Susanna Alakoski: Svinalängorna. Bonnier 2006. s. 260
Täytyy sanoa, että olen pettynyt. Ehkä minua sanotaan ilonpilaajaksi ja tyypilliseksi kaikesta haipatuksesta kateelliseksi suomalaiseksi, mutta minusta Susanna Alakosken teoksella ei ole mitään uutta annettavaa kirjallisuudelle. Kaiken lisäksi se on kerrassaan kehnosti toimitettu: lähes säännömukaisesti kaikki suomalaiset sanat ja nimet ovat päin honkia. Asiafaktoissa esiintyy kummallisuuksia: muun muassa Suomea verrataan tangomaana Brasiliaan (!), Helsingin Kontulassa kerrotaan asuneen 1970-luvulla köyhiä suomalaisia ja somaleita (!). Somalit tulivat Suomeen vasta neljännesvuosisata myöhemmin, Vietnamista rantautui kyllä venepakolaisia jo aiemmin.
Ehkä olen turhankin kriittinen ruosulukija, mutta sanonpa senkin ettei Alakosken ruotsikaan tehnyt suurempaa vaikutusta. Sujuvaa ja helposti luettavaa, muttei kovinkaan rikasta ja kekseliästä kuin vaikkapa Jonas Hassen Khemirin kieli. Khemirin samaan aikaan August-palkinnon saajaksi ehdolla ollut Montecore on juonellisesti, psykologisesti ja kielellisesti paljon parempi, ja liikkuu myös siirtolaistaustassa. Kun lisäksi ottaa huomioon 2001 August-palkitun Torbjörn Flygtin Underdogin (suom. Alakynnessä), joka kuvaa erittäin osuvasti kasvua työläisperheessä eteläruotsalaisessa kaupungissa, ei voi kuin sääliä Ruotsin kirjallisuuden tilaa, jos tämä on parasta tässä maassa armon vuonna 2006.
Alakoski kyllä tempaa mukaan, ja kirjan lukee mielellään, mutta tällaisenaan ei minulta vielä paljon pisteitä heru, edes säälistä. Luokkatietoisuus ja feminismi tuovat silti plussaa. On aina hyvä kun kirjailija murjoo kriittisesti yhteiskunnan itsestäänselvyyksiä ja kyseenalaistaa valtarakenteita, identiteettejä ja rooleja. Sitä ei varmaan voi koskaan tehdä liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti