keskiviikko 31. tammikuuta 2007

Susanna Alakoski: Svinalängorna

Susanna Alakoski: Svinalängorna. Bonnier 2006. s. 260

Täytyy sanoa, että olen pettynyt. Ehkä minua sanotaan ilonpilaajaksi ja tyypilliseksi kaikesta haipatuksesta kateelliseksi suomalaiseksi, mutta minusta Susanna Alakosken teoksella ei ole mitään uutta annettavaa kirjallisuudelle. Kaiken lisäksi se on kerrassaan kehnosti toimitettu: lähes säännömukaisesti kaikki suomalaiset sanat ja nimet ovat päin honkia. Asiafaktoissa esiintyy kummallisuuksia: muun muassa Suomea verrataan tangomaana Brasiliaan (!), Helsingin Kontulassa kerrotaan asuneen 1970-luvulla köyhiä suomalaisia ja somaleita (!). Somalit tulivat Suomeen vasta neljännesvuosisata myöhemmin, Vietnamista rantautui kyllä venepakolaisia jo aiemmin.
Ehkä olen turhankin kriittinen ruosulukija, mutta sanonpa senkin ettei Alakosken ruotsikaan tehnyt suurempaa vaikutusta. Sujuvaa ja helposti luettavaa, muttei kovinkaan rikasta ja kekseliästä kuin vaikkapa Jonas Hassen Khemirin kieli. Khemirin samaan aikaan August-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Montecore on juonellisesti, psykologisesti ja kielellisesti paljon parempi, ja liikkuu myös siirtolaistaustassa. Kun lisäksi ottaa huomioon 2001 August-palkitun Torbjörn Flygtin Underdogin (suom. Alakynnessä), joka kuvaa erittäin osuvasti kasvua työläisperheessä eteläruotsalaisessa kaupungissa, ei voi kuin sääliä Ruotsin kirjallisuuden tilaa, jos tämä on parasta tässä maassa armon vuonna 2006.
Alakoski kyllä tempaa mukaan, ja kirjan lukee mielellään, mutta tällaisenaan ei minulta vielä paljon pisteitä heru, edes säälistä. Luokkatietoisuus ja feminismi tuovat silti plussaa. On aina hyvä kun kirjailija murjoo kriittisesti yhteiskunnan itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistaa valtarakenteita, identiteettejä ja rooleja. Sitä ei varmaan voi koskaan tehdä liikaa.

maanantai 29. tammikuuta 2007

Cetin Altan: Whisky

Cetin Altan: Whisky. Zaza förlag 2000. s. 242

Huh! Tästä ei voi sanoa muuta kuin että huh! Yleensä romaanin ahmaisee hetkessä, Cetin Altanin sanataiteilua tuli sulateltua viikko. Kärsimättömämpi sielu olisi heittänyt kirjan koivikkoon, ja täytyy myöntää, että se kävi monesti allekirjoittaneenkin mielessä. Toisto, käsittämätön pirstaloituminen ja sekavuus asettuvat vähitellen uomiinsa ja kirja osoittautuu mestarilliseksi turkkilaisen juoppohullun kuvaukseksi. Irralliset hahmot paljastuvat vähittäin päähenkilön eri aikatasoiksi, joita kuljetetaan läpi teoksen välillä yhteen kietoutuen.
Lähinnä mieleen tulevat ensinnä Kafkan lisäksi William Faulkner. Jos heistä pitää, ei voi olla lukematta myös Altania.

lauantai 20. tammikuuta 2007

Koo Reiman: Tulen tuhkaa

Koo Reiman: Tulen tuhkaa. Compania Comder förlag 2006. s. 318

Kuvittele Ruotsi maailmassa, joka on ajautunut täydelliseen talouskatastrofiin. Ihmiset, joiden elämä on ollut turvattu, menettävät yllättäen kaiken. Sellainen on Koo Reimanin kolmannen romaanin lähtötilanne. Kansankoti natisee liitoksissaan ja muuttuu eteläamerikkalaiseksi banaanitasavallaksi, jossa sotilaat ottavat vallan. Kirjan päähenkilö auttaa huitaisemaan koko ylimmän valtiojohdon manalaan.
Huolimatta verenvuodatuksesta ja väkivaltaisuudestaan, Tulen tuhkaa on luettavaa, josta on vaikea päästää irti. Yksinäisen miehen vihasta kasvaa yhteiskuntaa mullistava kostonteema. Miehen parisuhde rakoilee, hermostuksissaan hän surmaa rakastajattarensa, lopulta myös kumppaninsa. Rahankuljetusautojen ryöstöistä astutaan väkivaltaisen terrorismin tielle. Päähenkilön johtama ryhmä kaappaa armeijan taisteluhelikopterin ja lentää sillä Tukholmaan tekemään tuhoa. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle ja mies näyttää koko ajan ajautuvan yhä pahempaan liemeen, mutta kohtaakin tragikoomisen lopun hänen viimein ollessa astumassa kovalle maalle. Kirjaa antaa lohduttoman kuvan ihmisistä: kehenkään ei voi luottaa, vähiten naisiin.
Verrattuna Koo Reimanin aiempiin kirjoihin teos on yhtenäisempi ja rakenteellisesti hallitumpi. Keskittyminen yhteen selkeään päähenkilöhahmoon selvästi kannattaa ja psykologisesti romaani on aikaisempia syvällisempi ja uskottavampi.
Loistoluettavaa!

Mikael Niemi: Mannen som dog som en lax

Mikael Niemi: Mannen som dog som en lax. Nordstedts 2006. s. 336

Pajala on nykyisin yksi Ruotsin tunnetuimmista paikkakunnista. Mikael Niemen kasvutarina Vittulajänkältä palkittiin Augustilla ja käännettiin monille kielille. Tarina sinänsä ei ollut kummoinen, rakenne suorastaan omituinen yläkehyksenä kielestään Himalajalle juuttunut mies muistelemassa lapsuuttaan Tornionjokilaaksossa, sen sijaan suosio tuli eksoottisuudestaan ja kielivähemmistötietoisuudestaan.
Kertomus miehestä joka kuoli kuin lohi menee tässä askeleen pidemmälle. Kirjan kantavana teemana on kielellinen kansanmurha ja Lapin ruotsalaistaminen.
Murhaa Pajalaan saapuu selvittämään nuori tukholmalaispoliisi, jolle selviää miten paljon pahaa svennomaani Martin Udde sai elämänsä aikana aikaan – jopa poliisille itselleen. Niemi valistaa lukijaa historiasta, suomen ja meänkielen asemasta ja tilasta. Hän myös herkuttelee ajatuksella että raja olisi vedetty vuonna 1809 kielialueen mukaisesti etelämpää Kalixista ja Malmikentän malmit tuoneet vaurautta Suomelle. Niemi tuo myös esiin kuinka paljon kulttuurisesti Tornionjokilaakso eroaa muusta Ruotsista.
Kirjaa on kritisoitu ehkä juuri kantaaottavasta kielipoliittisuudestaan, mutta sehän vain lisää yhden kerroksen lisää perinteiseen dekkariin ja parantaa soppaa!

keskiviikko 17. tammikuuta 2007

Juliet Erickson: Konsten att övertyga andra och få som du vill

Juliet Erickson: Konsten att övertyga andra och få som du vill. Damm förlag, 2006. s. 237

Ihmisenä oleminen on hankalaa. Elämä erilaisten häiriintyneiden, kypsymättömien ja totalitääristen tollojen parissa ei aina onnistu. Onneksi on olemassa kaikenlaisia ohjekirjoja, joista ammentaa neuvoja kanssakäymiseen ja kaikenlaiseen kommunikaatioon.
Dale Carnegie kirjoitti liki sata vuotta sitten verrattoman opuksen, Juliet Erickson on tehnyt samasta aiheesta tähän päivään päivitetyn version.
Ohjeet ovat päteviä. Se, joka osaa kuunnella, tiivistää olennaisen ja ymmärtää, pärjää. Ohjeiden jalkauttaminen todellisuuteen vain takertelee, mutta kannattaa silti silmäillä kirjaa, aina sitä jotain tarttuu mukaan ja seuraavalla kerralla muistaa toimia toisin. Seuraavan kerran, kun joku idiootti ärjyy virheitäsi: älä anna hänen viedä mukanaan ja puolustelemaan itseäsi. Sen sijaan kiitä häntä ja pyydä tarkentamaan.
Puhetta pitäessä aloita yleisistä huomioista kuten missä vessa on ja miten kauan käytät aikaa ja milloin pidetään taukoa. Se saa ihmiset tarkkaavaiseksi heti.
Ericksonilla on monta muutakin neuvoa siitä miten erilaiset persoonallisuudet täytyisi kohdata. Esimerkiksi peilautuminen kuulemma kannattaa. Työkaverisi kiroillessa vaikkapa takkuilevaa junaliikennettä ja huonoa aamua lähde hetkeksi hänen mukaansa raivoamaan: ole hänen puolellaan. Juhlissa suosiota saa parhaiten kysymällä avoimia toisen elämästä kuten työstä. Kysymyksiä, joihin voi vastata lyhyesti, olisi syytä välttää.
Ericksonin kirja on pakkopullaa kaikille, jotka haluavat pärjätä ihmisyhteisöissä, kuten poliitikoille, opettajille, toimittajille, luennoitsijoille, myyjille, johtajille ja tiedottajille. Ihmiselle, jotka haluavat vaikuttaa.

