tiistai 18. joulukuuta 2007

Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0

Maria Küchen: Att skriva börjar här. Version 2.0. Ordfront 2007. 288 s.

Jaahas. Maria Küchenin kirjoittamiskirjan uudistettu laitos on hutaisu, jossa on vähän sitä sun tätä, mutta ei syvällisemmin yhtään mitään.

Se on kuin tehty kirjoittamisesta idiooteille tyyliin kirjastoon kannattaa mennä koska siellä on kirjoja joita kannattaa lukea mutta jos ei jaksa lukea kirjoja voi katsoa elokuvia mutta mikäli sekin on liian työlästä voi toljotella mainoksia ja miettiä miten ne on tehty mutta jos nyt kuitenkin kirjoja aikoo kirjoittaa niin voi suurena salaisuutena paljastaa kirjastoissa olevan aikakauslehtiä jotka kirjoittavat kirjallisuuskritiikkiä johon olisi hyvä tutustua mutta myös päivälehdissä on kirja-arvosteluja joita voi bongailla netistä ja sitten tietysti voi mennä kirjoituskursseille joissa kollektiivisesti ihmetellään luomisen tuskaa mutta kuitenkin kirjoittaminen on yksilöllinen prosessi ja yksinäistä puuhaa ja ruotsalaiskustantamot saavat käsikirjoituksia paljon ja ne luetaan ryhmätyönä suurimmissa kustantamoissa jotta yksikään mestariteos ei livahtaisi haavista ja niistä keskustellaan ja annetaan sitten yhteisarvosana ennen kuin käsikirjoitus viskataan roskikseen ja kaupallisuus on pahasta mutta tarpeellista ja trendejä on vaikea ennustaa että hohhoijaa...

Ikävin puute on, että välillä on vaikea erottaa kuka sanoo ja mitä, väliin haastattelut ovat pelkkää ranskalaista viivaa ilman toimittamista ja analyyttistä otetta. Silpusta on puristettu epätasainen ja epä-älyllinen kirja.

Silti tätä kirjaa väitetään takakannessa käytettävän oppikirjana.

Ilmeisesti aikuisille.

Sopisi kenties parhaiten teini-ikäisille, mutta ei silloinkaan lukutoukille. Jos tämän tason vinkit ovat tarpeellisia ja uusia, niin kyllä kannattaa odotella omaa kypsymistä ja sivistymistä vielä vuosikymmeniä. Lapselliset ohjeet turhauttavat ja saavat lukijan kyselemään jatkuvasti, että tyhmänäkö minua pidät. Mutta kaipa tällaisillekin sepustuksille on kysyntää ja osaavat auttaa jota kuta lähemmäksi kustantajan kynnystä.

Vähemmälläkin sivumäärällä olisi kirjoittajia ja kirjailijoiksi aikovia voinut ohjeistaa: elä, lue ja kirjoita. Kaikkia monipuolisesti ja paljon. Se lienee ainoa avain menestykseen, tuurin lisäksi.
Tai no jos jonkun kirjoittamisoppaan haluaa nostaa esiin, jota kannattaa vähintäänkin silmäillä, niin sellainen on Tom Lundbergin Kirjoita, vaikuta, menesty! Siitä on ihan oikeasti hyötyä itsekullekin.

lauantai 15. joulukuuta 2007

Väinö Linna: Päämäärä

Väinö Linna: Päämäärä. WSOY 2001, kolmas painos. 167 s.

Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla -trilogia ovat kuluneet useimpien suomalaisten lukijoiden käsissä. Eikä syyttä. Teokset ovat suomalaisen kirjallisuuden itsestään selvää kaanonia. Mutta kirjoitti Väinö Linna muutakin suomalaista sielua sykähdyttävää, jota harvempi voi väittää lukeneensa.

Sodassa kirjoitettu käsikirjoitus tyrmättiin, joten tamperelaistunut nuorukainen palasi takaisin tehtaaseen töihin. Siinä sivussa hän urakoi esikoisteoksen Päämäärä, joka on kudottu ilmeisen omakohtaisista tuntemuksista ja kokemuksista. Ainekset olivat liiankin lähellä häntä itseään, joten toista painosta ei kirjasta otettu vuoden 1947 jälkeen ennen vuosituhannen vaihdetta. Linnaa kun kirja myöhemmin kadutti ja hävetti. Ei se huono ole, vaikka ei menestystä niittänytkään. Kirja sai tyypillisen vastaanoton eli huomioitiin, mutta ei haukuttu eikä ylistetty. Ja unohdettiin.

Tapahtumaköyhä teos on voimakkaan eksistentialistinen ja psykologisesti verevä kuvaus elämänsä tyhjyyttä vihaavasta nuorukaisesta, jota riivaa halu jättää jälki ihmiskuntaan ja tulla suureksi kirjailijaksi. Alussa Valte Mäkinen häippäisee kotoaan kartanon töllistä Tampereen oloiseen kaupunkiin työläiseksi. Muutos onkin hyppyä oravanpyörästä toiseen, asumista hulluuteen vajoavan työväestön keskuudessa yksinäisyydessä. Poikaa ahdistaa ja hän alkaa kirjoittaa. Valte epäilee mielenterveyttään ja lohduttautuu sillä, että kaikki kirjailijat ovat olleet kahjoja. Lähetettyä käsikirjoituksen kustantajalle hän vaeltelee levottomasti kaupungilla ja odottaa vastausta, joka on kielteinen. Masentuneena Valte riehaantuu seikkailuun kaupungille ja päättää hukuttautua koskeen. Mutta ei pysty. Silloin hän kypsyy ja hänelle valkenee elämisen suuruus...

Häiritsevintä kirjassa on ehkä paikoin fanaattiseksi yltyvä filosofinen paasaus, jota olisi voinut karsia, alku on myös kömpelö ja takkuilee. Myöhemmin kone hurahtaa kierroksille, paatosta piisaa ja tarina jyskyttää eteenpäin. Loppu on hivenen tökerö. Taattu lukunautinto silti. Kokonaisuutena. Vaikka Linna ei itse kirjasta pitänytkään.

torstai 13. joulukuuta 2007

Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt

Johan Myhrman: Hur Sverige blev rikt. SNS 2003, andra upplagan. 267 s.

Johan Myhrmanin teosta voisi suositella kaikille vasemmistoa kannattaville, etenkin sosiaalidemokraateille, joiden kuva Ruotsin taloushistoriasta kaipaisi tuuletusta myyteistä. Myhrmanin kirja voisi riuhtaista suomut silmiltä. Teos on liberaalin markkinatalouden kärkäs ja analyyttinen puolustuspuhe, joka soveltaa Douglas C. Northin instituutioteoriaa.

Johan Myhrman oli Tukholman kauppakorkeakoulun professori, joka menehtyi melko pian vuosikymmeniä työstämänsä kirjan julkaisun jälkeen 1997.

Myhrmanin mukaan kansankodin hyvinvointi ei ollut sosiaalidemokraattien ansiota. Siihen he olivat liian heikkoja. Tärkeimpänä taloudenmoottorina olivat 1800-luvun liberaalit institutionaaliset uudistukset, jotka siivittivät huimaan kasvuun. 1930-luvulla tärkein tekijä oli rahapolitiikan sidos Iso-Britanniaan. Liberaalin markkinatalouden rakenteet olivat vahvoja eikä sosialidemokraatit kyenneet ajamaan läpi vaatimuksia sosialisoinnista, vaikka he yrittivät sitä tosissaan 1920, 1928 ja suunnitelmataloutta 1948. Sosiaalidemokraatit joutuivat sopeuttamaan politiikkaansa liberaaliin suuntaan.

Saltsjöbadenin sopimusta 1938 sanotaan Ruotsin mallin aluksi, mutta kirjan mukaan malli muodostui jo kauan ennen sitä. Sitä paitsi sosiaalidemokraatit alkuun vastustivat sopimusta. Sopimus toi työrauhan 1950- ja 1960-luvuille. Sosiaalidemokraatit luopuivat yrityksistä suunnitelmatalouteen 1950-luvulla ja linjaksi muotoutui markkinamyönteinen reformismi propagandasta huolimatta. Ruotsin talous kasvoi 1950-1965 ennätyksellisesti, mikä osaltaan johtui vakaudesta rahamarkkinoilla maailmalla. Julkisten menojen osuus ei myöskään ollut suurempi kuin muissa länsimaissa. Ruotsin talouspolitiikka ei vaikuttanut olosuhteiseen merkittävästi ennen 1960-luvun puoliväliä, jolloin sosiaalidemokraatit käänsivät kelkkaa vasemmalle. Inflaatio kiihtyi 1970-luvulle tullessa ja verot nousivat. Palkkakustannukset kohosivat hallitsemattomasti. Valtiontalous meni kuralle.

1970-luvulla valtio puuttui yhä ärhäkkäämmin työmarkkinoihin. Irtisanomisajat määriteltiin laeilla, rakennustyömaille sai palkata ainoastaan työvoimatoimiston kautta, eläkeikää laskettiin, työntekijöille annettiin valtaa ottaa vapaata opiskelua varten määräättömäksi ajaksi, työnantaja pakotettiin maksamaan palkkaa ammattiyhdistysaktiiveille, loma-aikoja pidennettiin ja niin edelleen. Myös työnantajamaksut kasvoivat. 1970 palkasta meni 12,5 prosenttia työnantajamaksuihin, 1979 osuus oli 36,7 prosenttia.

1975 ja 1976 Ruotsin palkkakustannukset nousivat 40 prosenttia tuhtien palkankorotusten ansiosta. Samanaikaisesti maailman rahamarkkinoilla jylläsi. Uusi porvarihallitus devalvoi, mutta se ei auttanut. Vuoden 1977 palkkaneuvottelut päättyivät huimiin korotuksiin. Ruotsin teollisuus oli syvimmässä kriisissä sitten 1930-luvun. Vienti tukahtui ja esimerkiksi telakkateollisuus oli heittämässä hanskoja tiskiin. Porvarihallitus pumppasi miljardeja kruunuja tukiaisina kaivoon kaoottisen tilanteen lievittämiseksi. Valtio otti haltuunsa telakoita ja terästeollisuutta. Myhrman huomauttaa osuvasti, että 1978-1979 valtio tuki telakkateollisuutta 214 000 kruunulla työläistä kohden, mikä oli tuplaten työnantajan keskimääräisen vuosittaisen palkkakustannuksen verran!

1980-lukua Myhrman kutsuu illuusioiden ajaksi. Pörssihuumassa jäi huomaamatta, että yhtiöiden voitot olivat inflaationvaikutusta, ne olivat toisin sanoen kuvitelmaa. Lisäksi valuuttamarkkinoiden vapauttaminen toi maahan irtonaista rahaa, joka puhalsi kiinteistömarkkinat kuplaksi. Esimerkiksi vuosina 1987-1989 lisääntyivät lainat keskimäärin 27 prosenttia vuodessa. 1980-luvulla Ruotsin talous oli myös tehotonta. 1990-luvun alussa Ruotsin talous sukelsi syvimmälle sen historiassa.

Myhrmanin perusteesi on, että Ruotsin talouden kasvu ei ole perustunut raaka-aineiden kysyntään ulkomailla, vaan talouden tila on riippunut poliittisen järjestelmän kyvystä organisoida selvät pelisäännöt kotimaisille markkinoille ja sen lukemattomille osapuolille. 1960-luvun puoliväliin liberaali markkinatalous jylläsi ja kasvatti hyvinvointia, sen jälkeen sosiaalidemokraatit ja ammattiyhdistysliike sai kuristusotteen ja tukahdutti talouselämää typeryyksillään. 1980-luvulla liberaali markkinatalous alkoi saada jälleen sijaa, mutta rahapolitiikka oli järjetöntä ja devalvaatiot ja kruunun arvon puolustus aiheuttivat lopulta suurempaa vahinkoa kuin hyötyä. Samalla talouden perusrakenteita ei uudistettu riittävästi. Instituutiot ovat olleet Ruotsin heikkous että vahvuus.

maanantai 10. joulukuuta 2007

Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet

Juhana Aunesluoma & Susanna Fellman (red.): Svenskt i Finland - finskt i Sverige III. Från olika till jämlika. Finlands och Sveriges ekonomier på 1900-talet. Svenska litteratursällskapet i Finland 2006. 404 s.

Blogin päivittely on harventunut kiusallisesti, mutta kasvavat kävijämäärät kannustavat kivasti. Marraskuussa lähenneltiin jo tuhatta kuukausittaista lukijaa. Monet palaavat yhä uudestaan ja viihtyvät jopa tuntikausia. Suurin osa on tietysti Suomesta, mutta vakilukijoita on etenkin Espanjassa, Ranskassa, Belgiassa, Hollannissa ja Saksassa kotimaan Ruotsin lisäksi. Yhteydenottojen perusteella tyypillinen lukija olisi plus kolmekymppinen korkeastikoulutettu urakiidossa oleva nainen. Kiitos kaikille näin yhteisesti mielenkiinnosta! Se lämmittää mieltä.

Johdanto kurottanee kätevästi aasinsiltana opuksen pariin, jota olen viime aikoina selaillut lähdekirjana. Nimittäin suuren tutkimushankkeen Kahden puolen Pohjanlahtea / Svenskt i Finland - finskt i Sverige kolmanteen osaraporttiin naapurusten talouksista ja integraatiosta.

En ala tässä referoimaan herkullista sisältöä. Muutama maininta riittänee.

Kirja on jaettu kolmeen palaan. Johdannon jälkeen on neljä artikkelia kasvusta ja kriiseistä. Ne käsittelevät taloudellisen kehityksen vertailua Suomessa ja Ruotsissa 1800- ja 1900-luvuilla, 1990-luvun kriisin vertailua sekä Aasian kriisin ja Ruotsin kriisin vertailua.

Seuraavassa luvussa tarkastellaan kauppaa ja integraatiota. Muun muassa toisen maailmansodan jälkeistä molempien maiden länsi-integraatiota 1944-1974, Ruotsin ja Suomen teollisuuden yhteistyötä sekä Pohjanlahtea talousalueena ja ulkomaankaupan merkitystä sille.

Kolmas luku on kenties kiehtovin. Sen neljässä artikkelissa kirjoitetaan yrityksistä ja investoinneista. Siitä miten naapurimaa on toiminut ensimmäisenä askeleena maailmanmarkkinoille. Toisin kuin yleinen käsitys on ollut, ovat suomalaiset yritykset olleet varhain liikkeellä Ruotsin markkinoilla. Kova kilpailu ja melko läheiset kulttuurit ovat johtaneet fuusioihin ja globaaleihin pelureihin monilla aloilla.

Suomi harppasi 1900-luvulla taloudellisesti Ruotsin rinnalle, ja 2000-luvun alussa meni jopa bruttokansantuotteella mitattuna ohitse. Suomalaiset ja suomalaistaustaiset yritykset ovat ottaneet haltuunsa isoja alueita Ruotsin talouselämästä. Ja toki päinvastoin myös. Harva maa on näin sidoksissa toisiinsa kuin Suomi ja Ruotsi, ja muistuttavat talouselämältään toisiaan niin paljon. Erojakin toki on. Suomi on esimerkiksi suuntaunut enemmän itään. Ruotsi on seissyt lähinnä läntisen pilarin varassa, Saksan, Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen näytellessä isoa roolia.

torstai 6. joulukuuta 2007

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko

F.E. Sillanpää: Elämä ja aurinko. SKS 1994. 241 s.

Marras-joulukuun vaihde on otollisin aika kaivaa F.E. Sillanpään Elämä ja aurinko kirjahyllystä käteen. Ärsyttävistä piirteistään huolimatta se on kerrassaan kutkuttavan vastustamaton teos. Laulavainen lyyrisyys tuhotaan kaikkitietävän kertojan härskillä osoittelulla, modernia muotoa saostetaan teennäisyyksillä ja kuluneilla kikoilla.

F.E. Sillanpään esikoisen henkilöhahmot jäävät etäisiksi kudelmiksi, jotka leijuvat ajassa ja paikassa ilman sen suurempia siteitä. Aistit ja havaintomaailma kuihtuvat lähes olemattomiin, päähenkilöitä liikuttaa kesässä heitä kuohuttavat kohtaukset, jotka saavat ylivallan. Luonto personoituu eloisaksi moninaisuudeksi, säällä ilmaistaan tunnelmaa ja paljastetaan mielenliikkeitä. Vertaukset ovat paikoin omituisia, jopa tökeröitä. Kertoja keskeyttää raivostuttavasti, tarina etenee löysästi ja kokonaisuutena osaset ovat irrallaan toisistaan. Silti sanasto on rikasta ja lauseet toisinaan huikaisevia maalauksia, jotka saavat upeudessaan haukkomaan henkeä.

Ankkurointia yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja omaan aikaan ei oikeastaan ole. Riehuva maailmanpalo ei kirjansivuille heijastu. Seikka, joka hänen myöhemmässä tuotannossa kyllä korjautui. Maaseudun kuvaus on viattoman hyväntahtoista, lämmintä ja lapsellista, josta tulee hilpeälle mielelle haistaen kesäiset tuoksut ja imaisee kehoonsa rakkauden tainnuttavan huuman.

lauantai 24. marraskuuta 2007

Don DeLillo: Falling Man

Don DeLillo: Falling Man. Atlantis 2007. 254 s.

Don DeLillon Falling Man on paljon kehuttu kirja. Pitihän se siis lukaista. Dramaattinen alku tyrehtyy paikallaan polkevaksi kerronnaksi ja ote hiipuu. Hahmoihin ei saa tuntumaa ja ne jäävät etäisiksi. Jotkut luvut ovat irrallisia rönsyjä, joita ei kirjaan olisi tarvinnut ottaa mukaan. Sellaiselta esimerkiksi vaikuttavat kuvaukset terroristeista, jotka ovat pinnallisia ja jotenkin harppauksia sivupoluille.

Pääosaa näyttelee syyskuun yhdestoista vuonna 2001 ja New Yorkin kaksoistorneihin tehty tuhoisa terrori-isku. Alku on tosiaan tuhkanmakuinen, mutta sitten lässähtää. Loppuun asti toki jaksaa kahlata, muttei suurella intohimolla. Tahtomattomia taukoja tulee pidettyä lukuisia, kun teoksen vetovoima hiipuu. Ihmiskohtaloita kuljetetaan läpi ennen ja jälkeen iskun.

Filosofinen pohdiskelu uskovaisuudesta jää myös hataraksi. Sitä olisi ollut varaa syventää roimasti. Käsitykset jumalantahdostahan menivät tässä tapauksessa pahasti ristiin. Terroristit ilmeisesti kokivat hyökkäävänsä suurta saatanaa vastaan pyhän sodan nimissä, uhrit ja omaiset, kristityt, amerikkalaiset ja muu vapaa maailma puolestaan hämmentyneenä ihmettelivät mikä saa ihmisen toteuttamaan sellaisen teon...

Uskonnollisen fanatismin luulisi hiipuvan tiedon lisääntyessä. Enää kun ei tarvitse ihmetellä ilmiöitä sokean uskon varassa, vaan niitä voi järkiperäisesti selittää faktoilla ja yrittää ymmärtää. Äärimmäisyyksiin valmiita häiriintyneitä lienee silti joukossa aina.

Tietysti se on helpompaa syyttää omista vastoinkäymisistä ja katastrofeista korkeampia voimia kuin omaa itseä ja pyrkiä muuttamaan sosioekonomisia suhteita. Syyttää ulkopuolista saatanaa pahuudesta kuin tajuta hyvyyden suhteellisuuden, oman jatkuvan sisäisen kamppailun oikeellisuudesta ja toiminnan lähtökohtien mahdollisen egoistisyyden kaikista hyvistä aikeista huolimatta.
Ehkä jumala tuottaa turvaa fiktiivisenä isähahmona joillekin paremmin kuin kohdata sitä tosiasiaa silmästä silmään, ettei maailmankaikkeudella kenties ole logiikkaa. Kaikki on ehkä pelkkää kaoottista sattumaa ilman selkeää päämäärää.
Voi olla kauhistuttavaa todeta, että kerran kauan sitten syöksyi sattumalta pöpöinen meteoriitti kiehuvaan kattilaan ja tartutti maapallon... eikä palloparka ole toipunut vieläkään siitä taudista. Me ja muu luomakunta olemme niiden pöpöjen hivenen kehittyneempiä ja sopeutuneempia muotoja, jotka ovat muokkaantuneet evoluutiossa. Mistä se pöpömeteoriitti sitten tuli, sitä me emme saane koskaan tietää. Tuskinpa se kuitenkaan oli mikään jumala, joka nakkasi sen murikan matkaan.
Ehkä on ihmisjärjelle helpompi kuvitella elämän jatkuvan vaikkapa taivaassa ikuisesti, kuin yrittää hahmottaa olemassaoloaan ajassa ja paikassa, tajuta omaa mitättömyyttä suunnattomassa avaruudessa ja tietoisuuden välähdysmäistä hetkeä siinä ja ikuista häviämistä tuntemattomaan. Ymmärtää omien aistien ja mielen rajoittuneisuuden ja kypsymättömyyden todellisuutta tulkittaessa. Sitä miten lyhyen aikaa lajimme on pallolla tallustellut, sitä miten vähän aikaa olemme kuokkineet maata ja kaupungistuneet ja täyttäneet maailman. Kieli on kehittynyt vasta viimeisten satojentuhansien vuosien aikana ja vasta harppaus ilmastonmuutoksen myötä kymmenisentuhatta vuotta takaperin maanviljelykseen heitti alkeelliseen sivistykseen ja johti kirjakieleen. Metalleja olemme osanneet käsitellä viitisentuhatta vuotta, höyryvoimaa parituhatta vuotta ja soveltaa niitä vasta parisataa vuotta. Avaruudessa käytiin joitakin kymmeniä vuosia sitten ensikerran.

Ei ihme, että ainakin osa meistä on enemmän tai vähemmän sekaisin - jos ei melkein kaikki.

Silti täällä on elettävä ja siedettävä kanssaihmisiä.
Vaikka välillä se hivenen vaikeaa olisikin.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado

Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado. Bakhåll 2007. 95 s.

Jos yksi kirjallinen esikuva pitäisi nimetä, epäilemättä vahva ehdokas olisi amerikkalainen 1800-luvun kynävirtuoosi Edgar Allan Poe. Hän eli oudon, äkillisesti katkenneen elämän, kärsi häpeästä, köyhyydestä ja mielenterveydellisistä ongelmista, mutta jätti jälkeensä liudan merkillisiä, piinaavan tunnelman luovia tekstejä, jotka ovat erikoisen moderneja. Kummajainen olikin monen kirjallisuuden genren alkuunpanija, jonka vaikutus on näkyvä. Voisi jopa väittää jälkipolvien kirjallisuuden olevan tulkintoja Poen tarinoista.

Kun stereoissa soi Arvo Pärt, ulkona raivoaa pimenevässä illassa syysmyrsky ja kömpii sänkyyn peiton alle Poen novelleiden kanssa, ei täydellisyyden tuntu ole kaukana. Pois unohtuvat maailman murheet alta aikayksikön! Poe vie välittömästi mukanaan. Vaikka novellit olisikin lukenut jo ties kuinka monesti.

Ett fat amontillado -kirja sisältää Poen kauhunovellien klassikot, jotka ovat psykologista draamaa parhaimmillaan. Poe leikkii taitavasti mielen häilyvyydellä. Uutukaisen suolana lienee kuitenkin Poen runo kaksikielisesti; se on sekä englanniksi että ruotsiksi. Lopuksi on Poen analyysi The Raven / Korpen -runosta.

Jälkisanoissa Peter Glas puolestaan kertoo lyhyesti Poen kohtalosta, tuotannosta ja elämästä. Poe alkoi saamaan menestystä vasta viimeisinä elinvuosinaan, joten suosiosta nauttiminen jäi lyhyeksi. Se myös kilahti kirjailijan päähän ja hän ahdisteli lukuisia naisia stalkerina. Toisaalta seurapiirinaaraat lankesivat kohutun kuuluisuuden edessä ja viettelivät. Mutta huumeet ja alkoholi veivät miehen katuojaan. Poe katosi ryypiskelyreissulle ja löydettiin vasta parin päivän päästä toisen miehen vaatteissa. Mitä hän oli tehnyt viimeisinä vuorokausina elossa ollessaan ja miten päätynyt kadulle ruumiiksi on edelleenkin arvoitus. Sen sijaan väitetyt reissut Eurooppaan ja vangitseminen Pietarissa ovat huttua, jonka Poe keitti palatessaan nuorena armeijan leipiin selitykseksi poissaololleen.

lauantai 17. marraskuuta 2007

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. Tammi 1999. 272 s.

Ken ei ole Merete Mazzarellan kirjoihin vielä koskenut, tarttukoon niihin nyt! Mazzarella on intellektuellikirjailijoista nokkelimpia ja viittauksia kirjallisuuskenttään vilisee häkellyttävän pökerryttävästi hänen tuotannossaan. Mutta mitäpä muuta voisikaan odottaa helsinkiläiseltä suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritiusprofessorilta?

Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta on kirjallisuuden eri kantteja ruotiva teos, joka huokuu analyysiä niin hänen omasta kirjoittamisestaan kuin muidenkin tuotoksista. Mazzarella pohdiskelee kirjailijan, kirjojen, kirjallisuuden, lukijan ja yhteiskunnan moninaisia rooleja. Sitä miten kirjallisuutta pitäisi ymmärtää ja miten teoksia voisi lueskella. Samalla kirja henkii käsityksiä ihmisyydestä ja olemisesta ajassa, ja on juureva katsaus kirjallisuudenhistoriaan, kirjallisuuden genreihin ja tutkimuksen koulukuntiin.
Monta on mielenkiintoista teosta, joita häveten pitää myöntää ettei vielä ole lukenut, mutta Mazzarella nostaa ne kiehtovasti esiin historian hämäristä.

Aivan vasta-alkajalle ei kirjaa voi suositella, mutta opuksia ja teoreettista keskustelua edes hivenen enemmän tunteville avautuu huikeita näkökulmia teoksiin. Ja teos karistaa tähtisadetta mestareiden yltä. Ihmisiä ne kirjailijatkin ovat, mutta paikoin jopa poikkeavan kummallisia ja traagisen inhimillisiä.

torstai 15. marraskuuta 2007

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse. Populärkulturens kalla krig i folkhemssverige. Atlantis 2007. 311 s.

Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.

Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.

Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.

Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.

Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.

Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.

Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.

Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.

Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.

Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY 2007. 78 s.

Hotsku yllättää myönteisesti. Finnhits osoittaa kirjailijan taipuisuuden, hän ei olekaan kangistunut kaavoihinsa. Välillä kun on tuntunut, että kun on yhden hotakaisen lukenut, tietää lopun tuotannon. Kirjoissa on toistunut sama juonikaava pakkomielteisestä psykoottisesta miehestä kohteiden hieman vaihtuessa. Ei siinä mitään, toimivia taitavasti tehtyjä tarinoita kaikki, mutta lopputulos on silti ollut puuduttavaa toistoa samoine rakenteineen ja kikkoineen.

Finnhits antaa äänen 74 hahmolle. Puolensivunmittaisiin otsikoimattomiin teksteihin mahtuu toisinaan koko elämä, yleensä ne ovat kuitenkin tajunnanvirtaa hetkestä. Novelleiksi ei näitä venytettyjä mietelausahduksia kehtaisi väittää, liippaisikohan sirpaleproosa määritelmänä läheltä?

Suurin osa on mitäänsanomattomia, aukeamattomia ilman punaista lankaa. Yhteistä niille ei ole mikään, vaikka tiettyyn paikkaan, aikaan ja tilaan sidottuina olisi tässä tehokas tyylikeino. Esimerkiksi yhden minuutin kiireisessä kauppakeskuksessa voisi leipoa jännästi rönsyileväksi individualistiseksi kollektiiviromaaniksi tällä metodilla.

Tiivistäminen vaatii taituruutta. Muutamissa Hotakainen onkin onnistunut mainiosti. Lyhyissä tulituksissa lukija odottaa sujuvaa pujottelua parissa rivissä ja täydellistä tyrmäystä viimeisissä sanoissa, joten Hotakainen on ottanut valtavan riskin siinä suuremmin onnistumatta, kuten jo todettua, joitakin tapauksia lukuunottamatta. Hotakaisen laajaa tuotantoa vasten kyseessä on silti kivasti virkistävä väriläiskä.

Piirre johon kiinnittyi erityisesti huomiota oli ruotsinsuomalaisuuden iso osuus. Seitsemässä tarinassa sivuttiin tai oltiin Ruotsissa, tai oltiin ruotsinsuomalaisia joko Ruotsissa tai paluumuuttajina Suomessa. Peräti kolmessa vilahtaa oma kotikaupunki Eskilstuna. Kuva ei tosin ole mairitteleva. Ruosut ovat Hotakaisella elämässä epäonnistujia; sossun asiakkaita, rikollisia ja mielenvikaisia.

Onkohan ruosuilu enne jostain tulevasta trendistä (suomalaisessa) kirjallisuudessa? Miika Nousiaisen tuorehkossa Vadelmavenepakolaisessa pyrittiin ruotsalaiseksi hinnalla millä hyvänsä, Asko Sahlberg on kirjoittanut trilogian Göteborgin ruosuista. Susanna Alakoski kuvasi alkoholisoituneen ruosuperheen helvettiä eteläruotsalaisessa pikkukaupungissa på svenska ja kahmaisi augustin.
Suuri muutto Ruotsiin on suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden kansallisia kipupisteitä, jota ei vielä ole osattu purkaa kunnolla kirjallisuudessa ja juottaa historiallisiin kehyksiin osaksi myyttistä menneisyyttä. 1970- ja 1980-luvulla sitä yritettiin, muun muassa Antti Jalava ja Heikki Turunen etunenässä, jättämättä silti kovinkaan näkyvää jälkeä. Ehkä sen aika on nyt viimeinkin tullut?

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ingermanländarna 60 år i Sverige

Eric De Geer & Vera Lif (red.): Ingermanländarna 60 år i Sverige. Symposiet i Örebro den 18 juni 2005. Kompendium nr 3 2007. Forum för nationella minoriteter i Sverige (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet 2007. 91 s.

Inkeriläisten kohtalo 1900-luvulla on varmasti yksi traumaattisimmista ja järkyttävimmistä Itämeren alueen historiassa.

Ruotsin vallattua itäisimmän kolkkansa 1600-luvun alussa uuteen maakuntaan muutti asukkaita etenkin Savosta nykyisestä Suomesta (samalta alueelta suuntautui samoihin aikoihin myös muuttoa muun muassa Värmlantiin, liikettä oli lisäksi näiden kahden kolkan välillä). Laatokan ja Viron väliin muodostui tiivis suomenkielinen yhteisö, joiden keskelle Nevan suiston soille päätettiin, venäläisten vietyä takaisin maakunnan, 1700-luvulla rakentaa tuleva suurkaupunki Pietari. Inkeri alkoi venäläistyä suurkaupungin kasvaessa, ja vähitellen suomalaiset jäivät vähemmistöksi. Enemmistönä he olivat kuitenkin ympäröivissä pitäjissä varsin pitkään, ja koululaitos oli ylempää opetusta myöten suomeksi. Heillä oli myös muut instituutiot.

Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset väkivaltaisuudet sivalsivat myös Inkeriä. Ennen Stalinin terroria kukoisti suomen kieli Inkerinmaalla, sen jälkeen alkoivat kauheudet. Mielivaltaisissa puhdistuksissa kuskattiin väkeä sattumanvaraisesti vankileireille kauas itään, rajaseutuja tyhjennettiin. Aallot seurasivat toisiaan, instituutioita lahdattiin ja venäläistyminen pyyhki rajusti tienoota. Erään arvion mukaan jopa lähes 100 000 suomenkielistä menehtyi kommunistien järjettömässä valtioterrorissa.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset rynnistivät Pietarin (Leningradin) eteläisimpiin lähiöihin. Inkerinmaa oli lähes kokonaan saksalaisten miehittämä ja kärsi suuria vahinkoja sodassa. Arviolta 63 000 inkeriläistä siirrettiin työvoimaksi Suomeen. Puna-armeijan pakotettua kiivaiden taisteluiden jälkeen Suomen rauhaan 1944 olivat rauhanehdot kovat: kaikki neuvostokansalaiset oli palautettava. Ainakin 55 000 inkerinsuomalaista luovutettiin välittömästi Neuvostoliittoon, arviolta ainakin noin neljäntuhannen onnistui paeta Suomesta Ruotsiin vuosina 1944-1952.

Alkuun oli Ruotsikin palauttamassa pakolaisia. Neuvostoliitto vaati nimiä ja osoitteita. Ruotsi suostuikin ilomielin. Noin 500 pakolaista joutui takaisin Neuvostoliittoon. Asian vuodettua julkisuuteen natsijärjestön kautta asiasta kohistiin julkisesti ja hallitus joutui perääntymään aikeissaan ostaa itäisen suurmahdin ystävyys inkeriläisillä.

Historia on paikoin niin kipeää, että itkettää.

Nyt ovat inkerinmaalaiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä olleet yli 60 vuotta Ruotsissa, osana ruotsinsuomalaisten kirjavaa moninaisuutta. Inkeriläisten 60-vuotissymposiumin esitelmät ovat karua luettavaa. Kohtalot ovat olleet hurjia.

Kompendiumi koostuu useammasta osasta. Ensin esitellään ruotsininkeriläisistä tuotettua tietoa, sitten on yksittäisten ihmisten tarinoita, jotka ovat uskomattomia selviytymisseikkailuja, ihmeellisempiä kuin kekseliäimmätkään kaunokirjat. Riittänee maininta miehestä, joka syntyi 1920 Kosemkinassa Inkerinmaan läntisessä osassa. Hän aloitti koulunsa suomeksi, mutta sairastui tuberkuloosiin ja joutui jatkamaan tervehdyttyään ummikkona venäjänkielisessä lähikoulussa. Siellä kaikki lapset olivat suomenkielisiä, opettaja venäläinen. Vuonna 1939 hänestä tuli ylioppilas ja mies pääsi Leningradiin opiskelemaan insinööriksi. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen: ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaiden stipendit mitätöitiin uusien säännösten myötä. Hänellä oli kuitenkin onni myötä, työpaikka löytyi neuvostolaivaston tukikohdasta Hangosta Suomessa. Jatkosodan sytyttyä hänet evakoitiin Neuvostoliittoon ja 1943 saksalaiset veivät takaisin Suomeen. Hän ei uskaltanut jäädä Suomeen vaan pakeni Tornion joen ylitse helmikuussa 1945 Ruotsiin. Matka Pohjanlahden ylitse veneellä olisi ollut nopeampi, mutta ihmissalakuljettajille piti maksaa silloin ruhtinaallisemmin. Ruotsissa mies kutsuttiin varusmiespalvelukseen ja päätyi eliittiosastoon; tulkkikouluun. Hänen elämässään olisi aineksia useampaankin jännitysseikkailuun.

Asuinpaikkoja on kertynyt kaikille lukuisia. Usein vajaasta kymmenestä pariinkymmeneen. Toiset eivät ole uskaltaneet paljastaa neuvostoviranomaisten ja vakoilijoiden pelossa omaa taustaansa kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Suomen karkea kohtelu kalvaa varmasti monien mieltä. Turvattomuus ja hyljeksintä on syönyt sisintä. Monet ovatkin syystäkin kiitollisia elämästään Ruotsissa.

Luterilaisen uskon merkitys on ollut kovia kokeneille ruotsininkeriläisille valtava. Kirkko ja sen hengelliset tilaisuudet ja harrastustoiminta ovat olleet osaltaan myös säilyttämässä suomen kieltä Ruotsissa.

Lopussa on selvitys Örebron symposiumin osanottajista. Kaikki eivät vastanneet, vain alle puolet vaivautui, joten tulkinnanvaraa jää paljon. Suurin osa on yli 60-vuotiaita, lähinnä 70-,80-vuotiaita. Nuorimmat keski-iän ylittäneitä. Jälkeläisiä ei tainnut olla lainkaan mukana tapahtumassa.

Liitteenä on muun muassa ruotsininkeriläisten liiton yhdistysten jäsenmääriä. Yhteensä jäseniä oli vuonna 2004 1301. Suurimmillaan liitto oli 1996, jolloin jäseniä oli 1606. Isoimmat yhdistykset olivat 2004 Ingria (466), Borås (234), Tukholma (149) ja Eskilstuna (108).

lauantai 3. marraskuuta 2007

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken. Forum för nationella minoriteter (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet. Kompendium nr 2, 2004. 93 s.

Rikard Jennischen hälyttävästä maisterintyöstä on jo jonkin verran aikaa, mutta sen sisältö lienee yhä bloggauksen arvoinen. Jennische teki maisterintyönsä Upsalan yliopistoon 2004 ja selvitti tutkielmassaan miten Ruotsin kansalliset vähemmistöt näkyvät Upsalan kaupunginkirjastossa sekä tarkasteli miten asiat on hoidettu muualla maassa.

Jennische kuvaa ansiokkaasti vähemmistöpolitiikkaa (tai sen puutetta Ruotsissa). Ruotsi tunnusti pitkin hampain vasta 1990-luvulla Euroopan neuvoston painostuksesta maassaan olevan kielivähemmistöjä. Vähemmistökielisopimus allekirjoitettiin minimivaatimuksin, joten sanahelinäksi se lähinnä jäi.

Jennische toteaa Ruotsin kuitenkin olleen aina monikielinen valtakunta. Vuoden 1809 kahtiajaossa nykyisen Ruotsin rajojen sisäpuolelle jäivät esimerkiksi isot suomenkieliset vähemmistöt. Niitä kuitenkin sulautettiin määrätietoisella politiikalla. Pohjoisessa ei esimerkiksi saanut hankkia suomenkielistä kirjallisuutta kirjastoihin. Tämä kielto kumottiin vasta 1957, mutta seuraukset näkyvät yhä kirjastojen linjauksissa. Vuonna 2000 valtiopäivät päätti antaa kansallisen vähemmistökielen aseman viidelle kielelle: suomelle, meänkielelle, saamelle, jiddischille ja romanille. Kaikkein ylimpiin pohjoisen kuntiin säädettiin erityinen hallintoalue, jonka puitteissa vähemmistökieltä tulisi voida saada käyttää asioidessa viranomaisten kanssa (tosin 95 prosenttia suomenkielisistä asuu hallintoalueen ulkopuolella). Jennischen havaintojen mukaan vähemmistöasemalla on kuitenkin ollut vähän merkitystä. Esimerkiksi kirjastoissa se ei ole näkynyt.

Upsalan kieliolosuhteita ei tiedetä, koska etnisyyttä ja kieltä ei Ruotsissa rekisteröidä. Jennisch viittaa Eric De Geeriin, joka on todennut Ruotsin olevan sen suhteen kehitysmaa tai itseasiassa huonompi. Uppsalan kaupunki onkin olettanut, että kansallisia vähemmistöjä ei sen alueella liiemmin asustele. Siksi vähemmistökirjallisuuteen ei ole satsattu.

Jennisch päätteleekin tilastollisen keskustoimiston (SCB) avulla esimerkiksi suomenkielisten määrää. SCB:n maahanmuuttajatilastojen mukaan läänissä olisi liki 11 000 suomalaistaustaista ja lähes puolet heistä asuisi Upsalan kaupungissa. Suomenkielisiä kirjoja on runsaat 7 500. Lukujen valossa tilanne onkin kohtuullinen. Synkemmältä sen sijaan näyttää, kun huomaa, että uudishankintoja on supistettu ja lainausmäärät ovat romahtaneet.

Jennisch käy myös muiden kielten osalta tilanteen lävitse. Se on lohduton. Kirjoja on pahimmillaan vain muutamia, tiedotus olematon. Kysyntä on lähes olematonta.

Miten sitten on niillä alueilla, joissa kansallisia vähemmistöjä tiedetään olevan enempikin? Tutkielman mukaan tilanne ei ole sen parempi. Valopilkkuina loistavat Eskilstuna ja Borås, joissa molemmissa on panostettu suomen kieleen. Boråsissa lainausmäärät ovat jopa nousussa. Eskilstunassa on rakennettu suurehko kirjasto suomenkielisille ja uutta materiaalia hankitaan jatkuvasti. Boråsissa uusille kirjoille on jouduttu laittamaan suosion takia viikon lainausaika kierron nopeuttamiseksi.

Jennischen mielestä kirjastojen täytyisi palvella kaikkia ja omakielistä kirjallisuutta pitäisi olla saatavilla, jotta kielivähemmistö hengittäisi tulevaisuudesssakin. Tietoisuus valtaväestön piirissä vähemmistöistä on myös vähäinen, joten se ei ole edesauttamassa kielten statuksen nousua, joka olisi välttämätön säilymisen kannalta.

Kehityskulku on tosiaan vähintäänkin huolestuttava, kuten Jennischen työstä käy ilmi. Mutta se ei ole ollut sitä ainoastaan kansallisten vähemmistöjen kirjastopalveluiden osalta. Sosiaalidemokraattien hallintokaudella siivaistiin neljännes kuningaskunnan kirjastoista kiinni. Monet koulukirjastot on lopetettu. Jäljellä olevien budjetteja on leikattu ja hankintamäärärahat ovat huvenneet. Eikä ongelmat koske vain sosiaalidemokraattivetoisia kuntia, kummaa kuuluu myös porvarillisista kunnista, esimerkiksi Täbystä.

Kunnollinen kirjasto on demokraattisen sivistysvaltion kannalta elintärkeä kysymys. Tiedon pitäisi olla kaikkien saatavilla, mutta ei vain internetissä, vaan myös ihan oikeina kirjoina lähikirjastossa. Valikoiman tulisi olla monipuolista ja valistavaa, uuteen tutustuttavaa ja innostavaa, yllättävää. Kaunokirjallisuuden merkityksestä oppimiselle ja ajattelukyvylle on kirjoitettu tutkimuksia hyllyittäin. Kaikilla ei myöskään ole varaa ostaa kaikkia kiinnostavia opuksia (eikä se olisi ekologisestikaan mielekästä). Jo pelkästään siksi tarvitaan kirjastoja, mielellään sellaisia, jotka ovat monikulttuurisia (ja kielellisiä) kohtauspaikkoja.

Modern Kurdish Poetry. An Anthology & Introduction

Rafîg Sabir, Kamal Mirawdeli & Stephen Watts: Modern Kurdish Poetry. An Anthology & Introduction. Uppsala University, Centre for Multiethnic Research 2006. 137 s.

Kurdinkielistä kirjallisuutta on käännetty vähänlaisesti ns. eurooppalaisilla kielille. Kyseessä on kuitenkin eräs maailman suurkielistä, jolla on syvät kulttuuriset juuret ihmiskunnan sivistyksen alkulähteillä. Kurdistanista kaikki kerran alkoi. Kaupungistuminen ja maanviljelys. Silti se on yksi uhanalaisista kieliryhmistä noin 25 miljoonasta käyttäjästään huolimatta.

Kurdit ovat jakautuneet monen valtion alueelle. Wikipedian mukaan suurimmat populaatiot ovat tietysti Kurdistanissa Irakissa, Turkissa, Syyriassa ja Iranissa, mutta isohkoja vähemmistöjä on useassa muussakin maassa, kuten Afghanistanissa (200 000), Ruotsissa (100 000) ja Saksassa (500 000 - 800 000). Etenkin Ruotsista on tullut tärkeä tukikohta kurdeille ja ruotsinkurdien vaikutus kieleen ja kulttuuriin on ollut erityisen suuri. Puhutaan jopa omasta koulukunnasta.

Runous on vanha genre kurdilaisessa kirjallisuudessa. Rafîg Sabirin mukaan siitä huolimatta on vaikea määritellä suullisen runouden muotoumisen ajoittumista. Hän toteaa kuitenkin monen laskevan sen muotoutuneen esi-islamilaisessa Kurdistanissa joskus 600-luvulla. Varhaisimmat kurdiksi kirjoitetut kirjalliset runot ovat 1500-luvulta.

Kukoistus on vaihdellut poliittisesta tilanteesta riippuen. 1500-luvulla perustettiin Kurdistaniin lukuisia puoli-itsenäisiä emiraatteja, joilla olivat tiiviit siteet ottomaaneihin ja persialaisiin. Kurdi oli emiraattien virallinen kieli.

Klassisessa kurdirunoudessa pidetään olevan kolme koulukuntaa, jotka edustavat eri dialekteja, murteita.
Botanin koulukunnan runoilijat rustailivat pohjois-Kurdistanissa 1600-luvulla Botanin emiraatissa kansallisista perinteistä. He antoivat runoudelle patrioottista suuntaa. Vaikutteita otettiin persialaisesta traditiosta ja runoudesta.
Ardelan koulukunta puolestaan vaikutti nykyisen Iranin puolella Ardelan emiraatissa 1600-1800-luvuilla. Sanandajin kaupunki oli keskuspaikka. Johtavan runoilijan Abdulrahim Mawlawin (1806-1882) pääteemana oli suufilainen rakkaus ikuiseen totuuteen, ja totuuden filosofinen etsintä, mutta hän oli tunnettu myös Kurdistanin luonnonkauneuden kuvauksista.
Bobanin koulukunta kirjoitti etelä-Kurdistanin kielellä soranilla 1800-luvun lopulla Babanin emiraatissa. Sulaimaniya oli tärkein kaupunki. He olivat innoatiivisia muun muassa kielikuvien suhteen ja monet myöhemmät kurdirunoilijat ovat seuranneet heidän jalanjälkiään. Samalla sorâni kehittyi etelä- ja itä-Kurdistanin kirjakieleksi.

Moderni kurdirunous kehittyi kontakteissa eurooppalaisten kanssa. Modernismi herätteli kansallisuustuntoja. Monet kurdi-intellektuellit seurasivat eurooppalaista kirjallisuutta ja virtauksia Kurdistania ympäröivissä maissa, etenkin Turkissa. Irakin Kurdistanista tuli tärkeä keskus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lehtiä julkaistiin runsaasti ja kansaa kutsuttiin oman valtion taakse. Perinteistä haettiin voimaa ja vanhoja symbolisia jo unohtuneita juhlia alettiin viettää uudelleen. Kansallisromanttinen henki kyllästi kurdirunoutta 1920- ja 1930-luvuilla. Haji Toufig Piremérd (1867-1950) oli tärkeimpiä ja uutterimpia hahmoja kurdikulttuurissa tuolloin. Hän oli kurdien Lönnrot ja Runeberg, jonka nostalginen, romanttinen runous ylisti kurdien kadonnutta kultaista menneisyyttä.
Mainitsematta ei myöskään voi olla Abdullah Gorania (1904-1962), joka uudisti keskeisiä kurdirunouden rakenteita. Hänen tavoitteenaan oli runous, jota tavallinen ihminenkin voisi ymmärtää.

1960-luvun jälkeen kurdeilla on ollut erityisen vaikeata. Valtiot ovat ahdistelleet ja terrorisoineet ankarasti. Esimerkiksi Irakin Kurdistanissa sodittiin verisesti, joka päättyi rauhaan 1970. Kurdit saivat itsehallinnon ja kulttuurielämä elpyi hiljalleen, vaikka muualla Saddam Husseinin Baath-hallinto runnoikin muun muassa kurdeja kovasti. Vuodesta 1991 he ovat käytännössä olleet itsenäisiä. Pakolaisuus on silti synnyttänyt esimerkiksi Länsi-Eurooppaan isoja kurdivähemmistöjä.

Antologian runot ovat pitkältä ajalta ja eri maissa tehtyjä, aivan viime vuosiin asti. Niitä on proosarunoista kansallisromanttisiin ja nationalistisiin, vasemmistolaisvaikutteisista modernin minimalistisiin.
Yhteistä niillä on oikeastaan vain se, että ne on kirjoitettu sorâniksi. Kirjoittajilla on usein vähintään ylempi korkeakoulututkinto kurdin kielestä, jostain eurooppalaisesta yliopistosta ja vähintään perusopintoja Irakissa tai Iranissa. Väitelleitäkin on. Leningrad pisti paikkana piikkinä silmään loppuosan esittelyistä.

Olisi huutava vääryys nostaa esiin vain muutamia runoja. Siitäkin huolimatta teen sen.

Kansallisromanttisista kaunein taitaisi olla tämä Abdullah Goranin tuotos:

Extracts from "Kurdistan"

Kurdistan: you are my abode, my abode of thousands of years
I have been nurtured by your valleys, summits and hummocks

My breath is full of the fragrant breeze of your highlands
My lips satiated by your snow waters; my gaze used to

The night of your silvery twilights reflecting on evening snow
My ears habituated to the music of your waterfalls pouring off

The high zones above the snow-line down to green pastuares
My tongue flowered with your beautiful speech,

With the words of your mountain songs,
With words of folktales told around fireplaces & the words of
your children´s lullabies

When blood stirs in my veins
It does so under the power of your love, I know.
Your love, my mother & mother of my fellow race, was
bequeathed to me from my ancestors

And it will be inherited by children and grandchildren
As long a Kurd survives in these high mountains.

And even if you are deprived of all these beauties
There is another beauty unique to Kurdistan

The sort of beauty that God´s artist hand has designed
beyond the talent of any craftsman

The sort of beauty that never grows old
In winter, spring, summer and autumn

It is the beauty of your formidable mountains
Your deep and still valleys, high summits, slippery clefts and
narrow ravines

Your green meadows, spurting streams, thick forests
Villages laid out and plains stretched from round hills

Cave-dwelling creatures & the fish in blue ponds
Your colourful birds & magnificent butterflies.


Melkein herahtaa kyynel silmäkulmaan, vai mitä? Todellista sanojen sinfoniaa.

Toinen, hieman modernimpi runo, joka kolahti, on Kamaran Mukrin käsialaa:

Short poems

(2)

I don´t regret what I have done
I knew from the start I´d be poor
Stress will never break my promise
Though I knew I´d face many battles
Because I know only sacrifice can
Bring light & beauty to our lives

torstai 1. marraskuuta 2007

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007. 270 s.

Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.

Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.

Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.

Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.

Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.

Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.

Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.

Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.

Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.

Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.

Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.

Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...

Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

lauantai 27. lokakuuta 2007

Koo Reiman: Joka viimeksi nauraa

Koo Reiman: Joka viimeksi nauraa. Compania Comder förlag 2007. 318 s.

Ruotsinsuomalaista toimintatrillerien ystävää on viime vuosina hemmoteltu takuuvarmasti Nynäshamnista aivan omasta takaa. Koo Reiman on tuottanut ahkerasti jännitystä tihkuvia rajuja toimintakertomuksia. Ruotsiin sijoittuvan erillisen äksönpläjäyksen lisäksi hän on tehnyt trilogian, jonka kolmas osa Joka viimeksi nauraa on. Ensimmäiset osat sijoittuivat Venäjälle, tällä kertaa liikutaan ex-agentti John Greyn kotikentillä Yhdysvalloissa. Mukana menossa ovat myös Synkkä yö julmasta merestä ja Tamarasta tutut Grigori Malev ja Aleksej Gorki. Menneisyydestä kumpuavat tapahtumat syöksevät kolmikon hurjaan kujanjuoksuun halki villin lännen, eikä mikään ole varmaa ennen loppupistettä.

Edellisessä kirjassa Tulentuhkaa Koo Reiman keskittyi jo hallitummin hahmojen uskottavuuteen. Synkkä yö julma meri -kirjan ongelmanahan oli henkilöiden pinnallisuus, historiattomuus, liukkaus ja irrallisuus. Otetta ei oikein saanut kehenkään tapahtumien vyöryessä valtavalla vauhdilla, hahmot tuntuivat viskoutuvan hallitsemattomasti juonenkäänteissä ja lukijalta pimitettiin liiankin paljon. Trilogian toisten osien jälkeen sen näkee nyt tietysti toisessa valossa ja ymmärtää paremmin hahmoja, joten moni pala loksahtaa kohdalleen.
Joka viimeksi nauraa osoittaa Koo Reimanin kehittyneen kirjailijana entisestään. Sinänsä uskomattomasta taustasta huolimatta alkoholisoituneen päähenkilön tahdonvastainen seikkailu etenee vakuuttavasti. New Yorkista ajaudutaan Appalakeille, Keski-Länteen ja lopulta Meksikonlahden laineille saakka. Toki kirjailijan vapaudet huomioon ottaen.
Luettuani loppukesästä käsikirjoituksen on nyt kirjan ilmestyttyä kiehtovaa katsoa miten paljon kirjailija on leikellyt rönsyjä ja viilannut teosta ehdotusteni mukaan. Onhan niinkin tapahtunut, kohtauksia on yksinkertaistettu ja sivupolkuja poistettu. Lisääkin tekstiä on tullut.
Tarina etenee jouhevasti pitäen lukijan tiukasti otteessaan. Ankkurointi todellisiin paikkoihin ja nähtävyyksiin tuo lisäpotkua, taloushistoriallinen taustoitus syventää mainiosti. Edellisissä osissa oltiin lähinnä jossain kaukana idässä, tällä kertaa matkaa voi seurata kartalta ja loihtia mielenmaisemia todellisista kaupungeista ammentaen.
Psykologisesti hahmoilla on persoonallisuutta, joka värjää teosta mukavasti. Temperamentti tuo toivottua särmää, ja aiheuttaa pulmia matkaan.
Sanastollisesti Koo Reiman piristää poikkeavilla sanoilla, joita hän säästellyt punakynästäni huolimatta. Mikäs siinä. Ehdotuksiahan ne vain olivat. Suomensuomalaiselle lukijoille ne voivat olla eksoottisia ja siten varmasti puolustavat paikkaansa tekstissä. Sitä paitsi se on osa sitä paljon kaivattua omaa ääntä.

perjantai 12. lokakuuta 2007

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa. Otava 2007. 207 s.

