maanantai 24. syyskuuta 2007

Björn Larsson: Det onda ögat

Björn Larsson: Det onda ögat. En bok för alla 2003 (orginalutgåvan publicerades av Nordstedts förlag 1999). 317 s.

Pariisin alle rakennetaan solmukohtaa miljoonille sukkuloijille. Syvällä maan uumenissa työskentelee maahanmuuttajia ja ranskalaisia rasisteja. Kahjo algerialainen islamisti on soluttautunut työmaalle aikeenaan räjäyttää tunnelisto ilmaan. Työnjohtajana on Algerian sodassa kyseenalaisesti kunnostautunut ranskan armeijan kuulustelija. Entinen Algerian armeijan tiedustelupäällikkö pakoilee menneisyyttään ja joutuu ristituleen.
Björn Larssonin Det onda ögat on kuvaus tulehtuneesta ranskalaisesta yhteiskunnasta, sen kipukohdista ja traumoista.
Trillerin uskottavuus ei ole paikoittaisesta todenmukaisuudesta huolimatta kovinkaan suuri, mutta kirjan kyllä silti lukaisee. Kirja jurnuttaa tyhjäkierroksilla pitkään, lopun kiemurat eivät ole järin onnistuneita. Se on enemmänkin paasaus naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, uskonnollista ahdasmielisyyttä ja nationalistista rasismia vastaan.

perjantai 21. syyskuuta 2007

Kazuo Ishiguro: Me orvot

Kazuo Ishiguro: Me orvot. Tammi 2002. 418 s.

Kazuo Ishiguron Me orvot on eriskummallisimpia kirjoja, joita olen lukenut. Edes vuosien jälkeen en ole kyennyt muodostamaan kunnollista mielipidettä teoksesta. Pohjimmiltaan se on kauhea, mutta samalla kaunis kirja, joka muuttaa luonnettaan jatkuvasti. Kohtaukset ovat kuin repäisyjä, rytmitys erikoisen epätasainen ja juoni kulkee tässä hetkessä sukeltaen takautumien kautta samalla syvälle päähenkilön lapsuuteen. Jännitys tihenee äärimmilleen päähenkilön rynnistäessä pakkomielteisesti 1930-luvun lopussa kiivaiden katutaistelujen repimään Shanghain slummiin. Painajaismainen sodankuvaus on kirjallisuuden historian upeimpia, sota näyttäytyy yököttävänä järjettömyytenä, jossa kärsivät kaikki. Teos saa siellä käsittämättömän käänteen, kuten monissa kohdissa aiemminkin. Juuri tällaisten epäuskottavien ratkaisujen takia en osaa sanoa pidänkö kirjasta, silti juuri ne kohottavat synkän tarinan vetovoimaisuuden hurjille kierroksille.
Jos lyhyesti yrittäisi luonnehtia kirjan juonta, niin voisi sanoa sen kuvaavan lapsena äkillisesti orvoksi jääneen sulkeutuneen miehen turvattomuutta ja itsensä etsintää. Teoksessa on kuin kaksi vaakakuppia: Lontoo ja Shanghai, länsi ja itä. Idyllinen maailma särkyy, vuosisadan suursotia sivutaan niiden alkuvaiheista tai lopuista, unohdetuista sivujuonista. Ihminen osoittautuu petolliseksi pedoksi. Päähenkilö ei osaa rakastaa, ja rakkaus viedään hänen ulottumattomiin. Ketään ei kaipaa häntä lopulta kumppaniksi. Hän ryhtyy kuitenkin huoltajaksi orvolle kanadalaistytölle.

maanantai 17. syyskuuta 2007

Helene Tursten: Lasipaholainen

Helene Tursten: Lasipaholainen. Schildts 2006. 319 s.

