lauantai 24. marraskuuta 2007

Don DeLillo: Falling Man

Don DeLillo: Falling Man. Atlantis 2007. 254 s.

Don DeLillon Falling Man on paljon kehuttu kirja. Pitihän se siis lukaista. Dramaattinen alku tyrehtyy paikallaan polkevaksi kerronnaksi ja ote hiipuu. Hahmoihin ei saa tuntumaa ja ne jäävät etäisiksi. Jotkut luvut ovat irrallisia rönsyjä, joita ei kirjaan olisi tarvinnut ottaa mukaan. Sellaiselta esimerkiksi vaikuttavat kuvaukset terroristeista, jotka ovat pinnallisia ja jotenkin harppauksia sivupoluille.

Pääosaa näyttelee syyskuun yhdestoista vuonna 2001 ja New Yorkin kaksoistorneihin tehty tuhoisa terrori-isku. Alku on tosiaan tuhkanmakuinen, mutta sitten lässähtää. Loppuun asti toki jaksaa kahlata, muttei suurella intohimolla. Tahtomattomia taukoja tulee pidettyä lukuisia, kun teoksen vetovoima hiipuu. Ihmiskohtaloita kuljetetaan läpi ennen ja jälkeen iskun.

Filosofinen pohdiskelu uskovaisuudesta jää myös hataraksi. Sitä olisi ollut varaa syventää roimasti. Käsitykset jumalantahdostahan menivät tässä tapauksessa pahasti ristiin. Terroristit ilmeisesti kokivat hyökkäävänsä suurta saatanaa vastaan pyhän sodan nimissä, uhrit ja omaiset, kristityt, amerikkalaiset ja muu vapaa maailma puolestaan hämmentyneenä ihmettelivät mikä saa ihmisen toteuttamaan sellaisen teon...

Uskonnollisen fanatismin luulisi hiipuvan tiedon lisääntyessä. Enää kun ei tarvitse ihmetellä ilmiöitä sokean uskon varassa, vaan niitä voi järkiperäisesti selittää faktoilla ja yrittää ymmärtää. Äärimmäisyyksiin valmiita häiriintyneitä lienee silti joukossa aina.

Tietysti se on helpompaa syyttää omista vastoinkäymisistä ja katastrofeista korkeampia voimia kuin omaa itseä ja pyrkiä muuttamaan sosioekonomisia suhteita. Syyttää ulkopuolista saatanaa pahuudesta kuin tajuta hyvyyden suhteellisuuden, oman jatkuvan sisäisen kamppailun oikeellisuudesta ja toiminnan lähtökohtien mahdollisen egoistisyyden kaikista hyvistä aikeista huolimatta.
Ehkä jumala tuottaa turvaa fiktiivisenä isähahmona joillekin paremmin kuin kohdata sitä tosiasiaa silmästä silmään, ettei maailmankaikkeudella kenties ole logiikkaa. Kaikki on ehkä pelkkää kaoottista sattumaa ilman selkeää päämäärää.
Voi olla kauhistuttavaa todeta, että kerran kauan sitten syöksyi sattumalta pöpöinen meteoriitti kiehuvaan kattilaan ja tartutti maapallon... eikä palloparka ole toipunut vieläkään siitä taudista. Me ja muu luomakunta olemme niiden pöpöjen hivenen kehittyneempiä ja sopeutuneempia muotoja, jotka ovat muokkaantuneet evoluutiossa. Mistä se pöpömeteoriitti sitten tuli, sitä me emme saane koskaan tietää. Tuskinpa se kuitenkaan oli mikään jumala, joka nakkasi sen murikan matkaan.
Ehkä on ihmisjärjelle helpompi kuvitella elämän jatkuvan vaikkapa taivaassa ikuisesti, kuin yrittää hahmottaa olemassaoloaan ajassa ja paikassa, tajuta omaa mitättömyyttä suunnattomassa avaruudessa ja tietoisuuden välähdysmäistä hetkeä siinä ja ikuista häviämistä tuntemattomaan. Ymmärtää omien aistien ja mielen rajoittuneisuuden ja kypsymättömyyden todellisuutta tulkittaessa. Sitä miten lyhyen aikaa lajimme on pallolla tallustellut, sitä miten vähän aikaa olemme kuokkineet maata ja kaupungistuneet ja täyttäneet maailman. Kieli on kehittynyt vasta viimeisten satojentuhansien vuosien aikana ja vasta harppaus ilmastonmuutoksen myötä kymmenisentuhatta vuotta takaperin maanviljelykseen heitti alkeelliseen sivistykseen ja johti kirjakieleen. Metalleja olemme osanneet käsitellä viitisentuhatta vuotta, höyryvoimaa parituhatta vuotta ja soveltaa niitä vasta parisataa vuotta. Avaruudessa käytiin joitakin kymmeniä vuosia sitten ensikerran.