Suomella ja Kuuballa on enemmän yhteistä kuin äkkiä arvaakaan. Ehkä juuri siksi suomalaistaustainen tuntee itsensä kotoisaksi Kuubassa. Itse ainakin olen maassa viihtynyt - hökkelikylistä, rapistuneista rakennuksista, kuoppaisista teistä, ikälopuista autoista ja köyhyydestä ja moninaisesta kurjuudesta huolimatta. Puutteista huolimatta Kuuba on elintasoltaan maailman kärkeä, se on koulutuksen ja modernin teknologian kyllästämä maa - liian monet näkevät silti Yhdysvaltain talouspakotteiden ja oman diktatuurivaltion järjettömän politiikan
takia nälkää. Mitä hyötyä on korkeasta koulutuksesta, jos vatsa huutaa tyhjyyttään?
Taloudellisesti Kuuballa meni kohtuullisesti Neuvostoliiton romahtamiseen. Neuvostoliitto osti ylihintaan sokeria muun muassa öljyä vastaan Kuubasta. Halpa öljy ja kulutustavarat siivittivät Batistan syrjäyttämän Castron julmasti johtaman maan taloudellista nousua. Sokerin, jota Neuvostoliitto ei itse tarvinnut, se dumppasi Suomeen. Harva tietää tai haluaa muistaa näin EU-aikana, että suomalaisten suut laitettiin makeaksi pääosin kuubalaisella ja venäläisellä sokerilla. Aivan kuten Suomikin, oli Kuuba taloudellisesti integroitu tiukasti Neuvostoliittoon. 1990-luvun kriisistä tuli syvä. Suomen avatessa suljettua monopolitalouttaan ja lännettyessä, Kuuba eristäytyi ja hakeutui Kiinan kumppaniksi, myöhemmin myös Venezuelan ystäväksi.
Runsaasti kuubalaisia on paennut Yhdysvaltoihin, monesti vaarallisen lauttamatkan avulla. Yhtä lailla kuin Kuuba on Suomikin menettänyt ison osan väestöstään vauraampaan ja vapaampaan naapuriin. Meren yli on tultu Suomestakin sankoin joukoin Ruotsiin. Se on toki ollut luonteeltaan vapaaehtoisempaa kuin kuubalaisten diaspora, mutta yhtäläisiä piirteitä on monella etenkin vanhemmalla ruotsinsuomalaisella taustalla. Menetys on joskus voinut olla lopullinen. Sota tuhosi kotitilan ja se jäi ryövätylle maalle, jälleenasutus elinkelvottomaan korpeen ei juurruttanut eikä lapsille ollut tulevaisuutta routaisessa maassa. Yksinvaltaisen maalaisliittolaisen Kekkosen masinoima talouspolitiikka ei luonut riittävästi työpaikkoja ja teollisuutta kaupunkeihin. Suomihan tietysti menetti sodissa tärkeimmät teollisuuskeskukset ja tiheimmin asutut alueensa, ja jälleenrakennus söi voimia, joten vaihtoehdot olivat vähissä ja raamit tiukat... mutta kuitenkin.

Joka tapauksessa ruotsinsuomalaisesta näkökulmasta on mielenkiintoista lukea toisen polven kuubalaisen pakolaisen novellikokoelmaa. Ana Menéndezin Kerran Kuubassa -novellikokoelman tarinoissa rikkinäiset ihmiset yrittävät selviytyä uudessa maassa. Novelleissa ensimmäisen polven maahanmuuttajien elämä vatkataan takautumien ja tajunnanvirran avulla makoisaksi kiisseliksi. Mausteena on espanjankielinen koodinvaihto. Monet kohtalot ovat traagisia ja jättäneet syviä jälkiä hahmojen sieluihin. Pakkomielteinen, fantasiamainen ja ilkeä käytös selittyvät kauheita taustoja vasten. Parhaimmillaan Menéndez on kuvatessaan Yhdysvalloissa syntyneen tytön matkaa ensimmäistä kertaa "juurilleen" äitinsä kotitilalle Kuubaan.
Pakolaisten muistot ovat haaleita ja vääristyneitä, tarinoita höystetään mehevillä anekdooteilla ja mystiikalla. Mieleen jäi esimerkiksi toteamus miehistä, jotka hädintuskin tunsivat toisensa Kuubassa, tavatessaan pakolaisina he halasivat niin, että kylkiluut katkesivat.
Novellikokoelma on epätasainen, toiset liihottelevat pilvissä toisten tuntuessa hätäisten hutaistuilta. Mutta eivät huonot huonoja ole. Ne vain ehkä himmenevät helmien hohteessa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa

Risto Pekkala: 50 täysillä - RSKL puoli vuosisataa. RSKL 2007. 256 s.

Risto Pekkalan toimittama Ruotsinsuomalaisten keskusliiton 50-vuotisjuhlakirja on kiinnostavaa luettavaa. Varsinainen historiakirja se ei ole, mutta kuitenkin kattava katsaus kuluneeseen olematta silti mikään harvahkojen kuivahko ansioluettelo.

Pääosin ruotsalaisessa valtakulttuurissa elävänä sitä sokeutuu. Ruotsinsuomalaiset ovat ryhmänä näkymättömiä. Siitä huolimatta toimintaa on ja on ollut monenlaista. Historiikki näyttää siitä osan, joka on jäänyt ruotsalaisen yhteiskunnan pimentoon.

Valtakunnan jakauduttua kahtia 1809 jäi nykyisen Ruotsin alueelle isot suomenkieliset ryhmät; lähinnä Värmlantiin, Meänmaahan ja Mälarinlaaksoon. Toisin kuin itäisessä puolikkaassa pyrkimyksiä kaksi-/monikielisyyden säilyttämiseen ei ollut. Sulauttamispolitiikka sai vettä myllyynsä eikä valtiopäivilläkään saanut enää käyttää suomea. Toki yrityksiäkin säilyttämiseen on ollut. Esimerkiksi Kaarle Axel Gottlund opiskelijavuosinaan ravasi 1800-luvun alkupuoliskolla suomalaismetsissä ja ehdotti oman valtion/hallintoalueen perustamisesta. Ehdotus torjuttiin ja Gottlund melkein karkoitettiin venäläisenä vakoilijana maasta. Sitä ennen hän oli perustamassa ensimmäistä suomiseuraa Tukholmaan, jonka tarkoituksena oli "muijankielen ja mielen harjoittaminen". Toiminta kuitenkin tyrehtyi puolen vuoden jälkeen ihmisten ottaessa pesäeroa kiihkoilijaksi leimattuun Gottlundiin. Vasta 1800-luvun lopussa perustettiin yhä nykyisinkin toimiva Tukholman Suomalainen Seura.

Ruotsinsuomalaisten keskusliitto sai puhtia toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin suuntautuneesta suomalaisten suuresta muuttoliikkeestä. Suomalaisia alkoi olemaan jokaisella paikkakunnalla, toimettomat työläiset kaipasivat tekemistä vapaa-ajalle. Suomiseurat muodostuivat tärkeiksi sosiaalisiksi yhteisöiksi monille. Toiminta muotoutui usein erilaisten harrastusten kuten liikunnan ja urheilun ympärille. 1970-luku osoittautui kukoistuskaudeksi, jonka jälkeen 1980-luvulla mentiin takapakkia melkoisesti. Kylmää kyytiä tuli myös 1990-luvulla, jolloin valtion koulupolitiikka palasi vanhoille yksikielisille urille ja suomenkielinen opetus lahdattiin. Nuorisotoiminta on kuihtunut ja eriytynyt omaksi järjestökseen. RSKL on etupäässä vanhemman eläköityvän väestön foorumi.

Historiikki kuittaa hienotunteisesti ruotsinsuomalaista järjestökenttää repineet riidat. Toki nekin mainitaan. Omaa toimintaa ei kuitenkaan tarkastella kriittisesti, vaikka syytä olisi. Saa kuvan, että RSKL on aina ollut ajamassa ruotsinsuomalaisten asiaa. Niin ei ole ollut. Monesti päinvastoin. RSKL on ollut torppaamassa vähemmistöhankkeita, liiton demarivetoinen linja on jarruttanut vähemmistöaseman ja -oikeuksien saamista, ja passivoittanut tietoisesti ruotsinsuomalaisia.

Runsas kuvitus on kiehtovaa, kelpo kieli kuljettaa jouhevasti ryppäinä olevista painovirhepaholaisista huolimatta. Taitto on tehty taitavasti. Luettelo yhdistysten julkaisuista on paikallaan, tosin paikallaan olisi varmasti ollut myös laittaa lopetusvuosi.

Historiikkia lukiessa tuntuu, että kun toisaalla mennään eteenpäin, toisaalla tuhotaan aikaansaatu. Kuvaus 1970- ja 1980-luvun koululakoista on hurjaa luettavaa, pienetkin ihmisoikeudet on hankittava tässä maassa katkeran taistelun kautta ja saavutukset valuvat hetkessä huomion herpaantuessa kuin vesi viemäriin. Turhauttavaa. Historiikista saa myös kuvan, että RSKL olisi ollut koululakkolaisten puolella koko sydämestään. Näin ei tainnut asianlaita olla.

Joka tapauksessa kirja on tärkein panos ruotsinsuomalaisten historian kuvaukseen sitten kolmiosaisen Finnarnas historia i Sverige -sarjan. Historiankirjoitus on aina tulkintoja. Lopullista totuutta ei ole, mutta tämä on hyvä ehdotus.

maanantai 1. lokakuuta 2007

Erlend Loe: Fakta om Finland

Erlend Loe: Fakta om Finland. AlfabetaAnamma 2003. 224 s.

Neljä vuotta taisi mennä Erlend Loen Fakta om Finlandin kanssa. Sataa sivua pidemmälle en jaksanut erakoituneen typeryksen ajatuksenjuoksua seurata, kunnes kirja lensi nurkkaan pölyttymään ja myöhemmin hyllyyn hautautumaan. Teksti tökkii, pitkät mitään sanomattomat lauseet uuvuttavat. Kun ei tykkää niin ei tykkää. Piste. Edes koko kirjan luettua ei mielipide ole muuttunut: tuomio on tyly.
Kirja on sekava kuvaus saamattomasta mielenvikaisesta laiskiaisesta, joka aikoo kirjoittaa esitteen Suomesta vaivautumatta vierailemaan siellä tai hankkimaan kunnollisia lähteitä. Projektin edetessä hän ajautuu yhteen naisen kanssa, johon hän tutustuu lunastaessaan takaisin autoaan, jonka kaupunki on siirtänyt pois puhdistuksen tieltä...
Ei, tätä teosta ei voi suositella. Lukekaa jotain muuta. Maailman kirjahyllyt notkuvat pullollaan parempia kirjoja.

maanantai 24. syyskuuta 2007

Björn Larsson: Det onda ögat

Björn Larsson: Det onda ögat. En bok för alla 2003 (orginalutgåvan publicerades av Nordstedts förlag 1999). 317 s.

Pariisin alle rakennetaan solmukohtaa miljoonille sukkuloijille. Syvällä maan uumenissa työskentelee maahanmuuttajia ja ranskalaisia rasisteja. Kahjo algerialainen islamisti on soluttautunut työmaalle aikeenaan räjäyttää tunnelisto ilmaan. Työnjohtajana on Algerian sodassa kyseenalaisesti kunnostautunut ranskan armeijan kuulustelija. Entinen Algerian armeijan tiedustelupäällikkö pakoilee menneisyyttään ja joutuu ristituleen.
Björn Larssonin Det onda ögat on kuvaus tulehtuneesta ranskalaisesta yhteiskunnasta, sen kipukohdista ja traumoista.
Trillerin uskottavuus ei ole paikoittaisesta todenmukaisuudesta huolimatta kovinkaan suuri, mutta kirjan kyllä silti lukaisee. Kirja jurnuttaa tyhjäkierroksilla pitkään, lopun kiemurat eivät ole järin onnistuneita. Se on enemmänkin paasaus naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja nationalistista rasismia vastaan.

perjantai 21. syyskuuta 2007

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. 418 s.

Kazuo Ishiguron Me orvot on eriskummallisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Edes vuosien jälkeen en ole kyennyt muodostamaan kunnollista mielipidettä teoksesta. Pohjimmiltaan se on kauhea, mutta samalla kaunis kirja, joka muuttaa luonnettaan jatkuvasti. Kohtaukset ovat kuin repäisyjä, rytmitys erikoisen epätasainen ja juoni kulkee tässä hetkessä sukeltaen takautumien kautta samalla syvälle päähenkilön lapsuuteen. Jännitys tihenee äärimmilleen päähenkilön rynnistäessä pakkomielteisesti 1930-luvun lopussa kiivaiden katutaistelujen repimään Shanghain slummiin. Painajaismainen sodankuvaus on kirjallisuuden historian upeimpia, sota näyttäytyy yököttävänä järjettömyytenä, jossa kärsivät kaikki. Teos saa siellä käsittämättömän käänteen, kuten monissa kohdissa aiemminkin. Juuri tällaisten epäuskottavien ratkaisujen takia en osaa sanoa pidänkö kirjasta, silti juuri ne kohottavat synkän tarinan vetovoimaisuuden hurjille kierroksille.
Jos lyhyesti yrittäisi luonnehtia kirjan juonta, niin voisi sanoa sen kuvaavan lapsena äkillisesti orvoksi jääneen sulkeutuneen miehen turvattomuutta ja itsensä etsintää. Teoksessa on kuin kaksi vaakakuppia: Lontoo ja Shanghai, länsi ja itä. Idyllinen maailma särkyy, vuosisadan suursotia sivutaan niiden alkuvaiheista tai lopuista, unohdetuista sivujuonista. Ihminen osoittautuu petolliseksi pedoksi. Päähenkilö ei osaa rakastaa, ja rakkaus viedään hänen ulottumattomiin. Ketään ei kaipaa häntä lopulta kumppaniksi. Hän ryhtyy kuitenkin huoltajaksi orvolle kanadalaistytölle.

maanantai 17. syyskuuta 2007

Helene Tursten: Lasipaholainen

Helene Tursten: Lasipaholainen. Schildts 2006. 319 s.

Kuohuttava ja kuvottava. Siinä päällimmäiset tunteet Helene Turstenin dekkarista. Silti tästä vaikeasta ja uhkarohkeasta aiheesta pitää kirjoittaa. Esimerkiksi göteborgilaisen Asko Sahlbergin syksyn uutuus Siunaus tulee olemaan varmasti karvas pala kriitikoille ja lukijoille sulateltavaksi. Eri asia on miten suuri yleisö siihen suhtautuu, ja etenkin media.
Helene Turstenin kirjassa göteborgilainen rikosylikonstaapeli Irene Huss sukeltaa vaivihkaa syvälle ihmisyyden pimeimpään. Harmittomalta murhalta vaikuttava tapaus paisuu kolmoismurhaksi, joka sysää lukijan alun myötätunnon raivoksi uhreja kohtaan. Paljastamatta liikaa juonta ja loppua, täytyy todeta kyseessä olevan pedofiilitarina, jolla on synkkä loppu, ja joka leviää Iso-Britanniaan vaatien turhia kuolemia.
Ruotsinsuomalaisesti kiintoisaa on havaita sivuhahmona ruotsinsuomalainen poliisi, ja tietysti mukana on myös sivujuonteessa kunnon ruotsinsuomalainen konna. Päätarinan rypäs kietoutuu pappisperheen ympärille, jolla on synkkä ja traaginen salaisuus sisällään. Petojen päiden leikkaus vie lopulta myös mennessään näiden uhrin. Vastenmielinen, mutta taitavasti tehty teos.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Paulo Coelho: Alkemisten

Paulo Coelho: Alkemisten. Bazar 2006 (sjunde tryckningen, alkuperäinen 1988). 190 s.

Toisten mielestä Paulo Coelhon Alkemisti (Alkemisten) on kulttikirja, joka mullistaaa lukijan elämää. Hyvä se on, mutta ei kai se nyt sentään aivan sellainen ole.
Kieli on kaunista, teksti pohdiskelevaa ja viisasta, riisuttua.
Kouluja hivenen käynyt espanjalaispoika ei halua lukea papiksi vaan ryhtyy paimeneksi. Hän kiertelee maita ja mantuja kunnes tuntee Andalusian ja eläimet kuin omat taskut. Hän ihastuu yhden kylän tyttöön, mutta tapaa mystisen kuninkaan jouduttua sitä ennen mustalaisen ennustajaeukon huijaamaksi. Eukko kun väitti, että pojan näkemä uni merkitsi, että hän löytäisi aarteen Egyptin pyramideilta. Kuningas vahvistaa väitteen ja patistaa pojan liikkeelle. Poika matkaa Tangeriin, ryöstetään ja pestautuu kauppiaan apulaiseksi. Vuoden päästä hän lähtee karavaanin mukana kohti Egyptiä ja tutustuu englantilaiseen kahjoon, joka tavoittelee salaperäistä alkemistia. Keitaalla poika näkee näkyjä taas ja pelastaa heidät klaanisodan hirveyksiltä, hän myös rakastuu ja tapaa Alkemistin, joka johdattaa pojan pyramideille, sitä ennen he joutuvat klaanin vangiksi ja Alkemisti pistää pojan muuttumaan tuuleksi. Kaivaessaan aarretta poika ryöstetään ja ryöstäjä kertoo omasta typerästä unesta, jonka mukaan aarre olisi andalusialaisen kirkon raunioissa... Poika on löytänyt aarteensa. Espanjassa tuuli tuo tuoksun rakkaimmasta.
Teos liikkuu tarinaa enemmän symbolisella tasolla ja on sisällöltään varsin monitasoisen vertauskuvallinen. Sen voi lukea tavanomaisena seikkailuna, tai sitten siitä voi erottaa viittauksia ja jännittäviä symbolisia tasoja. Miten kukin tykkää.
Viestiksi voisi väittää, että elämä on jatkuvaa rajan vetoa ja sattumaa, liikkumista kuoleman rajalla, kohtalon kuljettamaa ja saavutettavaa päämäärää, mikäli sen eteen itse ahertaa.

Kari Tervo & Heikki Hiilamo: Suomen 100 rikkainta

Kari Tervo & Heikki Hiilamo: Suomen 100 rikkainta. Tammi 2000. 192 s.

Maailman mittakaavassa Suomen rikkaat ovat tyhjätaskuja. Vauras yläluokka on myös kapea, ja nousukkaita pulpahtaa pinnalle nopeastikin. Rahasukuja on muutama ja ne ovat kietoutuneet toisiinsa ristiinnaimalla.

Kari Tervon ja Heikki Hiilamon toimittama kirja esittelee Suomen vauraimmat vuosituhannen vaihteessa. Tuolloin oli it-huuma kuumimmillaan ja pörssikurssit viipattivat pilvissä. Paljon on kymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua, mutta varmasti on jäljelläkin. Uusi kupla näyttää puhkeilevan, uudet äkkirikkaat nukkuvat öitään huonosti.

Keitä sitten olivat Suomen rikkaimmat vuosituhannen vaihteessa? Vanhojen rahasukujen lisäksi on Nokian siivittämänä syntynyt teollisuutta, jonka myynnistä ovat jotkut päässeet isompien lihapatojen ääreen. Nokia itse ei ole suoraan jättänyt mammonaa Suomeen, sen omistus on ajautunut jo aikapäiviä sitten ulkomaille ja suomalaisten sijoittajien osakepotit ovat olleet riittämättömiä lottovoittoihin. Sen sijaan sitä ketä onnisti osana alihankintaketjua ja klusteria, hymyilytti. Globaalikapitalismi palkitsi runsaanlaisesti.

Suomen rikkaat eivät myöskään näyttele omaisuuttaan tai pidä ääntään itsestään. Moni elää vaatimatonta elämää ilman julkisuuden valokeilaa. Rikkaista ja heidän elintavoistaan tiedätään varsin vähän. Edes tämä kirja ei yksityiselämää paljoa valota. Aniharva on edes kommentoinut heistä laadittuja elämäkertatekstejä. Toisaalta moni on ponnistanut köyhistä oloista ankaralla työllä, useimmiten yhdistettynä kaupankäyntiin ja osakekauppoihin. Yllättävän useita luonnehditaan syrjäänvetäytyviksi ujoiksi ihmisiksi, säästäväisiksi ja ahkeriksi sellaisiksi.

Tiedot on hankittu julkisista verorekistereistä ja lehdistä, haastatteluja eivät ole antaneet kuin muutama. Siksi toimittajat toteavat Suomessa lymyävän varmasti superrikkaita korpien kätköissä, verovirastot kun eivät luovuta listoja, vaan jokainen täytyy itse poimia käsin ympäri maata hajallaan olevista toimistoista. Julkisia eivät myöskään ole yhtiöiden omistustiedot pörssiä lukuunottamatta. Superrikkaat yleensä omistavat erilaisten välikäsien kautta, kuten veroparatiisi- tai sijoitusyhtiön avulla, pörssiyhtiöitä. Niiden omistajat jäävät pääosin hämärään.

Mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa näin vuosienkin jälkeen luettavaksi. Sisältää myös kiehtovan näkökulman ja kertauksen Suomen taloushistoriaan, ja siihen ketkä käärivät suomalaisten työläisten hiestä kermat itselleen.

lauantai 15. syyskuuta 2007

Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter

Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter. Huvudredaktör Mats Winborg. Bilda 2007. 111 s.

Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.

Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...

Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2007 (neljäs painos, ensimmäinen 2006). 399 s.

Kuvittele kuohuva koski, sen vimmaiset pyörteet ja virta, joka vie vääjäämättä. Sellainen on Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja. Teos on imenyt itseensä vaikutteita kuin joki. Ja juuri jokeen kulminoituu Pulkkisen kirja. Se on tragedia olematta sitä.
Hän kuljettaa neljän alkuun täysin sattumanvaraisilta tuntuvan päähenkilön polkuja, jotka risteävät ja osoittavat yllättäviä yhteyksiä.
Ote on väkevän filosofinen, päähenkilöt elävän inhimillisiä ja aitoja. Tunteita tarkkaillaan terävästi.
Pulkkisen kieli on voimakkaan vertauskuvallista, verbit ja adjektiivit ovat rikkaita ja reheviä, jotka maalaavat mahtavan mielenmaiseman, pysäyttävät ja riuhtaisevat, tietoisen hallitusti.
Keski-ikäinen, masentunut kirjallisuuden professori aikoo murhata hoitokodissa kasvina lojuvan, muistinsa menettäneen miehensä, lukiolaistyttö rakastuu äidinkielenopettajaansa ja tämä oman avioliittonsa ongelmissa retkahtaa oppilaaseensa... Kulissina on Helsinki, kulttuuriset juuret kiemurtelevat antiikkiin asti. Tapahtumat vyöryvät valtavalla voimalla, nopeat takautumat taustoittavat tilanteita tuoden niihin uutta ulottuvuutta. Lukija yllätetään maaliviivalla ja loppuliukuma on hieno.
Kirjaa leimaa myös yhteiskuntakriittinen ote. Feministinen kritiikki siitä millaiseen maailman nuoret naiset sosiaalistetaan on tylyn osuvaa. Pätkät lapsen näkökulmasta ovat hellyttävää luettavaa.
Symbolisella tasolla tarinat lainaavat etenkin antiikin myyttejä, tuovat niitä erinomaisesti tähän päivään. Samalla keskustellaan kirjallisuudesta, pohditaan elämisen olemusta ja taiteen ja todellisuuden häilyvyyttä. Sitä pientä rajaa, joka erottaa meidät ikuisesta tuonpuoleisesta ja hetkistä, joiden takia kaikki onkin toisin.
Täytyy tunnustaa, että harvoin tempautuu näin intensiivisesti kirjan mukaan ja hämmästelee kirjoittajan taituruutta pakollisten hengähdystaukojen lomassa. Tekstin poikkeuksellinen kypsyys luo huimia toiveita nuoren kirjailijan tulevaisuudesta.

Ps.

Steve Wasserman kirjoittaa muuten tuoreimmassa syys-lokakuun Columbia Journalism Reviewin numerossa kiinnostavasti kirjallisuuskritiikin tilasta ja tulevaisuudesta. Essee on pitkä, mutta lukemisen arvoinen (Goodbye all to All That. The decline of coverage of books isn´t new, benign, or necessery).
Trendi Yhdysvalloissa on ollut huolestuttava. Sanomalehdet ovat lopettaneet tai vähentäneet roimasti kirja-arvostelujen julkaisua. Los Angeles Times Book Review lahdattiin, jonka päätoimittajana Wasserman oli 1996-2005. Tämän vuoden aikana esimerkiksi Atlanta Journal-Constitution ja The Dallas Morning News ovat lopettaneet kirjojen tarkkailun. Wassermanin mukaan sanomalehden laadun mittarina on sen kirjallisuudelle antaman tilan määrä. Hän kysyykin onko vakava kirjallisuuskritiikki mahdollista massayhteiskunnassa, jossa eletään kaupallisen viihteen pinnallisen humun ehdoilla. Kirja-arvosteluista on tullut lyhyitä, syvällisille pohdiskeluille ei ole sijaa. Wasserman väittää kirjallisuuden ja sanomalehtien kirjallisuuskritiikin olevan kantavia yhteiskunnallisia voimia, blogeilla ei sitä aukkoa voi paikata. Hänen mielestään pätevä uutispäällikkö ymmärtää, että parhaita uutisia ovat hyvät kirjat, ja parhaimmat kirjat säilyttävät uutisarvonsa vuosikymmeniä.

lauantai 8. syyskuuta 2007

Taina Sampakoski: Ikoni

Taina Sampakoski: Ikoni. Tammi 2006. 236 s.