Kuohuttava ja kuvottava. Siinä päällimmäiset tunteet Helene Turstenin dekkarista. Silti tästä vaikeasta ja uhkarohkeasta aiheesta pitää kirjoittaa. Esimerkiksi göteborgilaisen Asko Sahlbergin syksyn uutuus Siunaus tulee olemaan varmasti karvas pala kriitikoille ja lukijoille sulateltavaksi. Eri asia on miten suuri yleisö siihen suhtautuu, ja etenkin media.
Helene Turstenin kirjassa göteborgilainen rikosylikonstaapeli Irene Huss sukeltaa vaivihkaa syvälle ihmisyyden pimeimpään. Harmittomalta murhalta vaikuttava tapaus paisuu kolmoismurhaksi, joka sysää lukijan alun myötätunnon raivoksi uhreja kohtaan. Paljastamatta liikaa juonta ja loppua, täytyy todeta kyseessä olevan pedofiilitarina, jolla on synkkä loppu, ja joka leviää Iso-Britanniaan vaatien turhia kuolemia.
Ruotsinsuomalaisesti kiintoisaa on havaita sivuhahmona ruotsinsuomalainen poliisi, ja tietysti mukana on myös sivujuonteessa kunnon ruotsinsuomalainen konna. Päätarinan rypäs kietoutuu pappisperheen ympärille, jolla on synkkä ja traaginen salaisuus sisällään. Petojen päiden leikkaus vie lopulta myös mennessään näiden uhrin. Vastenmielinen, mutta taitavasti tehty teos.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Paulo Coelho: Alkemisten

Paulo Coelho: Alkemisten. Bazar 2006 (sjunde tryckningen, alkuperäinen 1988). 190 s.

Toisten mielestä Paulo Coelhon Alkemisti (Alkemisten) on kulttikirja, joka mullistaaa lukijan elämää. Hyvä se on, mutta ei kai se nyt sentään aivan sellainen ole.
Kieli on kaunista, teksti pohdiskelevaa ja viisasta, riisuttua.
Kouluja hivenen käynyt espanjalaispoika ei halua lukea papiksi vaan ryhtyy paimeneksi. Hän kiertelee maita ja mantuja kunnes tuntee Andalusian ja eläimet kuin omat taskut. Hän ihastuu yhden kylän tyttöön, mutta tapaa mystisen kuninkaan jouduttua sitä ennen mustalaisen ennustajaeukon huijaamaksi. Eukko kun väitti, että pojan näkemä uni merkitsi, että hän löytäisi aarteen Egyptin pyramideilta. Kuningas vahvistaa väitteen ja patistaa pojan liikkeelle. Poika matkaa Tangeriin, ryöstetään ja pestautuu kauppiaan apulaiseksi. Vuoden päästä hän lähtee karavaanin mukana kohti Egyptiä ja tutustuu englantilaiseen kahjoon, joka tavoittelee salaperäistä alkemistia. Keitaalla poika näkee näkyjä taas ja pelastaa heidät klaanisodan hirveyksiltä, hän myös rakastuu ja tapaa Alkemistin, joka johdattaa pojan pyramideille, sitä ennen he joutuvat klaanin vangiksi ja Alkemisti pistää pojan muuttumaan tuuleksi. Kaivaessaan aarretta poika ryöstetään ja ryöstäjä kertoo omasta typerästä unesta, jonka mukaan aarre olisi andalusialaisen kirkon raunioissa... Poika on löytänyt aarteensa. Espanjassa tuuli tuo tuoksun rakkaimmasta.
Teos liikkuu tarinaa enemmän symbolisella tasolla ja on sisällöltään varsin monitasoisen vertauskuvallinen. Sen voi lukea tavanomaisena seikkailuna, tai sitten siitä voi erottaa viittauksia ja jännittäviä symbolisia tasoja. Miten kukin tykkää.
Viestiksi voisi väittää, että elämä on jatkuvaa rajan vetoa ja sattumaa, liikkumista kuoleman rajalla, kohtalon kuljettamaa ja saavutettavaa päämäärää, mikäli sen eteen itse ahertaa.

Kari Tervo & Heikki Hiilamo: Suomen 100 rikkainta

Kari Tervo & Heikki Hiilamo: Suomen 100 rikkainta. Tammi 2000. 192 s.

Maailman mittakaavassa Suomen rikkaat ovat tyhjätaskuja. Vauras yläluokka on myös kapea, ja nousukkaita pulpahtaa pinnalle nopeastikin. Rahasukuja on muutama ja ne ovat kietoutuneet toisiinsa ristiinnaimalla.