Ei ihme, että ainakin osa meistä on enemmän tai vähemmän sekaisin - jos ei melkein kaikki.

Silti täällä on elettävä ja siedettävä kanssaihmisiä.
Vaikka välillä se hivenen vaikeaa olisikin.

keskiviikko 21. marraskuuta 2007

Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado

Edgar Allan Poe: Ett fat amontillado. Bakhåll 2007. 95 s.

Jos yksi kirjallinen esikuva pitäisi nimetä, epäilemättä vahva ehdokas olisi amerikkalainen 1800-luvun kynävirtuoosi Edgar Allan Poe. Hän eli oudon, äkillisesti katkenneen elämän, kärsi häpeästä, köyhyydestä ja mielenterveydellisistä ongelmista, mutta jätti jälkeensä liudan merkillisiä, piinaavan tunnelman luovia tekstejä, jotka ovat erikoisen moderneja. Kummajainen olikin monen kirjallisuuden genren alkuunpanija, jonka vaikutus on näkyvä. Voisi jopa väittää jälkipolvien kirjallisuuden olevan tulkintoja Poen tarinoista.

Kun stereoissa soi Arvo Pärt, ulkona raivoaa pimenevässä illassa syysmyrsky ja kömpii sänkyyn peiton alle Poen novelleiden kanssa, ei täydellisyyden tuntu ole kaukana. Pois unohtuvat maailman murheet alta aikayksikön! Poe vie välittömästi mukanaan. Vaikka novellit olisikin lukenut jo ties kuinka monesti.

Ett fat amontillado -kirja sisältää Poen kauhunovellien klassikot, jotka ovat psykologista draamaa parhaimmillaan. Poe leikkii taitavasti mielen häilyvyydellä. Uutukaisen suolana lienee kuitenkin Poen runo kaksikielisesti; se on sekä englanniksi että ruotsiksi. Lopuksi on Poen analyysi The Raven / Korpen -runosta.

Jälkisanoissa Peter Glas puolestaan kertoo lyhyesti Poen kohtalosta, tuotannosta ja elämästä. Poe alkoi saamaan menestystä vasta viimeisinä elinvuosinaan, joten suosiosta nauttiminen jäi lyhyeksi. Se myös kilahti kirjailijan päähän ja hän ahdisteli lukuisia naisia stalkerina. Toisaalta seurapiirinaaraat lankesivat kohutun kuuluisuuden edessä ja viettelivät. Mutta huumeet ja alkoholi veivät miehen katuojaan. Poe katosi ryypiskelyreissulle ja löydettiin vasta parin päivän päästä toisen miehen vaatteissa. Mitä hän oli tehnyt viimeisinä vuorokausina elossa ollessaan ja miten päätynyt kadulle ruumiiksi on edelleenkin arvoitus. Sen sijaan väitetyt reissut Eurooppaan ja vangitseminen Pietarissa ovat huttua, jonka Poe keitti palatessaan nuorena armeijan leipiin selitykseksi poissaololleen.

lauantai 17. marraskuuta 2007

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin

Merete Mazzarella: Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta. Tammi 1999. 272 s.

Ken ei ole Merete Mazzarellan kirjoihin vielä koskenut, tarttukoon niihin nyt! Mazzarella on intellektuellikirjailijoista nokkelimpia ja viittauksia kirjallisuuskenttään vilisee häkellyttävän pökerryttävästi hänen tuotannossaan. Mutta mitäpä muuta voisikaan odottaa helsinkiläiseltä suomenruotsalaisen kirjallisuuden emeritiusprofessorilta?

Silloin en koskaan ole yksin. Lukemisen taidosta on kirjallisuuden eri kantteja ruotiva teos, joka huokuu analyysiä niin hänen omasta kirjoittamisestaan kuin muidenkin tuotoksista. Mazzarella pohdiskelee kirjailijan, kirjojen, kirjallisuuden, lukijan ja yhteiskunnan moninaisia rooleja. Sitä miten kirjallisuutta pitäisi ymmärtää ja miten teoksia voisi lueskella. Samalla kirja henkii käsityksiä ihmisyydestä ja olemisesta ajassa, ja on juureva katsaus kirjallisuudenhistoriaan, kirjallisuuden genreihin ja tutkimuksen koulukuntiin.
Monta on mielenkiintoista teosta, joita häveten pitää myöntää ettei vielä ole lukenut, mutta Mazzarella nostaa ne kiehtovasti esiin historian hämäristä.