Viime vuoden Finlandia-ehdokas on koskettava kuvaus kolmen kohtalon kietoutumisesta yhteen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Uskonnollisuus, riutuva rakkaus ja epätietoisuus tulevasta höystyvät kiehtovalla tavalla slaavilaisuuden säestämänä.
Elämää myllertävä taulu on klassinen aihelma venäläisessä kulttuuriperinnössä, raamatulliset poiminnat samoin. Sampakoski jättääkin lukijalle selviä viitteitä omista lukuelämyksistään sekoittaen niistä samalla toimivan tarinan.
Päähenkilöitä on kolme; Nikolai, nuori kahden naisen loukkuun ajautuva päättämätön mies, Sonja, nuori ikonimaalari ja Laura, Nikolain vaimoke. Heidän elämänsä sotkeutuvat toisiinsa, sieluun tulleet haavat märkivät. Sonjan tunteistaan tuottamat ikonimaiset teokset herättävät Lauran mielenkiinnon, joka ostaa ne galleristin kautta yllättääkseen Nikolain, joka järkyttyy menneisyydestään kumpuavasta tuskasta ja kaipauksesta.
Oikeastaan ainoa, mikä häiritsee, on paikoin omituinen etäännytys. Nikolaita nimellä kuvattaessa onkin yllättäen seuraavassa lauseessa mies ja pian taas Nikolai. Lukija hätkähtää tästä olemattomasta haamupersoonasta.
Muuten saa reilusti olla ylpeä siitä, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus kukkii ja kukoistaa sampakoskia, jotka päihittävät kepeästi itänaapurin kynäilijät. Missä määrin suomenvenäläisten olojen kuvaus peilaa ruotsinsuomalaisia, jää itse kunkin pohdittavaksi.

tiistai 4. syyskuuta 2007

Kenneth Pomeranz: The Great Divergence. China, Europe, and the Making of the Modern World Economy

Kenneth Pomeranz: The Great Divergence. China, Europe, and the Making of the Modern World Economy. Princeton University Press 2000. 382 s.

Euroopan etumatka perustui innovaatioille myönteiseen ilmapiiriin, uskonnolle, kulttuurille, kilpailuun usuttavalle sotaisuudelle, kapitalismiin ja suotuisaan suhtautumiseen kaupankäyntiin, luksustavaroiden kysynnän siivittämään kasvuun, vapaammille työmarkkinoille... Huttua, väittää Kenneth Pomeranz. Yksimielisyyttä siitä miksi Eurooppa teollistui ensin Kiinan sijasta ei ole. Hän huitaisikin ampiaispesää toteamalla, ettei Kiinan ja Euroopan suhteen ollut suurempia eroja ennen 1750-lukua. Pomeranzin mielestä oli enemmänkin sattumaa, että Eurooppa teollistui ensin ja otti etumatkan.
Euraasian ääripäät olivat käytännössä ekologisessa katastrofissa molemmat. Metsät olivat hakattu, ilmasto muuttui rajusti. Pomeranz osoittaa, että elintaso oli suunnilleen sama molemmissa, Kiinassa ehkä hivenen korkeampi ja teknologisesti Kiina oli etevämpi. Kuilu Britannian ja manner-Euroopan välillä oli ammottava ja kasvoi koko 1800-luvun. Kiina oli johtava talous, joka syyti Eurooppaan krääsää ja tekstiilejä kahmien vaihdossa latinalaisen Amerikan hopeat 1500- ja 1600-luvulla, Euroopassa jylläsi inflaatio ja kuninkaat tuhlasivat keskinäiseen sotimiseen siirtomaiden tuotot.
Pomeranzin mukaan teollistumisen laukaisi lähinnä sopivat hiilivarat, jotka olivat etenkin Britanniassa kohtuukustannuksin hyödynnettävissä sekä kauppa Amerikan kanssa. Aasiassa sen sijaan talouskasvu hyytyi ja teknologinen kehitys pysähtyi. Englannin tekstiiliteollisuutta avitti huimasti orjavoimalla tuotettu halvempi amerikkalainen puuvilla, joka edullisemman hiilivoiman kanssa löi kiinalaiset tantereeseen. Kiinasta kun oli hakattu metsät, eikä hiiltä ollut sopivasti saatavilla.
Pomeranzin kirja on jännittävää luettavaa siitä miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, miten kysyntä toisella puolen palloa kiihdyttää tuotantoa toisaalla ja luo vaurautta, siitä miten verkostot kietoutuvat toisiinsa. Ja samalla siitä miten tärkeitä luonnonvarat ja luonto ovat hyvinvoinnille. Mutta siitä huolimatta, että amerikkalaisprofessori on ajatuksineen herättänyt kiivasta kritiikkiä tutkijapiireissä kautta maailman, on kirja lukemisen väärti. Se ravistelee kyllä voimakkaasti vanhoja uskomuksia ja mukamas itsestäänselvyyksiä.

Omalla kohdalla ajatukset livahtavat tähän päivään ja vertailuun miten nopeasti kehitys on mullistanut ihmisten väliset kommunikaatioverkostot. Tieto kulkee salamannopeasti, ihmiset tutustuvat toisiinsa ja vaihtavat mielipiteitä toisella tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet vielä hetki sitten.
Pomeranz esimerkiksi huomauttaa, ettei Euroopasta ollut Amerikkaan merkittävää muuttoliikettä ennen 1800-lukua. Vasta laivaliikenteen teknistyessä ja kaupallistuessa myös köyhempien liikkuvuus parani, vaikka muutto rapakon taa vaati yhä huomattavia taloudellisia uhrauksia. Ennen 1800-lukua vain noin 1,5 miljoonaa eurooppalaista lähti yrittämään onneaan.
Samalla Euroopan taloudellinen kehitys ja yhteiskunnallis-poliittinen muutos ovat suoneet uskomattomia mahdollisuuksia jännittäviin uriin ja kiehtoviin elämiin yhä useammalle. Elämä ei ole enää päivästä päivään nipin napin hengissä selviytymistä, patriarkaalisen järjestelmän osittainen luhistuminen on nostanut naisia tehtäviin, joihin heitä ei olisi uskottu kykeneviksi vain joitakin vuosikymmeniä sitten. Liberalisaatio on vapauttanut voimavaroja ja suunnannut niitä parempiin paikkoihin. Lentäen voi vaihtaa maata tuokiossa!
Elämäni aikana olen saanut tavata ja tutustua moniin mielenkiintoisiin persoonallisuuksiin. Blogin linkkeihin laitoin alunperin vain fyysisiä tuttavuuksia, blogin myötä on tullut myös virtuaalisia. Tällä hetkellä fyysiset ovat ensin, virtuaaliset lopulla. Asymmetriset tuttavuudet jätin suosiolla lähes kokonaan pois. Ehkä ne linkittävät uusia ihmisiä yhteen. Eihän sitä koskaan tiedä.
Kärjessä on värmlantilainen Nina Larsson, joka on todennäköinen Jan Björklundin seuraaja Kansanpuolueen puheenjohtajana ensi vuosikymmenellä. En yhtään ihmettelisi, jos Nina olisi Ruotsin pääministerinä 2014 tai 2018. Hänellä on ihmeellinen taito kuoriutua hetkessä kahdenkeskisestä leikkisästä pikkutytöstä taitavaksi debatoijaksi ja ottaa tila haltuun itsestäänselvänä johtajana. Samalla hän on älykäs ja lahjakas, eteenpäin pyrkivä nuori nainen, lämminsydäminen idealisti. Työnsä puolesta Nina matkustaa paljon, joten yhteydenpito on hankalaa ja tapaaminen satunnaista, mutta onneksi on netti! Ruotsi on silti yhä niitä harvoja maita maailmassa, joissa tyttö voi tehdä Ninan kaltaisen uran: lukiosta pikaruokaravintolan kassaksi, kassalta armeijan luutnantiksi, rauhanturvaajasta Kosovosta poliittisen nuorisojärjestön johtoon ja kansanedustajaksi hurjalla henkilökohtaisella äänivyöryllä. Hän on uhmannut maskuliinisia miljöitä ja luokkarakenteita olan takaa!
Toinen, jolla on runsaasti tärkeää sanottavaa, on Birgitta Ohlsson. Erinomainen feministipoliitikko! Miellyttävä ja mukava ihminen, jolla on joskus ärsyttävänkin ärhäkät mielipiteet!
Toisaalta virtuaalisista tuttavuuksista erikoisimpia on Salla Brunou, jolla on hämmentävän samansuuntaiset ajatukset kummankin käsiin sattuneista kirjoista. Jollei Salla olisi aikoinaan blogiini eksynyt ja asiasta huomauttanut, en olisi ehkä koskaan tutustunut hänen mahtavaan lukupäiväkirjaansa, jota joka kerta hänen analyyttistä kykyään ihaillen lueskelee!
Mainitsematta ei voi myöskään olla maahanmuuttajakirjailijaa Arvi Perttua, joka terävillä kommenteillaan houkutteli upeaan blogiinsa, jota on aina pakko silmäillä päivitysten toivossa.
Kaikki hienoja ja älykkäitä, ihmiskuntaa rikastuttavia persoonallisuuksia, joista tuskin kuulisi miltein koskaan tai aniharvoin ilman nettiä.

perjantai 31. elokuuta 2007

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit

Hannu Luntiala: Viimeiset viestit. Tammi 2007. 332 s.

Takakannessa väitetään tässä tekevän kirjallisuushistoriaa. Ensi kertaa olisi muka romaani rakennettu tekstiviesteistä. Uskokoon ken tahtoo. Muistaakseni sanataidetta on tuotettu tekstiviestein peräti romaanimuodossa jo aiemmin. Jos en ole aivan väärässä, niin ainakin Japanissa tai Etelä-Koreassa, tai kummassakin. Tai sitten kyse oli vain novelleista. Luntialan romaanin julkaisun uutisoivat kuitenkin Helsingin Sanomien mukaan muun muassa AP, USA Today ja Business Week. Ja niiden mielestä tämä olisi tosiaan ensimmäinen.
Tämä "historiallinen" opus tuottaa lukijalle pettymyksen. Luin sen lounastunnilla, joten aikaa minimalistiseen sanailuun ei onneksi paljoa tuhraudu. Toteutustapa on toki kiehtova ja jännä, Luntiala ei kuitenkaan tavoita imaisevaa vauhtia, eikä upota voimaa yksittäisiin sanoihin. Paljon on tyhjää. Viesteistä ei paljastu tarpeeksi informaatiota, joten hahmot jäävät etäisiksi. Teos myös hämmentää suunnilleen puoleenväliin, jolloin tekstaajat alkavat asettua lokeroihinsa. Alun normaalius saa kummallisia piirteitä, teoksen uskottavuus rapautuu. Lukijalle annetaan liiaksi valtaa olettaa.
Juonen alkuasetelma on monelle ruotsinsuomalaiselle läheinen. Mies päättää livistää Suomesta, lopullisesti. Päähenkilö on johtajana it-lafkassa, ottaa hatkat ja jättää perheen. Ensin Tukholmaan, valuu alemmas Kööpenhaminaan ja lopulta lennähtää Kuwaitiin ja Sri Lankaan. Hän ostelee prepaid-liittymiä, tapailee outoja henkilöitä. Samanaikaisesti kotimaassa paljastuu miehen yrityksessä kavallus, ja miestä aletaan jahtaamaan. Mies on kuolemaisillaan tautiin ja jakaa kavaltamansa rahat köyhille srilankalaisille. Tarina on toimiva, mutta ei tässä muodossa.
Kustantajana olisin tyrmännyt käsikirjoituksen ja patistanut muuttamaan muotoa ainakin osittain. Alun johdanto on kurja hätäratkaisu sinänsä kainon idean pelastamiseksi, mutta se ei riitä. Tällaisenaan tämä on lukijan kiusaamista.

sunnuntai 26. elokuuta 2007

Awiwa Keller & Gunhild Wallin: Arbetets mening och drivkrafter

Awiwa Keller & Gunhild Wallin: Arbetets mening och drivkrafter. Brain Books 2000. 240 s.

Jos edellistä kirjaa (Vredens duvor) tuli moitittua puolitieteellisyydestä, on tässä kirjassa siltä osin kaikki kunnossa. Mainio johdanto ja metodi, sisältö on toimitettu ja analyysi on asiallista. Muutenkaan ei kai olisi voinut tehdä? Kirja kurkistaa miten 52 ruotsalaista vietti työpäivänsä vuosituhannen vaihteessa. Jokaista on haastateltu pari tuntia, jokainen on saanut samat rajatut kysymykset ja jokaisesta kerrotaan samat taustat toimitettujen haastattelujen aluksi. Lopuksi on lähdeluettelokin. Että näin. Tätä on hauskempi lukea! Taustalla onkin muun muassa Rådet för Arbetslivsforskning (RALF) Arbetslivsinstitutetin ja Uppsalan yliopiston taloushistorian laitoksen lisäksi. Tärkeän panoksen kirjaseen on antanut myös Föreningen för Arbetarskydd (FFA). Ruotsissa kun ollaan, työläisten tutkimukseen keskittyneitä tahoja on kuin sieniä sateen jäljiltä.