Kari Tervon ja Heikki Hiilamon toimittama kirja esittelee Suomen vauraimmat vuosituhannen vaihteessa. Tuolloin oli it-huuma kuumimmillaan ja pörssikurssit viipattivat pilvissä. Paljon on kymmenessä vuodessa ehtinyt muuttua, mutta varmasti on jäljelläkin. Uusi kupla näyttää puhkeilevan, uudet äkkirikkaat nukkuvat öitään huonosti.

Keitä sitten olivat Suomen rikkaimmat vuosituhannen vaihteessa? Vanhojen rahasukujen lisäksi on Nokian siivittämänä syntynyt teollisuutta, jonka myynnistä ovat jotkut päässeet isompien lihapatojen ääreen. Nokia itse ei ole suoraan jättänyt mammonaa Suomeen, sen omistus on ajautunut jo aikapäiviä sitten ulkomaille ja suomalaisten sijoittajien osakepotit ovat olleet riittämättömiä lottovoittoihin. Sen sijaan sitä ketä onnisti osana alihankintaketjua ja klusteria, hymyilytti. Globaalikapitalismi palkitsi runsaanlaisesti.

Suomen rikkaat eivät myöskään näyttele omaisuuttaan tai pidä ääntään itsestään. Moni elää vaatimatonta elämää ilman julkisuuden valokeilaa. Rikkaista ja heidän elintavoistaan tiedätään varsin vähän. Edes tämä kirja ei yksityiselämää paljoa valota. Aniharva on edes kommentoinut heistä laadittuja elämäkertatekstejä. Toisaalta moni on ponnistanut köyhistä oloista ankaralla työllä, useimmiten yhdistettynä kaupankäyntiin ja osakekauppoihin. Yllättävän useita luonnehditaan syrjäänvetäytyviksi ujoiksi ihmisiksi, säästäväisiksi ja ahkeriksi sellaisiksi.

Tiedot on hankittu julkisista verorekistereistä ja lehdistä, haastatteluja eivät ole antaneet kuin muutama. Siksi toimittajat toteavat Suomessa lymyävän varmasti superrikkaita korpien kätköissä, verovirastot kun eivät luovuta listoja, vaan jokainen täytyy itse poimia käsin ympäri maata hajallaan olevista toimistoista. Julkisia eivät myöskään ole yhtiöiden omistustiedot pörssiä lukuunottamatta. Superrikkaat yleensä omistavat erilaisten välikäsien kautta, kuten veroparatiisi- tai sijoitusyhtiön avulla, pörssiyhtiöitä. Niiden omistajat jäävät pääosin hämärään.

Mielenkiintoinen kirja joka tapauksessa näin vuosienkin jälkeen luettavaksi. Sisältää myös kiehtovan näkökulman ja kertauksen Suomen taloushistoriaan, ja siihen ketkä käärivät suomalaisten työläisten hiestä kermat itselleen.

lauantai 15. syyskuuta 2007

Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter

Kina. 10 röster om mänskliga rättigheter. Huvudredaktör Mats Winborg. Bilda 2007. 111 s.