Aivan vasta-alkajalle ei kirjaa voi suositella, mutta opuksia ja teoreettista keskustelua edes hivenen enemmän tunteville avautuu huikeita näkökulmia teoksiin. Ja teos karistaa tähtisadetta mestareiden yltä. Ihmisiä ne kirjailijatkin ovat, mutta paikoin jopa poikkeavan kummallisia ja traagisen inhimillisiä.

torstai 15. marraskuuta 2007

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse

Kim Salomon: En femtiotalsberättelse. Populärkulturens kalla krig i folkhemssverige. Atlantis 2007. 311 s.

Lundin yliopiston historianprofessorin teos olisi kaivannut tarkempaa oikolukua, sillä keskeneräisyys pilaa muuten hyvän kirjan. Vajaalla puolella sivuista olisi reilusti pärjätty, koska Salomon vatvoo uuvuttavasti pääsemättä eteenpäin ja toistaa melkein samoin sanoin jo aiemmin toteamaansa. Kirjan lopun sivut ovat liki identtiset alun kymmenille sivuille.

Salomon on käynyt lävitse kolmen ruotsalaisen viikkolehden maailmankuvan 1950-luvulla. Toisin sanoen hän on huomioinut asiatekstien ja mainosten kertomukset, fiktiiviset tarinat hän on suosiolla sivuuttanut.

Lehdistä hän on valikoinut eri sosiaaliryhmille suunnatut läpyskät Se, Veckojournalen ja Året runt. Ajankuvaa hän täydentää satunnaisilla otoksilla päivälehdistä.

Jos yrittäisi sisältöä tiivistää, oli näkemys Neuvostoliitosta ja venäläisistä synkkä. Heidät kuvattiin barbaarisina sotahulluina, jotka olivat käymässä koko ajan viattoman kansakodin kimppuun. Kielellisesti heihin liitettiin negatiivisia mielleyhtymiä ja harmaus oli tyypillinen värisävy. Matkakuvaukset Neuvostoliitosta korostivat köyhyyttä, slummeja ja kehittymättömyyttä, vankileirejä ja kuria, kulisseja. Laivastovierailusta tehdyt raportit olivat kriittisiä, neuvostoliittolaiset sotamiehet olivat sivistymättömiä ja varautuneita, vältteleviä.

Salomon ei kiinnitä huomiota siihen seikkaan, että viestimet eivät edes yrittäneet ymmärtää Neuvostoliiton tilaa historiallista taustaa vasten, vaan sysäsivät suoraan ongelmat kommunistien niskaan - toki tietysti osin aivan syystäkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että toisen maailmansodan suurin kärsijä olivat neuvostoliittolaiset.

Sota hävitti infrastruktuurin laajalti, verenvuodatus oli tähtitieteellistä. Esimerkiksi Itä-Saksan talous haparoi voittajien kuskattua sotasaaliina tehtaiden koneet itään hajotettujen tilalle. Sen seuraukset näkyvät yhä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa avustaa jälleenrakennusta miehittämillään alueilla Yhdysvaltain tapaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa kuoli vähintään parikymmentä miljoonaa neuvostoliittolaista, lisäksi oma terrori hävitti silmittömästi kansankerroksia. Vähintään 25 miljoonaa menetti henkensä vuosina 1917-1991 valtioterrorissa. Enemmistö Stalinin hirmuvallan aikana. Joten muutama vuosi suursodasta ei ole riittävä aika elpymiselle ja amerikkalaisten apu omilleen siivitti elintasokuilun kasvua. Ei voine odottaa paratiisia propagandasta huolimatta rauta-aidan takana, asevarustelukierre alkoi myös syömään kasvavalla kiihkolla resursseja.

Ruotsalaislehtien suhtautuminen amerikkalaisiin oli sen sijaan kaksijakoinen: toisaalta rapakon takaista ihmemaata ihailtiin lapsellisesti, toisaalta sen kulttuurin kaupallista pinnallisuutta vierastettiin. Mainoksissa amerikkalaisuus myi. Tosin Coca-Colaa ei markkinoitu pohjoisamerikkalaisena juomana vaan sen imagoa kytkettiin kansankotiin koko perheen juomana. Ruotsi salli kolajuoman vasta 1953 ja suosio oli alkuun laimea. Siihen liitettiin alkuvaiheessa epäonnistujien arvoja ja puhuttiin paheellisista kolajuomien juojista. Varmasti amerikkalaisuus on vedonnut myöhemmin epäsuorasti.

Amerikkalaisten laivastovierailun yhteydessä sotilaita kehuttiin komeiksi, sivistyneiksi ja tyttöjen sydämien viejiksi. Mutta Elvistä pidettiin turmiollisena tollona.

Salomon kertoo myös kansankotinationalismista. Kahden rintaman kylmässä sodassa Ruotsi tuntui lämpimältä turvalliselta pesältä. Silti ryssän pelkoa toitotettiin viholliskuvana jatkuvasti. Kansankotinationalismi näyttäytyi etenkin leveilynä naiskauneudella, jonka todettiin olevan Ruotsin näkyvin vientituote. Kansankodin hyvinvoinnin väitettiin heijastuneen nuorten naisten kaunistumiseen ja moderni viehättävä ruotsitar oli maailmalla - etenkin Amerikassa - suosittu kilpasiskoihinsa verrattuna. Ainakin viikkolehtien mukaan.

Harvassa kirjassa on niin paljon aihetta naurahduksiin. Aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä ja viikkolehtien kirjoitukset ja mainokset ovat nykylukijalle tahattoman koomisia. Arvomaailma on tunkkainen ja mustavalkoinen. Naiset pysykööt keittiössä ja miellyttäköön miestä, ryssät ovat piruja ja amerikkalaiset pinnallisia, mutta urheita ja hyväntahtoisia sankarillisia pelastajia. Usko insinööreihin on vankkumaton. Oi niitä aikoja! Ei voi muuta sanoa.

tiistai 13. marraskuuta 2007

Kari Hotakainen: Finnhits

Kari Hotakainen: Finnhits. WSOY 2007. 78 s.

Hotsku yllättää myönteisesti. Finnhits osoittaa kirjailijan taipuisuuden, hän ei olekaan kangistunut kaavoihinsa. Välillä kun on tuntunut, että kun on yhden hotakaisen lukenut, tietää lopun tuotannon. Kirjoissa on toistunut sama juonikaava pakkomielteisestä psykoottisesta miehestä kohteiden hieman vaihtuessa. Ei siinä mitään, toimivia taitavasti tehtyjä tarinoita kaikki, mutta lopputulos on silti ollut puuduttavaa toistoa samoine rakenteineen ja kikkoineen.

Finnhits antaa äänen 74 hahmolle. Puolensivunmittaisiin otsikoimattomiin teksteihin mahtuu toisinaan koko elämä, yleensä ne ovat kuitenkin tajunnanvirtaa hetkestä. Novelleiksi ei näitä venytettyjä mietelausahduksia kehtaisi väittää, liippaisikohan sirpaleproosa määritelmänä läheltä?

Suurin osa on mitäänsanomattomia, aukeamattomia ilman punaista lankaa. Yhteistä niille ei ole mikään, vaikka tiettyyn paikkaan, aikaan ja tilaan sidottuina olisi tässä tehokas tyylikeino. Esimerkiksi yhden minuutin kiireisessä kauppakeskuksessa voisi leipoa jännästi rönsyileväksi individualistiseksi kollektiiviromaaniksi tällä metodilla.

Tiivistäminen vaatii taituruutta. Muutamissa Hotakainen onkin onnistunut mainiosti. Lyhyissä tulituksissa lukija odottaa sujuvaa pujottelua parissa rivissä ja täydellistä tyrmäystä viimeisissä sanoissa, joten Hotakainen on ottanut valtavan riskin siinä suuremmin onnistumatta, kuten jo todettua, joitakin tapauksia lukuunottamatta. Hotakaisen laajaa tuotantoa vasten kyseessä on silti kivasti virkistävä väriläiskä.

Piirre johon kiinnittyi erityisesti huomiota oli ruotsinsuomalaisuuden iso osuus. Seitsemässä tarinassa sivuttiin tai oltiin Ruotsissa, tai oltiin ruotsinsuomalaisia joko Ruotsissa tai paluumuuttajina Suomessa. Peräti kolmessa vilahtaa oma kotikaupunki Eskilstuna. Kuva ei tosin ole mairitteleva. Ruosut ovat Hotakaisella elämässä epäonnistujia; sossun asiakkaita, rikollisia ja mielenvikaisia.

Onkohan ruosuilu enne jostain tulevasta trendistä (suomalaisessa) kirjallisuudessa? Miika Nousiaisen tuorehkossa Vadelmavenepakolaisessa pyrittiin ruotsalaiseksi hinnalla millä hyvänsä, Asko Sahlberg on kirjoittanut trilogian Göteborgin ruosuista. Susanna Alakoski kuvasi alkoholisoituneen ruosuperheen helvettiä eteläruotsalaisessa pikkukaupungissa på svenska ja kahmaisi augustin.
Suuri muutto Ruotsiin on suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden kansallisia kipupisteitä, jota ei vielä ole osattu purkaa kunnolla kirjallisuudessa ja juottaa historiallisiin kehyksiin osaksi myyttistä menneisyyttä. 1970- ja 1980-luvulla sitä yritettiin, muun muassa Antti Jalava ja Heikki Turunen etunenässä, jättämättä silti kovinkaan näkyvää jälkeä. Ehkä sen aika on nyt viimeinkin tullut?

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Ingermanländarna 60 år i Sverige

Eric De Geer & Vera Lif (red.): Ingermanländarna 60 år i Sverige. Symposiet i Örebro den 18 juni 2005. Kompendium nr 3 2007. Forum för nationella minoriteter i Sverige (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet 2007. 91 s.

Inkeriläisten kohtalo 1900-luvulla on varmasti yksi traumaattisimmista ja järkyttävimmistä Itämeren alueen historiassa.

Ruotsin vallattua itäisimmän kolkkansa 1600-luvun alussa uuteen maakuntaan muutti asukkaita etenkin Savosta nykyisestä Suomesta (samalta alueelta suuntautui samoihin aikoihin myös muuttoa muun muassa Värmlantiin, liikettä oli lisäksi näiden kahden kolkan välillä). Laatokan ja Viron väliin muodostui tiivis suomenkielinen yhteisö, joiden keskelle Nevan suiston soille päätettiin, venäläisten vietyä takaisin maakunnan, 1700-luvulla rakentaa tuleva suurkaupunki Pietari. Inkeri alkoi venäläistyä suurkaupungin kasvaessa, ja vähitellen suomalaiset jäivät vähemmistöksi. Enemmistönä he olivat kuitenkin ympäröivissä pitäjissä varsin pitkään, ja koululaitos oli ylempää opetusta myöten suomeksi. Heillä oli myös muut instituutiot.

Ensimmäisen maailmansodan ja vuoden 1917 vallankumouksen jälkeiset väkivaltaisuudet sivalsivat myös Inkeriä. Ennen Stalinin terroria kukoisti suomen kieli Inkerinmaalla, sen jälkeen alkoivat kauheudet. Mielivaltaisissa puhdistuksissa kuskattiin väkeä sattumanvaraisesti vankileireille kauas itään, rajaseutuja tyhjennettiin. Aallot seurasivat toisiaan, instituutioita lahdattiin ja venäläistyminen pyyhki rajusti tienoota. Erään arvion mukaan jopa lähes 100 000 suomenkielistä menehtyi kommunistien järjettömässä valtioterrorissa.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset rynnistivät Pietarin (Leningradin) eteläisimpiin lähiöihin. Inkerinmaa oli lähes kokonaan saksalaisten miehittämä ja kärsi suuria vahinkoja sodassa. Arviolta 63 000 inkeriläistä siirrettiin työvoimaksi Suomeen. Puna-armeijan pakotettua kiivaiden taisteluiden jälkeen Suomen rauhaan 1944 olivat rauhanehdot kovat: kaikki neuvostokansalaiset oli palautettava. Ainakin 55 000 inkerinsuomalaista luovutettiin välittömästi Neuvostoliittoon, arviolta ainakin noin neljäntuhannen onnistui paeta Suomesta Ruotsiin vuosina 1944-1952.

Alkuun oli Ruotsikin palauttamassa pakolaisia. Neuvostoliitto vaati nimiä ja osoitteita. Ruotsi suostuikin ilomielin. Noin 500 pakolaista joutui takaisin Neuvostoliittoon. Asian vuodettua julkisuuteen natsijärjestön kautta asiasta kohistiin julkisesti ja hallitus joutui perääntymään aikeissaan ostaa itäisen suurmahdin ystävyys inkeriläisillä.

Historia on paikoin niin kipeää, että itkettää.

Nyt ovat inkerinmaalaiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä olleet yli 60 vuotta Ruotsissa, osana ruotsinsuomalaisten kirjavaa moninaisuutta. Inkeriläisten 60-vuotissymposiumin esitelmät ovat karua luettavaa. Kohtalot ovat olleet hurjia.