Ei pidä pelästyä, vaikka haastattelut aloittaa sosiaalidemokraattinen kunnanneuvos Pajalasta. Ennakkoluulot karisevat osittain matkan varrella ja kirjan kautta pääsee tutustumaan moneen ammattiin ja ihmiseen kautta maan. Teos sopisi hyvin oppimateriaaliksi ammatinvalintaan opintojenohjauksen tunneille.
Työelämä yllättää ja jumittaa, ahdistaa ja antaa.
Kirjan myötä alkaa väistämättä muistelemaan omia kokemuksia. Paljon on omaankin (työ)elämään mahtunut, eikä ole mennyt niin kuin joskus oletti. Päinvastoin, tulevaisuudestaan uskaltaa sanoa entistä vähemmän. On tullut harjoitettua heroinistin heittoa kiinteistönhoitajana paukkupakkasiin itähelsinkiläisen kerrostalon rappukäytävästä ja paikkailtua ammuskelun jälkiä, edustustilojen siivoomista, kokousisäntänä olemista... Olen tehnyt reportaasireissun botkyrkalaiseen peruskouluun kulttuurilehden päätoimittajana, seilannut Mälarilla tukholmalaisen päivälehden toimittajana, lueskellut käsikirjoituksia kustannustoimittajana, hikoillut pesula-apulaisena, lennellyt sotaväen helikoptereilla Norjassa ja Suomen Lapissa... Istunut ruotsalaisen suuryhtiön hallituksessa... Kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua aina Santiago de Cubasta Pietariin, hyiseltä Jäämereltä Punaisen meren värikkäisiin syvyyksiin. Siinä sivussa olen opiskellut piakkoin tuplamaisteriksi.
Asuttua, oltua vaihdossa tai käytyä 25 maassa sitä kiittää omaa etuoikeutettuaan asemaansa ja tapaamiaan persoonia, jotka ovat osiltaan muovanneet minua tällaiseksi, kaikkine mahdollisine puutteineen ja hyvine puolineen, ja antaneet monia mukavia ja hauskojakin muistoja. Samalla se pistää nöyräksi kanssaihmisten edessä. Jos itse on saanut elää ihmeellistä elämää, miten runsaasti kiintoisaa onkaan tarttunut muiden rinkkaan! Vaikkapa juuri sinun, joka tätä luet!

Ingela Josefson & Göran Palm (red): Vredens duvor. Om kvinnors arbetslivserfarenheter

Ingela Josefson & Göran Palm (red.): Vredens duvor. Om kvinnors arbetslivserfarenheter. Tolv kvinnor skildrar sina jobb och fyra forskare kommenterar. PM Bäckström förlag & Föreningen liv i Sverige 1997. 299 s.

Tavallisten talliaisten todellisuudesta tarinoita kokoava yhdistys Föreningen Liv i Sverige uurtaa tuleville tutkijoille arvokasta kurkistusaukkoa menneisyyteen. Arkistoja penkoneena tietää miten kuivat kokousmuistiinpanot eivät paljoa kerro kuinka ne ylöskirjannut joskus kauan sitten ajatteli. Millaisia toiveita hänellä oli? Millaiseksi hän maailmansa ja mahdollisuutensa hahmotti?

1990-luvun puolivälissä tutkimus- ja dokumentointiprojekti Kvinnors Arbetsliv tuotti mielenkiintoista kirjasarjaa, jonka kolmas osa Vredens duvor on. Hankkeen taustalla oli muun muassa porvarihallituksen sosiaalidemokraattien propagandatehtaana lakkauttama Arbetslivsinstitutet. Nykyhallituksen mielestä tällainen toiminta kuuluu korkeakouluille ja yliopistoille, ei valtiolle. Lisäperusteena alasajolle oli heikko tieteellinen taso, vaikka joillakin aloilla poikkitieteellinen Arbetslivsinstitutet oli kadehdittua kärkeä. Tämän kirjan puutteista ei voine syyttää suoraan Arbetslivsinstitutetia, vastuuta on julkaisseella yhdistyksellä enemmän.

Teoksesta pistää silmään huolimattomuus ja vähäinen akateemisuus. Häiritsevintä on kunnon johdannon puuttuminen, esimerkiksi metodista mainitaan tuskin mitään. Epäselväksi jää miten ja miksi nämä tekstit ovat kirjaan päätyneet. Kirja kun koostuu 12 kunnallisalan naisen kirjoituksista, mikä sinänsä herättää uteliaisuutta. Aineiston epätasaisuus tuottaa suuren pettymyksen, kaikki on julkaistu sellaisenaan. Kirjoittajista mainitaan toisinaan tekstin lopussa koko nimi, joskus pelkkä nimimerkki. Koulutus ja muut taustatiedot vaihtelevat. Osa kirjoituksista on päiväkirjamaisia, osa jaarittelua. Virpi Ropposen Fridag från kastrullerna on puolestaan pysäyttävä kaunokirjallinen mestariteos, jota yksikään tutkija ei kirjan lopun teksteissään kommentoi. Tutkijoiden artikkelit ovat muutenkin kehnoja, jotain on ollut pakko kirjoittaa, vaikka mitään erityisempää sanottavaa ei ole ollut.

Kaunokirjallisesta suunnasta lähestyttäessä voi puolestaan todeta kirjan todella avartaneen omaa ymmärrystä runsaastikin. Hoitotyö ei ole helppoa, se voi olla helvettiä. Ja siitä maksetaan aivan liian vähän. Naisparat.
Monessa kirjoituksessa tuodaan esiin katkeruus sosiaalidemokraattista puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä vastaan. 1990-luvun säästöt pistivät ahtaalle ja ammattiyhdistys koettiin valtiovallan orgaaniksi pitää työläiset kurissa ja palkat pieninä.

perjantai 24. elokuuta 2007

Orhan Pamuk: Istanbul. Minnen av en stad

Orhan Pamuk: Istanbul. Minnen av en stad. Norstedts 2006. 362 s.

Suomenkielinen versio Pamukin Istanbulista vaikutti paksulta ja painavalta, ruotsinnos on kooltaan varmasti puolta pienempi ja ohuehko. Suomennos jäi aikanaan kauppaan tyyriinä: 50 euroa on liikaa fanaattisimmallekin Pamuk-fanille. Ruotsinnoksen perusteella päätös oli oikea. Istanbul on sekava muistelmateos, joka harhautuu sivupoluille, ja on kaukana hänen maalauksellisista romaaneista, jotka saavat loisteliaisuudellaan haukkomaan henkeä.
Ken sen sijaan kaipaa pohdintaa Istanbulin olemuksesta ja kaupunkilaisten mielentilasta, on sille tässä otollinen kirja. Teos antaa myös hivenen osviittaa myyttisen maineen omaavaan mieheen. Runsas kuvitus tuo kaupungin lähemmäksi lukijaa.

Orhan Pamuk on asunut Istanbulissa koko elämänsä. Hän on imenyt sen melankolian, rappeutuneen olemuksen ja häpeän, halun kieltää menneisyytensä. Ja pusertanut niistä mehua koko maailman iloksi. Nyt hän on halunnut kertoa taustoista, ojentaa lukijoilleen raamit teoksiinsa: tästä kuhisevasta, pohjaanpalaneesta kattilasta ovat höyrynneet maailmalle romaanini.
F.E. Sillanpään muistelmat ovat puuduttavaa luettavaa, taatan jorinoissa uuvahtaa helposti. Pamuk ei lukijaansa vieraannuta, hän kyllä vetää vaikka väkisin mukanaan kaupungin kulttuurikerrostumia pölyttämään ja ripottelee väliin henkilökohtaisia muistoja, jotka kasvavat yhteen laajempien ilmiöiden ja tapahtumien kanssa. Romahtaneen imperiumin raunioilta sanoinkuvaamattomasta köyhyydestä puskee toivo, hentona kuin piskuinen kukka asfaltinraosta, tietoisena silti omasta mahdottomasta urakastaan, joka on silti hetkeksi tavoitettavissa, ennen kuin joku kiireinen kananaivo omassa kurjuudessaan vellovana talloo sen littaan.

tiistai 21. elokuuta 2007

Mats Ögren (red.): Sanningen om Sverige - en antologi om jobben som försvann

Mats Ögren (redaktör): Sanningen om Sverige - en antologi om jobben som försvann. Bokförlaget DN 2006. 219 s.

"Nämn ett land som är bättre än Sverige!" Vaatimalla nimeämään yksikin Ruotsia parempi maa Göran Persson tukahdutti politiikkaansa kohdistunutta kritiikkiä. Perssonin Ruotsi oli ongelmista huolimatta maailman paras paikka elää, jos oli häneen uskomista. Virallisesti työttömiä oli vähän ja ne, jotka töitä kaipasivat saisivat niitä aivan kohta, kunhan äänestäisivät sosiaalidemokraatteja. Kurjasti ei ollut kenelläkään, ketään ei pakoteta siivoamaan muiden sotkuja, kiitos sosiaalidemokraattien. Työssäuupuneet pääsivät varhaiseläkkeelle. Valtion tilit olivat ojennuksessa, kiitos Göranin viisauden ja säästäväisyyden.
Totta toinen puoli. Ruotsi on monessa mielessä hyvä maa. Juuret sotien runtelemassa Suomessa antavat perspektiiviä, omat ongelmat tuntuvat mitättömiltä verratessa aiempien sukupolvien kokemuksiin ja siihen, millaiseksi elämä olisi mahdollisesti muotoutunut Suomessa, jos ei olisi tullut tänne meren taa onneaan koettamaan.
Jo pelkkä harppaus itänaapuriin paljastaa paljon pahempaa pahoinvointia. Alkoholin kyllästämät köyhien ruhot haisevat heräävien kaupunkien porttikongeissa, puistonpenkeillä ja kaduilla. Väkivalta rehottaa. Huono-osaisuus on Suomessa syvempää ja laajempaa, kipuaminen takaisin pohjamudista on hankalaa. Toki Suomessa on runsaasti opittavaakin. Koulujärjestelmä on kärkeä, kielivähemmistöjä kohdellaan kiitettävästi. Ruotsi rämpii kielivähemmistöjen ihmisoikeuksissa mutasarjassa, koulujärjestelmä ontuu huolestuttavasti.

Dagens Nyheter-lehden kustantama antologia Ruotsin taloudesta ja työstä onkin kutkuttavaa luettavaa. Kirjaseen ovat osallistuneet politiikan, talouden, yliopistojen ja lehdistön kärkinimet, silloista pääministeriä Göran Perssonia lukuunottamatta. Esipuheessa Göranin kerrotaan aluksi lupautuneen, mutta perääntyneen nähdessään kiusalliset kysymykset maan todellisesta taloustilanteesta. Hänellä ei olisi ollut vastauksia, toisin kuin tuolloisella oppositiojohtaja Fredrik Reinfeldtilla.
Lena Mellin kirjoittaa, että vuosien 1989-2003 välillä työllisyys väheni 380 000 hengellä 4,1 miljoonaan, siitä huolimatta, että väestö on kohisten kasvanut yhdeksään miljoonaan. Työllisyys toisin sanoen hupeni tuona aikana noin yhdeksän prosenttiä. Hänen mielestään tätä muutosta täytyisi pitää dramaattisena. Virallinen työttömyys on kuitenkin 1990-luvun alkuvuosista laskenut huikeasti runsaaseen viiteen prosenttiin. Miten tämä on selitettävissä? Hän laskee todellisen työttömyyden liikkuvan noin 8,2-20 prosentin välillä.
Aleksander Perski osoittaa miten Göran Perssonin kaudella ihmisiä lakaistiin tilastoista sairaseläkkeelle tai sairauspäivärahalle. Nouseva kurvi korreloi vuodesta 1998 eteenpäin selvästi työttömyyskorvauksella eläneiden laskun kanssa. 560 000 työikäistä oli vuonna 2006 sairaseläkkeellä, näistä 31,6 prosenttia alle viisikymmentävuotiaita. 2004 viidennes työikäisestä väestöstä elätti itsensä kokonaan erilaisilla tuilla (1 067 000). Fredrik Reinfeldt huomauttaakin osuvasti miten Göran Perssonin kaudella joka ikinen päivä laitettiin 140 ihmistä ennenaikaiseläkkeelle. Hänen laskujensa mukaan noin 1,5 miljoona ihmistä on tahtomattaan työmarkkinoiden ulkopuolella ja hän esittää ratkaisuksi juuri niitä toimenpiteitä joilla nykyinen hänen johtamansa hallitus on katkaissut työllistämättömän talouskasvun kierteen.
Monet kirjoittajat muistuttavat Göran Perssonin laittaneen valtion finanssit kuntoon etenkin kuntien, ja varsinkin naisten kustannuksella. Sillä saavutuksella itsensä suureksi valtiomieheksi kohottaneen Göranin ansiot ovat kyseenalaiset.
Vaikka kirjaan osallistuneet ovat yhteiskunnan kaikilta laitamilta, osoittaa se silti Ruotsin poliittis-taloudellisen eliitin yhtenäisyyden. Erot eivät ole ajatuksissa vivahteita suurempia. Osoituksena tästä on Johan Hakelius (Brorsor i barockstaten) taituroinut antologiaan osuvan satiirin. Systeeminvaihdon sijasta vaaleissa vaihtuikin sukupolvi.