Ohut antologia posauttaa hauleja laajalle, mutta ei oikein osu kohteeseen. Kirjasen tekstit ovat liian lyhyitä. Asiaa kaikki silti.
Kirjoittajat ovat tutkijoita ja toimittajia, itäaasian asiantuntijoita. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ruotsalaisia, jotka vaikuttavat lähinnä Tukholmassa tai Lundissa.
Katsauksissa kuvataan miten heikolla tolalla talouskasvusta huolimatta yhteiskunnalliset asiat ovat Kiinassa. Maan lainsäädäntö on väljä antaen tulkinnanvaraa ja valtaa viranomaisille, korruptio on juurtunut syvälle hallintoon ja sananvapaus on olematon. Vaikka Kiina on 1980-luvulta lähtien avautunut, vapautunut ja muuttunut liberaalimpaan suuntaan ja tietoisesti sopeuttanut talouttaan kapitalistiseen markkinatalouteen, on se diktatuuri, jossa hallitseva kommunistinen puolue tekee kaikkensa pitääkseen jatkossakin valtansa.
Mielivaltaiset säännökset ajavat ihmisiä tukalaan asemaan. Muuttolupia on vaikea saada, joten köyhä väki rynnistää maaseudulta laittomasti kasvaviin kaupunkeihin käytännössä orjatyövoimaksi tehtaisiin, joissa tuotetaan krääsää länsimaihin. Tehdastyöläiset ovat usein nuoria tyttöjä/naisia, jotka kuvittelevat pääsevänsä ryysyistä rikkauksiin. Kaupallistuneet kaupungit, joiden vaurastunut keskiluokka ostelee uusia vaatteita ja tekniikkaa näyttää tytöille tavoiteltavalta ja saavutettavalta unelmalta. Karu totuus kuitenkin valkenee pian. Palkka hädin tuskin riittää elinkustannuksiin, tyttöjen on yövyttävä tehdassaleissa ja sairastuminen tai loukkaantuminen voivat tärvellä kaiken. Hoitoa kun saa vain siellä missä on kirjoilla. Työpäivät venyvät hirveiksi ja kuluttaviksi.

Mutta ei tarvitse kuin kurottaa historiassa pari sukupolvea taaksepäin, joskus ehkei edes niinkään paljoa. Samanlaista se oli täälläkin. Ruotsin teollisuus veti väen Suomen syrjäseuduilta. Kuinka moni ruotsinsuomalainen onkaan täällä siksi, että 1960- ja 1970-luvulla lähti kerran köyhä pohjoissuomalainen torpan tyttö töihin tekstiilitehtaisiin Boråsiin? Tai siivoamaan sairaaloihin Tukholmaan? Tai kokoamaan autoja Trollhättaniin tai Göteborgiin? Tekemään monotonista, helvetillistä, vartaloa kuluttavaa työtä? Kuinka moni telakan työläisistä asui kelvottomissa parakeissa, kuinka moni päätyi betonilähiöihin, joita myöhemmin haukuttiin siirtolaisslummeiksi? Kun tänne tultiin saatiin juokseva vesi, tilava asunto. Palkkatyö toi tuohta, antoi elintason, josta oli Suomessa edes vaikea uneksia. Silti ruotsalaiset katsoivat kieroon: ammattiyhdistysliike ja sosiaalidemokraattinen puolue halusivat pysäyttää siirtolaisuuden, ne väittivät suomalaissiirtolaisten polkevan palkkoja ja pilaavan urakat. Monille suomalaisille muutto Ruotsiin oli matka parempaan, vaikka raportit tehtaiden ja kaivosten oloista olivat karmivia.
Vaikka moni oli yhteiskunnan työtätekevää pohjasakkaa, piti Suomeen jääneille sukulaisille esittää kesäisin omaa pärjäämistä. Talvet väännettiin eteenpäin väkisin, toisilla se tuska purkautui mielenterveydellisinä ongelmina ja alkoholismina. Suhde Suomeen ja suomalaisuuteen muuttui osalle erittäin kipeäksi, jopa vihaksi.
On ruotsinsuomalaisia, jotka vuosikymmenten jälkeen uskaltautuvat suomenlaivaan. Satamassa Helsingissä ei sitten pystykään astumaan maihin. Mieleen vuolahtavat halveksinta ja torjunta, köyhyys ja häpeä, kova maaseudun kulttuuri, joka ei siedä ruodusta sivulle astumisia ja pärjäämisen pakko ja näyttämisen halu, epäonnistuminen siinä ja se, ettei tunne enää ketään ja kieli on muuttunut eikä hallitse enää kunnolla sitä, omaa äidinkieltään ja lasten kielenvaihto ja sulautuminen ruotsalaisuuteen...