Kompendiumi koostuu useammasta osasta. Ensin esitellään ruotsininkeriläisistä tuotettua tietoa, sitten on yksittäisten ihmisten tarinoita, jotka ovat uskomattomia selviytymisseikkailuja, ihmeellisempiä kuin kekseliäimmätkään kaunokirjat. Riittänee maininta miehestä, joka syntyi 1920 Kosemkinassa Inkerinmaan läntisessä osassa. Hän aloitti koulunsa suomeksi, mutta sairastui tuberkuloosiin ja joutui jatkamaan tervehdyttyään ummikkona venäjänkielisessä lähikoulussa. Siellä kaikki lapset olivat suomenkielisiä, opettaja venäläinen. Vuonna 1939 hänestä tuli ylioppilas ja mies pääsi Leningradiin opiskelemaan insinööriksi. Ilo oli kuitenkin ennenaikainen: ensimmäisen ja toisen vuosikurssin oppilaiden stipendit mitätöitiin uusien säännösten myötä. Hänellä oli kuitenkin onni myötä, työpaikka löytyi neuvostolaivaston tukikohdasta Hangosta Suomessa. Jatkosodan sytyttyä hänet evakoitiin Neuvostoliittoon ja 1943 saksalaiset veivät takaisin Suomeen. Hän ei uskaltanut jäädä Suomeen vaan pakeni Tornion joen ylitse helmikuussa 1945 Ruotsiin. Matka Pohjanlahden ylitse veneellä olisi ollut nopeampi, mutta ihmissalakuljettajille piti maksaa silloin ruhtinaallisemmin. Ruotsissa mies kutsuttiin varusmiespalvelukseen ja päätyi eliittiosastoon; tulkkikouluun. Hänen elämässään olisi aineksia useampaankin jännitysseikkailuun.

Asuinpaikkoja on kertynyt kaikille lukuisia. Usein vajaasta kymmenestä pariinkymmeneen. Toiset eivät ole uskaltaneet paljastaa neuvostoviranomaisten ja vakoilijoiden pelossa omaa taustaansa kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Suomen karkea kohtelu kalvaa varmasti monien mieltä. Turvattomuus ja hyljeksintä on syönyt sisintä. Monet ovatkin syystäkin kiitollisia elämästään Ruotsissa.

Luterilaisen uskon merkitys on ollut kovia kokeneille ruotsininkeriläisille valtava. Kirkko ja sen hengelliset tilaisuudet ja harrastustoiminta ovat olleet osaltaan myös säilyttämässä suomen kieltä Ruotsissa.

Lopussa on selvitys Örebron symposiumin osanottajista. Kaikki eivät vastanneet, vain alle puolet vaivautui, joten tulkinnanvaraa jää paljon. Suurin osa on yli 60-vuotiaita, lähinnä 70-,80-vuotiaita. Nuorimmat keski-iän ylittäneitä. Jälkeläisiä ei tainnut olla lainkaan mukana tapahtumassa.

Liitteenä on muun muassa ruotsininkeriläisten liiton yhdistysten jäsenmääriä. Yhteensä jäseniä oli vuonna 2004 1301. Suurimmillaan liitto oli 1996, jolloin jäseniä oli 1606. Isoimmat yhdistykset olivat 2004 Ingria (466), Borås (234), Tukholma (149) ja Eskilstuna (108).

lauantai 3. marraskuuta 2007

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken

Rikard Jennische: De nationella minoriteterna och folkbiblioteken. Forum för nationella minoriteter (NAMIS), Centrum för multietnisk forskning, Uppsala universitet. Kompendium nr 2, 2004. 93 s.

Rikard Jennischen hälyttävästä maisterintyöstä on jo jonkin verran aikaa, mutta sen sisältö lienee yhä bloggauksen arvoinen. Jennische teki maisterintyönsä Upsalan yliopistoon 2004 ja selvitti tutkielmassaan miten Ruotsin kansalliset vähemmistöt näkyvät Upsalan kaupunginkirjastossa sekä tarkasteli miten asiat on hoidettu muualla maassa.

Jennische kuvaa ansiokkaasti vähemmistöpolitiikkaa (tai sen puutetta Ruotsissa). Ruotsi tunnusti pitkin hampain vasta 1990-luvulla Euroopan neuvoston painostuksesta maassaan olevan kielivähemmistöjä. Vähemmistökielisopimus allekirjoitettiin minimivaatimuksin, joten sanahelinäksi se lähinnä jäi.

Jennische toteaa Ruotsin kuitenkin olleen aina monikielinen valtakunta. Vuoden 1809 kahtiajaossa nykyisen Ruotsin rajojen sisäpuolelle jäivät esimerkiksi isot suomenkieliset vähemmistöt. Niitä kuitenkin sulautettiin määrätietoisella politiikalla. Pohjoisessa ei esimerkiksi saanut hankkia suomenkielistä kirjallisuutta kirjastoihin. Tämä kielto kumottiin vasta 1957, mutta seuraukset näkyvät yhä kirjastojen linjauksissa. Vuonna 2000 valtiopäivät päätti antaa kansallisen vähemmistökielen aseman viidelle kielelle: suomelle, meänkielelle, saamelle, jiddischille ja romanille. Kaikkein ylimpiin pohjoisen kuntiin säädettiin erityinen hallintoalue, jonka puitteissa vähemmistökieltä tulisi voida saada käyttää asioidessa viranomaisten kanssa (tosin 95 prosenttia suomenkielisistä asuu hallintoalueen ulkopuolella). Jennischen havaintojen mukaan vähemmistöasemalla on kuitenkin ollut vähän merkitystä. Esimerkiksi kirjastoissa se ei ole näkynyt.

Upsalan kieliolosuhteita ei tiedetä, koska etnisyyttä ja kieltä ei Ruotsissa rekisteröidä. Jennisch viittaa Eric De Geeriin, joka on todennut Ruotsin olevan sen suhteen kehitysmaa tai itseasiassa huonompi. Uppsalan kaupunki onkin olettanut, että kansallisia vähemmistöjä ei sen alueella liiemmin asustele. Siksi vähemmistökirjallisuuteen ei ole satsattu.

Jennisch päätteleekin tilastollisen keskustoimiston (SCB) avulla esimerkiksi suomenkielisten määrää. SCB:n maahanmuuttajatilastojen mukaan läänissä olisi liki 11 000 suomalaistaustaista ja lähes puolet heistä asuisi Upsalan kaupungissa. Suomenkielisiä kirjoja on runsaat 7 500. Lukujen valossa tilanne onkin kohtuullinen. Synkemmältä sen sijaan näyttää, kun huomaa, että uudishankintoja on supistettu ja lainausmäärät ovat romahtaneet.

Jennisch käy myös muiden kielten osalta tilanteen lävitse. Se on lohduton. Kirjoja on pahimmillaan vain muutamia, tiedotus olematon. Kysyntä on lähes olematonta.

Miten sitten on niillä alueilla, joissa kansallisia vähemmistöjä tiedetään olevan enempikin? Tutkielman mukaan tilanne ei ole sen parempi. Valopilkkuina loistavat Eskilstuna ja Borås, joissa molemmissa on panostettu suomen kieleen. Boråsissa lainausmäärät ovat jopa nousussa. Eskilstunassa on rakennettu suurehko kirjasto suomenkielisille ja uutta materiaalia hankitaan jatkuvasti. Boråsissa uusille kirjoille on jouduttu laittamaan suosion takia viikon lainausaika kierron nopeuttamiseksi.

Jennischen mielestä kirjastojen täytyisi palvella kaikkia ja omakielistä kirjallisuutta pitäisi olla saatavilla, jotta kielivähemmistö hengittäisi tulevaisuudesssakin. Tietoisuus valtaväestön piirissä vähemmistöistä on myös vähäinen, joten se ei ole edesauttamassa kielten statuksen nousua, joka olisi välttämätön säilymisen kannalta.

Kehityskulku on tosiaan vähintäänkin huolestuttava, kuten Jennischen työstä käy ilmi. Mutta se ei ole ollut sitä ainoastaan kansallisten vähemmistöjen kirjastopalveluiden osalta. Sosiaalidemokraattien hallintokaudella siivaistiin neljännes kuningaskunnan kirjastoista kiinni. Monet koulukirjastot on lopetettu. Jäljellä olevien budjetteja on leikattu ja hankintamäärärahat ovat huvenneet. Eikä ongelmat koske vain sosiaalidemokraattivetoisia kuntia, kummaa kuuluu myös porvarillisista kunnista, esimerkiksi Täbystä.

Kunnollinen kirjasto on demokraattisen sivistysvaltion kannalta elintärkeä kysymys. Tiedon pitäisi olla kaikkien saatavilla, mutta ei vain internetissä, vaan myös ihan oikeina kirjoina lähikirjastossa. Valikoiman tulisi olla monipuolista ja valistavaa, uuteen tutustuttavaa ja innostavaa, yllättävää. Kaunokirjallisuuden merkityksestä oppimiselle ja ajattelukyvylle on kirjoitettu tutkimuksia hyllyittäin. Kaikilla ei myöskään ole varaa ostaa kaikkia kiinnostavia opuksia (eikä se olisi ekologisestikaan mielekästä). Jo pelkästään siksi tarvitaan kirjastoja, mielellään sellaisia, jotka ovat monikulttuurisia (ja kielellisiä) kohtauspaikkoja.