maanantai 15. tammikuuta 2007

Raúl Rivero: Mörkläggning

Raúl Rivero: Mörkläggning och 51 andra kränkningar av den kubanska statens oberoende och territoriella integritet. Silc förlag 2006. s. 223

Kuuba herättää heti runsaasti erilaisia mielikuvia, ristiriitaisiakin. Karibian suurin saari on ilmastoltaan paratiisi. Lämmin kirkas meri huuhtelee valkoisia hiekkarantoja, keskellä pimeintä yötäkin tarkenee nojailla palmuun ja siemailla rommia. Askel hotellialueiden yltäkylläisyydestä helvettiin on kuitenkin lyhyt. Paikallisena voit joutua vankilaan mitä mielettömimmistä syistä, valtio kontrolloi kaikkia mielipiteitä ja tiedonvälitystä. Typerät säännöksiet tukahduttavat talouselämän ja on suistanut ihmisten enemmistön suunnattomaan kurjuuteen. Silti Kuuba myyttisine mielikuvitustarinoineen inspiroi vapaan maailman ”vallankumouksellisia” radikaaleja.
Paúl Rivero on yksi tunnetuimmista kuubalaisista toisinajattelijoista, joka on yrittänyt uurtaa riippumattomalle lehdistölle tilaa sillä seurauksella, että miehelle langetettiin vuonna 2003 kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus Kuuban valtion riippumattomuuden ja alueellisen koskemattomuuden loukkaamisesta. Protestit maailmalta vapauttivat Riveron ja hän elelee nykyisin pakolaisena Espanjassa. Mörkläggning on hänen katsauksensa vuosituhannen vaihteen kuubalaiseen valtioterrorismin hallitsemaan arkeen. 52 pikkutarinaa kertovat epätoivoisista pakoyrityksistä, kummallisista syytöksistä ja kiusanteosta, ihmisoikeuksien loukkauksista ja kekseliäästä selviytymisestä kommunismin karussa todellisuudessa.
Kirja pistää mietteliääksi ja saa ihmettelemään miten joillakin ihmisillä jaksaa riittää halua pistää nenänsä toisten asioihin: miten paljon resursseja haaskataan kattavaan kontrollikoneistoon! Miksei voisi antaa ihmisten vapaasti muodostaa mielipiteitään ja syventää näkemyksiään? Miksei ihminen saa vapaasti muotoilla omaa elämäänsä? Miksei ihminen saa vapaasti vaihtaa ajatuksiaan ja hankkia tietoja? Miksi tukahduttaa taloudellista toimeliaisuutta ja kaupankäyntiä?
Riveron tarinat saavat myös huomaamaan miten suhteellista sananvapaus on. Kuuban näkökulmasta Yhdysvallat näyttäytyy ihanteena, Yhdysvalloissa voi vain haaveilla vastaavasta vapaudesta kuin Ruotsissa. Ruotsissa ei voin kuin ihmetellä itäisen naapurin suvaitsevaisuutta ja sananvapautta.
Kun täällä ei suostuta allekirjoittamaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja tukemaan kansallisia vähemmistöjä, Suomessa hengittää monipuolinen vähemmistömedia. Kun Ruotsissa puolimiljoonainen kielivähemmistö saa esimerkiksi muutaman minuutin aikaa televisiosta arkisin omakielisille uutisilleen, on Suomessa kokonainen televisiokanava parisataatuhantiselle kieliryhmälle ja useita radiokanavia. Ruotsissa ei ole yhtään vähemmistökielistä päivälehteä tai edes lehteä, joka elättäisi täysipäiväisen toimittajan. Suomessa sen sijaan on toistakymmentä vähemmistökielistä päivälehteä.
Tässä mielessä Ruotsi on kyllä Pohjolan Kuuba.
Vielä on paljon tehtävää sananvapauden edistämiseksi täälläkin. Emme ole niin vapaita kuin luulemme.

lauantai 13. tammikuuta 2007

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran, Otava 2006, 589 s.