Liitteeksi antologiaan on laitettu YK:n ihmisoikeuksien julistus vuodelta 1948. Sääli, että siitä toteutuu niin vähän, useimmille ihmiskunnan jäsenille se on yhä sananhelinää. Viikko sitten
Kansanpuolueen puheenjohtajaksi valittu Jan Björklund totesi ensipuheessaan Västeråsissa 2000-luvun kuuluvan liberalismille.
YK:n ihmisoikeusjulistus on liberaalien raamattu.
Jokaisella pitäisi olla oikeus inhimilliseen elämään, oikeus olla väärässä ja sanoa se, oikeus kouluttautua ja vaurastua, oikeus omistaa ja sivistyä, oikeus asua ja liikkua. Siihen on vielä pitkä matka. Ja maailman väkirikkain valtio ottaa horjuvia askelia liberaaliin demokratiaan.
Kiinassa yhdeksän miljoonan ruotsalaisen ininä ihmisoikeuksista ja demokratiasta on kuulostaa huvittavalta, useimmat eivät luultavasti kuule siitä koskaan. Vähemmistökansallisuuksien hävittäminen ja polkeminen eivät ole rikkomusten pienimmästä päästä. Esimerkiksi uiguurit ovat ahtaalla.
Ruotsi on kiinalaisille silti tärkeä esikuva siitä miten yksipuoluejärjestelmästä voidaan rauhanomaisesti siirtyä moniarvoisempaan ja avoimenpaan yhteiskuntaan. Mutta vielä on täälläkin tehtävää. Jalkapallo-ottelussa jaeltiin hiljattain keltaisia kortteja suomen puhumisesta. Turkin valtiontelevisio antaa kurdin kielelle yhtä paljon tilaa kuin SVT, jolla oli vielä reilu viitisentoista vuotta sitten täysi monopoli televisiolähetyksiin Ruotsissa, suomen kielelle, joka on maan toiseksi yleisin äidinkieli. Södertäljeä hallitsevat sosiaalidemokraatit kielsivät äskettäin suomenkielisen vapaakoulun perustamisen segregaatiota edistävänä hankkeena. Voi vain kysyä, että ilmeisesti ruotsinkieliset Suomessa ovat syrjäytyneitä ja yhteiskuntaa hajottavia voimia, koska Suomessa sallitaan ruotsinkieliset koulut, vaikka ruotsia puhuu paljon pienempi porukka kuin suomea Ruotsissa eikä Ruotsi halua ottaa siitä mallia. Itään pitää katsoa, mutta ei liian kauaksi. Kiina on vähemmistö- ja ihmisoikeusasioissa huono tiennäyttäjä, Suomi paljon parempi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2007

Riikka Pulkkinen: Raja

Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2007 (neljäs painos, ensimmäinen 2006). 399 s.

Kuvittele kuohuva koski, sen vimmaiset pyörteet ja virta, joka vie vääjäämättä. Sellainen on Riikka Pulkkisen esikoisteos Raja. Teos on imenyt itseensä vaikutteita kuin joki. Ja juuri jokeen kulminoituu Pulkkisen kirja. Se on tragedia olematta sitä.
Hän kuljettaa neljän alkuun täysin sattumanvaraisilta tuntuvan päähenkilön polkuja, jotka risteävät ja osoittavat yllättäviä yhteyksiä.
Ote on väkevän filosofinen, päähenkilöt elävän inhimillisiä ja aitoja. Tunteita tarkkaillaan terävästi.
Pulkkisen kieli on voimakkaan vertauskuvallista, verbit ja adjektiivit ovat rikkaita ja reheviä, jotka maalaavat mahtavan mielenmaiseman, pysäyttävät ja riuhtaisevat, tietoisen hallitusti.
Keski-ikäinen, masentunut kirjallisuuden professori aikoo murhata hoitokodissa kasvina lojuvan, muistinsa menettäneen miehensä, lukiolaistyttö rakastuu äidinkielenopettajaansa ja tämä oman avioliittonsa ongelmissa retkahtaa oppilaaseensa... Kulissina on Helsinki, kulttuuriset juuret kiemurtelevat antiikkiin asti. Tapahtumat vyöryvät valtavalla voimalla, nopeat takautumat taustoittavat tilanteita tuoden niihin uutta ulottuvuutta. Lukija yllätetään maaliviivalla ja loppuliukuma on hieno.
Kirjaa leimaa myös yhteiskuntakriittinen ote. Feministinen kritiikki siitä millaiseen maailman nuoret naiset sosiaalistetaan on tylyn osuvaa. Pätkät lapsen näkökulmasta ovat hellyttävää luettavaa.
Symbolisella tasolla tarinat lainaavat etenkin antiikin myyttejä, tuovat niitä erinomaisesti tähän päivään. Samalla keskustellaan kirjallisuudesta, pohditaan elämisen olemusta ja taiteen ja todellisuuden häilyvyyttä. Sitä pientä rajaa, joka erottaa meidät ikuisesta tuonpuoleisesta ja hetkistä, joiden takia kaikki onkin toisin.
Täytyy tunnustaa, että harvoin tempautuu näin intensiivisesti kirjan mukaan ja hämmästelee kirjoittajan taituruutta pakollisten hengähdystaukojen lomassa. Tekstin poikkeuksellinen kypsyys luo huimia toiveita nuoren kirjailijan tulevaisuudesta.

Ps.

Steve Wasserman kirjoittaa muuten tuoreimmassa syys-lokakuun Columbia Journalism Reviewin numerossa kiinnostavasti kirjallisuuskritiikin tilasta ja tulevaisuudesta. Essee on pitkä, mutta lukemisen arvoinen (Goodbye all to All That. The decline of coverage of books isn´t new, benign, or necessery).
Trendi Yhdysvalloissa on ollut huolestuttava. Sanomalehdet ovat lopettaneet tai vähentäneet roimasti kirja-arvostelujen julkaisua. Los Angeles Times Book Review lahdattiin, jonka päätoimittajana Wasserman oli 1996-2005. Tämän vuoden aikana esimerkiksi Atlanta Journal-Constitution ja The Dallas Morning News ovat lopettaneet kirjojen tarkkailun. Wassermanin mukaan sanomalehden laadun mittarina on sen kirjallisuudelle antaman tilan määrä. Hän kysyykin onko vakava kirjallisuuskritiikki mahdollista massayhteiskunnassa, jossa eletään kaupallisen viihteen pinnallisen humun ehdoilla. Kirja-arvosteluista on tullut lyhyitä, syvällisille pohdiskeluille ei ole sijaa. Wasserman väittää kirjallisuuden ja sanomalehtien kirjallisuuskritiikin olevan kantavia yhteiskunnallisia voimia, blogeilla ei sitä aukkoa voi paikata. Hänen mielestään pätevä uutispäällikkö ymmärtää, että parhaita uutisia ovat hyvät kirjat, ja parhaimmat kirjat säilyttävät uutisarvonsa vuosikymmeniä.

lauantai 8. syyskuuta 2007

Taina Sampakoski: Ikoni

Taina Sampakoski: Ikoni. Tammi 2006. 236 s.

Viime vuoden Finlandia-ehdokas on koskettava kuvaus kolmen kohtalon kietoutumisesta yhteen itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Uskonnollisuus, riutuva rakkaus ja epätietoisuus tulevasta höystyvät kiehtovalla tavalla slaavilaisuuden säestämänä.
Elämää myllertävä taulu on klassinen aihelma venäläisessä kulttuuriperinnössä, raamatulliset poiminnat samoin. Sampakoski jättääkin lukijalle selviä viitteitä omista lukuelämyksistään sekoittaen niistä samalla toimivan tarinan.
Päähenkilöitä on kolme; Nikolai, nuori kahden naisen loukkuun ajautuva päättämätön mies, Sonja, nuori ikonimaalari ja Laura, Nikolain vaimoke. Heidän elämänsä sotkeutuvat toisiinsa, sieluun tulleet haavat märkivät. Sonjan tunteistaan tuottamat ikonimaiset teokset herättävät Lauran mielenkiinnon, joka ostaa ne galleristin kautta yllättääkseen Nikolain, joka järkyttyy menneisyydestään kumpuavasta tuskasta ja kaipauksesta.
Oikeastaan ainoa, mikä häiritsee, on paikoin omituinen etäännytys. Nikolaita nimellä kuvattaessa onkin yllättäen seuraavassa lauseessa mies ja pian taas Nikolai. Lukija hätkähtää tästä olemattomasta haamupersoonasta.
Muuten saa reilusti olla ylpeä siitä, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus kukkii ja kukoistaa sampakoskia, jotka päihittävät kepeästi itänaapurin kynäilijät. Missä määrin suomenvenäläisten olojen kuvaus peilaa ruotsinsuomalaisia, jää itse kunkin pohdittavaksi.

tiistai 4. syyskuuta 2007

Kenneth Pomeranz: The Great Divergence. China, Europe, and the Making of the Modern World Economy

Kenneth Pomeranz: The Great Divergence. China, Europe, and the Making of the Modern World Economy. Princeton University Press 2000. 382 s.

Euroopan etumatka perustui innovaatioille myönteiseen ilmapiiriin, uskonnolle, kulttuurille, kilpailuun usuttavalle sotaisuudelle, kapitalismiin ja suotuisaan suhtautumiseen kaupankäyntiin, luksustavaroiden kysynnän siivittämään kasvuun, vapaammille työmarkkinoille... Huttua, väittää Kenneth Pomeranz. Yksimielisyyttä siitä miksi Eurooppa teollistui ensin Kiinan sijasta ei ole. Hän huitaisikin ampiaispesää toteamalla, ettei Kiinan ja Euroopan suhteen ollut suurempia eroja ennen 1750-lukua. Pomeranzin mielestä oli enemmänkin sattumaa, että Eurooppa teollistui ensin ja otti etumatkan.
Euraasian ääripäät olivat käytännössä ekologisessa katastrofissa molemmat. Metsät olivat hakattu, ilmasto muuttui rajusti. Pomeranz osoittaa, että elintaso oli suunnilleen sama molemmissa, Kiinassa ehkä hivenen korkeampi ja teknologisesti Kiina oli etevämpi. Kuilu Britannian ja manner-Euroopan välillä oli ammottava ja kasvoi koko 1800-luvun. Kiina oli johtava talous, joka syyti Eurooppaan krääsää ja tekstiilejä kahmien vaihdossa latinalaisen Amerikan hopeat 1500- ja 1600-luvulla, Euroopassa jylläsi inflaatio ja kuninkaat tuhlasivat keskinäiseen sotimiseen siirtomaiden tuotot.
Pomeranzin mukaan teollistumisen laukaisi lähinnä sopivat hiilivarat, jotka olivat etenkin Britanniassa kohtuukustannuksin hyödynnettävissä sekä kauppa Amerikan kanssa. Aasiassa sen sijaan talouskasvu hyytyi ja teknologinen kehitys pysähtyi. Englannin tekstiiliteollisuutta avitti huimasti orjavoimalla tuotettu halvempi amerikkalainen puuvilla, joka edullisemman hiilivoiman kanssa löi kiinalaiset tantereeseen. Kiinasta kun oli hakattu metsät, eikä hiiltä ollut sopivasti saatavilla.
Pomeranzin kirja on jännittävää luettavaa siitä miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, miten kysyntä toisella puolen palloa kiihdyttää tuotantoa toisaalla ja luo vaurautta, siitä miten verkostot kietoutuvat toisiinsa. Ja samalla siitä miten tärkeitä luonnonvarat ja luonto ovat hyvinvoinnille. Mutta siitä huolimatta, että amerikkalaisprofessori on ajatuksineen herättänyt kiivasta kritiikkiä tutkijapiireissä kautta maailman, on kirja lukemisen väärti. Se ravistelee kyllä voimakkaasti vanhoja uskomuksia ja mukamas itsestäänselvyyksiä.