Kjell Westön Finlandia-palkittu Missä kuljimme kerran kertoo nuoren kansakunnan traumaattisista kipukohdista ja kuvaa Helsingin kaupungin kuumeista kasvua viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä. Teos ryöpyttää raporttimaisesti historiallista tarttumapintaa, ja loikkii fiktiivisten henkilöiden mukana kaunokirjallisiin korkeuksiin.
Teos tempaa useampaan lankaan, jotka sotkeutuvat ja katkeilevat joskus jopa yllättäen. Lukunautintoa himmentää alun sekavuus ja henkilöiden moninaisuus, kaikkitietävän kertojan nohevan paasaava historiavalistus turruttaa paikoin innokkaimmankin lukijan.
Puutteistaan huolimatta Westö on tavoittanut arvokkaan palan sosiaalihistoriaa, joka availee arpia ja uusia näkökulmia menneisyyteen. Hän kirjoittaa erittäin luokkatietoisesti suomenruotsalaisten oloista kaataen myyttejä. Sosiaaliset ristiriidat kärjistyvät, laimentuvat ja muistuvat taas mieleen. Kieliryhmät ja sosiaaliluokat sekoittuvat ja eristäytyvät.
Westö ei ehkä yllä aivan Linnan Täällä pohjantähden alla –trilogian tasolle, muttei jää kovin kauas. Linnasta Westön erottaa etenkin vahvojen pääroolihahmojen puuttuminen.
Ajan henget kuitenkin huokuvat kaikkialla läsnä: kuohuva ja verta vuotava, fundamentalististen ideologioiden täyttämä, koneromanttinen, paradoksinen sotiin syöksyvä aikakausi säväyttää elävyydellään. Omasta ajastamme teokseen syöpyy hillitön objektiivisuuden tavoittelu, kaikkien ratkaisuja ja tekoja yritetään ymmärtää ja selittää niiden historiallista taustaa vasten, joskus häiritsee liiallinenkin jälkiviisastelu ja yksityiskohtiin meno. Etenkin yksityiskohdilla herkuttelua Westö olisi saanut säästellä. Nyt tuokiokuvia rakennuskannan paisumisesta, vaatetuksesta ja tukan käherryksestä ja elämäntyyleistä on kuin suomenlaivan buffetissa. Käy kuin sampanjalle Neuvostoliitossa.
Kirjan ehkä mieleenpainuvin ja vaikuttavin kohtaus on sisällissodan alkamisesta, lumeen uponneen pikkupojan silmiin kiiluu työväentalon tornista pelottava punainen lyhty. Siinä liikutaan niin monella tasolla, että huimaa jo vähemmästäkin.

Martti Joenpolvi: Valitut novellit

VUODELTA 2006

Martti Joenpolvi: Valitut novellit, Gummerus 2006


Suomalaisen novellimestari Martti Joenpolven parhaita lohkaisuja on kasattu kirjaksi.
Vaikka novellit ovatkin pääasiassa lähinnä 1980- ja 1990-luvuilta, on joukossa jokunen varhaisempikin. Ne kuvaavat lähinnä vanhenemiseen havahtumisen laukaisemia yksinäisten miesten kriisejä, joihin yhdistyy toisinaan voimakas luonnon läsnäolo. Novellit ovat filosofisen pohdinnan kyllästämiä, välillä jopa synkän melankolisesti elämisen mielettömyyttä ihmetteleviä. Ironisia heittoja on pari. Novelli Valtionpalkinto iskeytyy terävästi suomalaiseen kulttuurieliittiin, Halpa ammattimies huvittavuudellaan nousee kevyesti novellitaiteen kaanoniin.
Sille, joka ei Joenpolveen aiemmin ole tutustunut, tarjoutuu tässä erinomainen tilaisuus maistella kerralla hänen klassisimmat kirjoituksensa.

Johanna Malmivaara: Dannemanin rakkaus

VUODELTA 2006

Johanna Malmivaara: Dannemanin rakkaus, Finn-Kirja 2006 s. 143


Syksyn aikana on ilmestynyt monta mainiota ruosukirjaa. Yksi kärkikaartista on ehdottomasti Johanna Malmivaaran esikoinen, novellikokoelma Dannemanin rakkaus. Ainakaan sitä ei syksyn kirjasadosta kannata ohittaa olankohautuksella.
Osaa novelleista yhdistää toisiinsa teeman lisäksi henkilöhahmot. Keskeisinä aiheina hänellä ovat naiskohtalot ja rakkaus. Monet novellit kuvaavat julmaa miehistä maailmaa, jossa naiset joutuvat elämään. Tarinoissa liikutaan muun muassa kehitysmaissa ja entisajan Ruotsissa. Joitakin niistä voisi esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty hyödyntää hyvin rekrytointi-kampanjoissaan. Malmivaara sekoittaa taitavasti mystiikkaa ja käyttää kiehtovia näkökulmia todellisuuteen. Hänen tapansa aloittaa mitättömältä tuntuvasta yksityiskohdasta, luonnosta tai tapahtumasta ja paisuttaa se monitasoiseksi tarinaksi on oivallista.
Nimikkonovelli sukeltaa ruotsalaiselta hautausmaalta kauas menneisyyteen. Hän loihtii onnistuneesti historiallista draamaa kertoen tanskalaismiehen surullisen tarinan 1700-luvulta.
Novellissa Freja Malmivaara on ehkä parhaimmillaan. Siinä liikutaan toden ja tarun rajamailla kerrassaan kutittavasti, ulottuvuuksia on useita. Novellissa nivoutuvat voimakkaasti yhteen Malmivaaran vahvuudet: rakkaus, mystiikka ja taide. Lukija yllätetään miltein joka rivillä ja lopussa on huikea, arvoituksellinen liu´utus. Novelli ei myöskään ole helppo. Sitä pitää pureskella pidempään.
Malmivaaran novelleja lukiessa ei voi olla toteamatta hänen olevan selvästi kypsymässä yhdeksi eturivin ruotsinsuomalaiseksi kirjailijaksi.
Hän hallitsee kielen, rakenteen ja tarinan erinomaisesti.
Vähempää ei kai voisi häneltä vaatia kuin lisää luettavaa?

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

VUODELTA 2006

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman, Avain 2005


Kiipeän sörmlantilaiselle kalliolle. Märät männyt tihkuvat tummina kosteaa, kuusikko kelluu hieman alempana sumussa. Hajanaiset lumilaikut höyryävät hämärän kömpiessä metsään, korkeuksissa pilvet värjäytyvät punertaviksi. Seison hiljaa mietteissäni, linnut laulavat ympärillä turruttavasti. Lävitseni kulkee kahlitsematon, vuolas virta. Ajatukset risteilevät aivokuorella, yritän saada niitä turhaan kuriin. Muistot ponnistavat väkisin esiin.
Olin lukenut kirjan, joka pysäytti.
Sota sivaltaa mieliä pirstaleiksi sukupolvienkin takaa. Ahdistus purkautuu jälkeläisiin, jättää jälkensä pieneen ihmiseen. Samalla me olemme kaikki yhtä. Samat kokemukset yhdistävät eri mantereet ja maat, näkökulmat vain vaihtelevat. Elina Hirvonen ankkuroi esikoiskirjansa Että hän muistaisi saman kaksoistornien tuhoon, hakee syvyyttä toisesta maailmansodasta ja Vietnamin sodasta, ja tihentää sodanvastaisiin mielenosoituksiin New Yorkissa ja Helsingissä. Lasten häpeän, ulkopuolisuuden ja kelpaamattomuuden tuntemukset hän räväyttää suoraan lukijan silmille. Vihan juuret hän osoittaa yksittäisiin hetkiin, tilanteisiin, joista kaikki lähti menemään pieleen. Kielellä hän leikittelee ja vie vastustelemattomasti mukaansa tanssiin, josta havahtuu vasta viimeisellä sivulla.
Kaikki tapahtuu yhtenä keväisenä päivänä Helsingissä 2003. Nuoren naisen aikomuksena on lukea poikaystävältään saamansa kirja, tapahtumat vievät kuitenkin hänet takaisin lapsuuden maailmaan, jonka hän haluaisi jättää jo taakseen. Lukijalle avautuu kipeä, koskettavan kaunis maailma, jossa elämä särkyy palasiksi. Perheväkivalta rehottaa, huumeet houkuttelevat. Ihmiset paiskautuvat vieraisiin ympäristöihin sodan paineesta.
Elina Hirvoselle on vaikeaa löytää vastinetta suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Hän kulkee aivan omaa psykoanalyyttistä latuaan. Maailmankuvaltaan hän lienee lähimpänä Jani Saxellia. Jotakin samaa henkeä on aistittavissa Saxellin tuotannosta.
Vuonna 1975 syntynyt Elina Hirvonen oli esikoisellaan Finlandia-ehdokkaana viime syksynä. Voiton vei tuolloin Bo Carpelanin Kesän varjot, joka osin liikkuu samassa aihemaailmassa näkökulmanaan vanhempi mies. Hirvonen luo kuitenkin suomalaiseen kirjallisuuteen jotain uutta kerrosta, hän kuvaa miten sota ulottaa varjonsa kolmanteenkin sukupolveen ja kuroo lähihistorian narut yhteen tavalla, jota kukaan muu ei ole vielä tehnyt, korostaen samalla lasten haavoittuvaisuutta ainutlaatuisen herkästi.
Hän on kirjailija, jolta on lupa odottaa vielä paljon.

Asko Sahlberg: Paluu pimeään

VUODELTA 2006

Asko Sahlberg: Paluu pimeään,
WSOY 2006


Asko Sahlberg on kumma mies. Kuuden vuoden aikana hän on uurtanut puumerkkinsä lähtemättömästi suomalaiseen kirjallisuuteen. Kovakantiset ovat kuin taideteoksia, kieli on tarkkaan punnitun omaperäistä. Erityisenä tavaramerkkinään hänellä on mehevät sanat mielenliikkeiden ja ympäristön, valojen ja varjojen yhteentörmäyksien ja kaupungin kuhinan kuvauksissa.

Parin historiallisemman romaanin jälkeen göteborgilainen on palannut päättämään kotikaupunkinsa varjoihin sijoittuvan yhteiskunnallis-filosofisen trilogian. Paluu pimeään lopettaa erikoista viiden vuoden sykliä elävän yksinäisen suomalaissiirtolaisen omituisen kiehtovan kertomuksen.

Kertoessaan syrjäytymisestä ja siirtolaisuudesta Sahlberg on vahvimmillaan. Tarinassa on vahva realismin maku, tapahtumat tuntuvat eläviltä suomalaisyhteisön jopa liioitellun kärjistetyiltä maistuvista sosiaalisista ongelmista huolimatta. Juonenkäänteet ovat kuitenkin paikoin korneja ja ratkaisut yllättäviä, joskus ehkä liiankin pitkälti viihdekirjallisuudesta poimittuja ja väkivaltaisia. Toisaalta toisinaan aiemmat tapahtumat saavat loogisen luontevan selityksen. Se, mitä kirjailija on antanut sarjan muissa osissa olettaa, tässä teoksessa romutetaan. Se on psykologista draamaa parhaimmillaan.

Kun kirjailija kykenee näyttämään maailmaa ja ihmisyyttä sellaisesta näkökulmasta, josta lukija ei muuten sitä pystyisi tarkkailemaan, on kirjailija onnistunut erinomaisesti.
Asko Sahlberg on jälleen kerran niin tehnyt.

Orhan Pamuk: Lumi

VUODELTA 2005

Orhan Pamuk: Snö.
Norstedts 2005. 528 sivua
Lumi (suomeksi)


Sanotaan se heti kättelyssä. Turkkilainen Orhan Pamuk on aikamme pätevin kirjailija. Hänen tuotannostaan erityisesti Uusi elämä ja Musta kirja ovat mykistäviä taideteoksia, todellisia helmiä kirjallisuuden rehevässä hetteikössä. Huonoja eivät ole hänen muutkaan kirjansa. Nyt ruotsiksi käännetyn Lumen New York Times julisti yhdeksi vuoden 2004 tärkeimmistä kirjoista.
Pamuk kutoo salapoliisimaisia rakkausromaaneita, jotka tihkuvat lainauksia, viittauksia ja vertauksia maailman kirjallisuuteen. Hän on kafkamainen dostojevski. Pamuk liikkuu yleisestä yksityiseen, sekoittaa tarun ja toden osoittaen niiden välisen rajapinnan häilyvyyden. Näkökulmien vaihdokset tulevat yllättäen ja ratkaisut ovat toisinaan varsin herkullisia. Monesti asioita tarkastellaan useasta vinkkelistä. Lumessa esimerkiksi pedagogisen instituutin rehtorin murha kuvataan aluksi taustatapahtumana päähenkilöiden kahvilatapaamiselle, sitten kuunnellaan rehtorin elämän viimeiset hetket tarkemmin kasettinauhurista. Sanomalehtikirjoitusten "lainaaminen", aikatasojen muutokset ja sisäiset tarinat ovat myös tyypillistä Pamukia. Mustassa kirjassa kaksoisolentoteema rakentui sille. Joka toinen luku oli "kolumni". Näistä kolumneista vaikkapa surrealistinen kuvaus kuivuneesta Bosporinsalmesta on huumaava elämys lukijalle. Tätä tekniikkaa hyödyntää Pamuk Lumessakin. Esimerkiksi pienilevikkisen Rajakaupunginuutisten uutisjutut etukäteen kirjoittavan päätoimittajan tekstit ovat keskeisessä asemassa kirjassa.
Lunta sanotaan Pamukin ensimmäiseksi klassiseksi poliittiseksi romaaniksi. Turkissa se on herättänyt vihaa kaikissa kuppikunnissa. Hänen lausuntonsa turkkilaisten viime vuosisadan alussa tekemästä armenialaisten joukkomurhasta ovat johtaneet rikossyytteisiin turkkilaisuuden häpäisemisestä. Politiikkaa on toki aiemminkin ollut Pamukin kirjoissa, mutta ei ehkä näin keskeisesti ja kantaaottavasti. Kirjojen päähenkilöt ja tärkeimmät sivuhahmot ovat monesti olleet vasemmistolaisia toimittaja-kirjailijoita tai ovat olleet äärivasemmistolaisessa toiminnassa mukana menneisyydessään. Pamukin ihmiskuva on lämpimän intellektuellinen. Ihmiset ovat älyllisesti suuntautuneita, pyrkivät sivistämään itseään, lukevat lehtiä, kirjoittelevat runoja ja proosaa sekä harrastavat teatteria. Toisaalta löytyy kapeakatseisia fundamentalisteja, jotka purkavat ahdistustaan murhaamalla väärässäolijoita.
Lumen päähenkilö on runoilija Ka. Äärivasemmistolainen Ka pakeni sotilasvallankumousta Saksaan 1980. Kahdentoista vuoden kuluttua hän palaa muuttuneena takaisin rotankolostaan Frankfurtista Istanbuliin, kuulee suuren rakkautensa kohteen eronneen ja lähtee tätä kosimaan synnyinkaupunkiinsa itäiseen Turkkiin. Tekosyynä hänellä on toimeksianto lehtijutusta, joka käsittelee alueen nuorten naisten itsemurha-aaltoa. Vaalit ovat vauhdissa ja entisestä kommunistiystävästä on tullut tulenpalava ääri-islamisti. Lumisade katkaisee yhteydet ulos kaupungista, Ka tapaa kummallisia kuppikuntia ja sotilaat tekevät verisen vallankaappauksen. Juonenkäänteet ovat moninaisia, yllättäviä. Yhtä totuutta ei ole, kipeät asiat tulehtuvat ja ratkaisut ovat yhtä ihmeellisiä kuin elämä itse. Rakkauden mukavat moottoritiet osoittautuvat kaarteen jälkeen kuoppaisiksi kärrypoluiksi.
Pamukin kieli on maukasta. Lukija jää ääneen maiskuttelemaan lauseita. Hänen tapansa pilata romanttinen tunnelma tylyllä huomautuksella tai kertoa suluissa henkilön jäljellä oleva elinaika ja todeta raa´asti kuolintapa ovat kuin mausteita keitossa.
Lumi on nerokas ja järkyttävä kirja. Se on julmankaunista luettavaa. Siinä on runsaasti viittauksia myös hänen aiempaan tuotantoonsa, joten ensimmäiseksi luettavaksi Pamukin kirjaksi se ei välttämättä ole kaikista paras vaihtoehto. Teknisesti kertojan esittely kirjan puolivälissä ja hänen asemansa nosto on hieno ratkaisu. Loppuosaa leimaa kuitenkin liika selittelynmaku ja liberaalin maailmankuvan ehkä liiallinenkin puolustelu alun ärhäkän äärivasemmisto-, äärinationalismi- ja ääri-islamkritiikin jälkeen. Ne hieman vesittävät viestiä, mutta tuovat silti uuden ulottuvuuden, jota ilmankaan ei kirja oikein toimisi. Viimeinen kappale on taattua Pamuk -laatua.
Ruotsinsuomalaiselle Pamuk on antoisaa luettavaa. Turkkilaisia ja suomalaisia yhdistävät samantyyppiset historialliset kokemukset ja geopoliittinen sijainti. Suomalaisten paetessa massoittain Ruotsiin, lähtivät turkkilaiset joukoittain Saksaan. Molemmat maat ovat täynnä absurdeja idän ja lännen vastakohtaisuuksia. Molemmissa maissa poliittinen kiihkoilu on johtanut kansanmurhiin, jotka ovat hurjuudessaan vertaansa vailla. Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt olivat karmivat: Mannerheimin voittoon viemät valkoiset teurastivat kymmeniätuhansia punaisia vankileireillä. Suhteellisesti luvut ovat maailmanmitassa vieläkin kauheampia. Myöskään Ataturkin hallinto Turkissa ei jäänyt katsomoon. Silti molempia herroja palvotaan edelleen pyhinä suurmiehinä kummassakin maassa.
Lisäksi Eurooppa on näyttäytynyt sivistyneenä paratiisina huonossa itsetunnossa rypeville kansoille. Esimerkiksi Lumessa Pamukin kuvatessa erittäin terävästi turkkilaisten keskustelua Saksasta, voisi se olla kuin suomalaisten keskustelua Ruotsista. Hänen liikkuessaan saksanturkkilaisten parissa ovat huomiot kuin ruotsinsuomalaisista. Yksinäisyys, eristäytyminen, syrjäytyminen ja keskinäiset kiistat ovat ruosuillekin tuttuja piirteitä. Länsi ei ollutkaan aivan sitä mitä odotettiin.
Hän soimaa myös saksanturkkilaisten tahmeaa kulttuuri-innostusta. Se ei voi olla tuomatta myötätuntoista hymynkaretta ruotsinsuomalaiselle lukijalle.

Jeremei Aipin: Viimeinen aamutähti

VUODELTA 2005 (?)

Jeremei Aipin: Viimeinen aamutähti, Taifuuni 1996 (venäjänkielinen alkuteos Hanti ili zvezda utrenneij zari 1990)


Täytyy häveten tunnustaa etten ole pahemmin lukenut sukulaiskansojen kirjallisuutta virolaisia lukuunottamatta. Eipä tosin saatavuuskaan täällä Ruotsissa järin valtava ole ollut. Siksi tartuin innolla Jeremei Aipinin Viimeiseen aamutähteen.
Hantit (ent. ostjakit) ovat kuoleva suomalais-ugrilainen kansa Venäjällä ja Jeremei Aipin heidän tunnetuin kirjailijansa. 25 vuotta sitten hanteja laskettiin olleen jäljellä runsaat 20 000 ja aikuisväestön alkoholisoituneen 95 prosenttisesti. Luontaistaloudessa eläneet ihmiset jäivät teollistumisen jyrän alle. Öljy- ja kaasuteollisuus veivät vanhat metsästys ja paimentoilaismaat, venäläinen kulttuuri-imperialismi ahmi ahnaasti jälkipolvet.
Romaani on kertomus kansanmurhasta. Päähenkilö Demjan käväisee viimeistä kertaa porolla kaupungissa tapaamassa kouluun laitettuja lapsiaan, jotka ovat venäläistymässä vauhdilla ja kadottamassa yhteyden sukuunsa. Hänen lähtiessään kotoaan vastaan tulee taigan mustan rasvan etsijöitä, jotka kirjan lopussa huiputtavat miesparkaa pahasti. Päähenkilön ajatukset viivähtävät edesmenneissä suvun jäsenissä ja nuoruudessa. Hän kertoo hantien karmean historian.
Rakenne on aaltomainen, ikään kuin monta novellia olisi laitettu peräkkäin. Jännitys nousee ja laskee tasaisesti. Luonnonkuvaus on herkullista, Aipin maalaa maisemat upeasti suoraan lukijan aistimaailmaan. Porot ja niiden käsittely sekä vanhat mytologiat yhdistettynä yhteiskuntakritiikkiin ja hantinkielisiin repliikkeihin tekevät romaanista mainion lukuelämyksen. Romaani päättää tarinansa neljännesvuosisadan taakse hantien sosiaalisiin ongelmiin, jotka muistuttavat pelottavissa määrin ruotsinsuomalaisten silloisia vastaavia. Ruosulukija vetänee mielessään monia yhtäläisyysmerkkejä hanteihin. Molemmilla vähemmistöillä elinolot muuttuivat yhdellä tyrmäyksellä: ruosut muuttivat Pohjoise-Suomen pientiloilta Keski-Ruotsin teollisuuskeskuksiin, hantien maille tunkeutuivat venäläiset ja teollinen maailma. Molemmilla vastassa olivat pakkojäsenyys Puolueessa, valtakulttuurin syrjintä ja heikosti koulutettujen puoluepyrkyreiden patriarkaalinen diktatuuri. Ruosuja ei sentään teloitettu kansanvihollisina - sen he tekivät itse vaikenemalla, sulautumalla, juomalla, itsemurhilla ja tappamalla toisiaan.
Jeremei Aipinin romaanin jälkeen ei voi olla etsimättä käsiinsä saamelaiskirjallisuutta. Mielikuvissa heiltä voisi ainakin odottaa jotain tällaista. Onkin kiehtovaa tarkistaa vastaako todellisuus omia ennakkoluuloja. Uteliaisuus pienempien sukulaiskansojen kirjallisuutta kohtaan on herännyt.