Omalla kohdalla ajatukset livahtavat tähän päivään ja vertailuun miten nopeasti kehitys on mullistanut ihmisten väliset kommunikaatioverkostot. Tieto kulkee salamannopeasti, ihmiset tutustuvat toisiinsa ja vaihtavat mielipiteitä toisella tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet vielä hetki sitten.
Pomeranz esimerkiksi huomauttaa, ettei Euroopasta ollut Amerikkaan merkittävää muuttoliikettä ennen 1800-lukua. Vasta laivaliikenteen teknistyessä ja kaupallistuessa myös köyhempien liikkuvuus parani, vaikka muutto rapakon taa vaati yhä huomattavia taloudellisia uhrauksia. Ennen 1800-lukua vain noin 1,5 miljoonaa eurooppalaista lähti yrittämään onneaan.
Samalla Euroopan taloudellinen kehitys ja yhteiskunnallis-poliittinen muutos ovat suoneet uskomattomia mahdollisuuksia jännittäviin uriin ja kiehtoviin elämiin yhä useammalle. Elämä ei ole enää päivästä päivään nipin napin hengissä selviytymistä, patriarkaalisen järjestelmän osittainen luhistuminen on nostanut naisia tehtäviin, joihin heitä ei olisi uskottu kykeneviksi vain joitakin vuosikymmeniä sitten. Liberalisaatio on vapauttanut voimavaroja ja suunnannut niitä parempiin paikkoihin. Lentäen voi vaihtaa maata tuokiossa!
Elämäni aikana olen saanut tavata ja tutustua moniin mielenkiintoisiin persoonallisuuksiin. Blogin linkkeihin laitoin alunperin vain fyysisiä tuttavuuksia, blogin myötä on tullut myös virtuaalisia. Tällä hetkellä fyysiset ovat ensin, virtuaaliset lopulla. Asymmetriset tuttavuudet jätin suosiolla lähes kokonaan pois. Ehkä ne linkittävät uusia ihmisiä yhteen. Eihän sitä koskaan tiedä.
Kärjessä on värmlantilainen Nina Larsson, joka on todennäköinen Jan Björklundin seuraaja Kansanpuolueen puheenjohtajana ensi vuosikymmenellä. En yhtään ihmettelisi, jos Nina olisi Ruotsin pääministerinä 2014 tai 2018. Hänellä on ihmeellinen taito kuoriutua hetkessä kahdenkeskisestä leikkisästä pikkutytöstä taitavaksi debatoijaksi ja ottaa tila haltuun itsestäänselvänä johtajana. Samalla hän on älykäs ja lahjakas, eteenpäin pyrkivä nuori nainen, lämminsydäminen idealisti. Työnsä puolesta Nina matkustaa paljon, joten yhteydenpito on hankalaa ja tapaaminen satunnaista, mutta onneksi on netti! Ruotsi on silti yhä niitä harvoja maita maailmassa, joissa tyttö voi tehdä Ninan kaltaisen uran: lukiosta pikaruokaravintolan kassaksi, kassalta armeijan luutnantiksi, rauhanturvaajasta Kosovosta poliittisen nuorisojärjestön johtoon ja kansanedustajaksi hurjalla henkilökohtaisella äänivyöryllä. Hän on uhmannut maskuliinisia miljöitä ja luokkarakenteita olan takaa!
Toinen, jolla on runsaasti tärkeää sanottavaa, on Birgitta Ohlsson. Erinomainen feministipoliitikko! Miellyttävä ja mukava ihminen, jolla on joskus ärsyttävänkin ärhäkät mielipiteet!
Toisaalta virtuaalisista tuttavuuksista erikoisimpia on Salla Brunou, jolla on hämmentävän samansuuntaiset ajatukset kummankin käsiin sattuneista kirjoista. Jollei Salla olisi aikoinaan blogiini eksynyt ja asiasta huomauttanut, en olisi ehkä koskaan tutustunut hänen mahtavaan lukupäiväkirjaansa, jota joka kerta hänen analyyttistä kykyään ihaillen lueskelee!
Mainitsematta ei voi myöskään olla maahanmuuttajakirjailijaa Arvi Perttua, joka terävillä kommenteillaan houkutteli upeaan blogiinsa, jota on aina pakko silmäillä päivitysten toivossa.
Kaikki hienoja ja älykkäitä, ihmiskuntaa rikastuttavia persoonallisuuksia, joista tuskin kuulisi miltein koskaan tai aniharvoin ilman nettiä.