Modern Kurdish Poetry. An Anthology & Introduction

Rafîg Sabir, Kamal Mirawdeli & Stephen Watts: Modern Kurdish Poetry. An Anthology & Introduction. Uppsala University, Centre for Multiethnic Research 2006. 137 s.

Kurdinkielistä kirjallisuutta on käännetty vähänlaisesti ns. eurooppalaisilla kielille. Kyseessä on kuitenkin eräs maailman suurkielistä, jolla on syvät kulttuuriset juuret ihmiskunnan sivistyksen alkulähteillä. Kurdistanista kaikki kerran alkoi. Kaupungistuminen ja maanviljelys. Silti se on yksi uhanalaisista kieliryhmistä noin 25 miljoonasta käyttäjästään huolimatta.

Kurdit ovat jakautuneet monen valtion alueelle. Wikipedian mukaan suurimmat populaatiot ovat tietysti Kurdistanissa Irakissa, Turkissa, Syyriassa ja Iranissa, mutta isohkoja vähemmistöjä on useassa muussakin maassa, kuten Afghanistanissa (200 000), Ruotsissa (100 000) ja Saksassa (500 000 - 800 000). Etenkin Ruotsista on tullut tärkeä tukikohta kurdeille ja ruotsinkurdien vaikutus kieleen ja kulttuuriin on ollut erityisen suuri. Puhutaan jopa omasta koulukunnasta.

Runous on vanha genre kurdilaisessa kirjallisuudessa. Rafîg Sabirin mukaan siitä huolimatta on vaikea määritellä suullisen runouden muotoumisen ajoittumista. Hän toteaa kuitenkin monen laskevan sen muotoutuneen esi-islamilaisessa Kurdistanissa joskus 600-luvulla. Varhaisimmat kurdiksi kirjoitetut kirjalliset runot ovat 1500-luvulta.

Kukoistus on vaihdellut poliittisesta tilanteesta riippuen. 1500-luvulla perustettiin Kurdistaniin lukuisia puoli-itsenäisiä emiraatteja, joilla olivat tiiviit siteet ottomaaneihin ja persialaisiin. Kurdi oli emiraattien virallinen kieli.

Klassisessa kurdirunoudessa pidetään olevan kolme koulukuntaa, jotka edustavat eri dialekteja, murteita.
Botanin koulukunnan runoilijat rustailivat pohjois-Kurdistanissa 1600-luvulla Botanin emiraatissa kansallisista perinteistä. He antoivat runoudelle patrioottista suuntaa. Vaikutteita otettiin persialaisesta traditiosta ja runoudesta.
Ardelan koulukunta puolestaan vaikutti nykyisen Iranin puolella Ardelan emiraatissa 1600-1800-luvuilla. Sanandajin kaupunki oli keskuspaikka. Johtavan runoilijan Abdulrahim Mawlawin (1806-1882) pääteemana oli suufilainen rakkaus ikuiseen totuuteen, ja totuuden filosofinen etsintä, mutta hän oli tunnettu myös Kurdistanin luonnonkauneuden kuvauksista.
Bobanin koulukunta kirjoitti etelä-Kurdistanin kielellä soranilla 1800-luvun lopulla Babanin emiraatissa. Sulaimaniya oli tärkein kaupunki. He olivat innoatiivisia muun muassa kielikuvien suhteen ja monet myöhemmät kurdirunoilijat ovat seuranneet heidän jalanjälkiään. Samalla sorâni kehittyi etelä- ja itä-Kurdistanin kirjakieleksi.

Moderni kurdirunous kehittyi kontakteissa eurooppalaisten kanssa. Modernismi herätteli kansallisuustuntoja. Monet kurdi-intellektuellit seurasivat eurooppalaista kirjallisuutta ja virtauksia Kurdistania ympäröivissä maissa, etenkin Turkissa. Irakin Kurdistanista tuli tärkeä keskus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lehtiä julkaistiin runsaasti ja kansaa kutsuttiin oman valtion taakse. Perinteistä haettiin voimaa ja vanhoja symbolisia jo unohtuneita juhlia alettiin viettää uudelleen. Kansallisromanttinen henki kyllästi kurdirunoutta 1920- ja 1930-luvuilla. Haji Toufig Piremérd (1867-1950) oli tärkeimpiä ja uutterimpia hahmoja kurdikulttuurissa tuolloin. Hän oli kurdien Lönnrot ja Runeberg, jonka nostalginen, romanttinen runous ylisti kurdien kadonnutta kultaista menneisyyttä.
Mainitsematta ei myöskään voi olla Abdullah Gorania (1904-1962), joka uudisti keskeisiä kurdirunouden rakenteita. Hänen tavoitteenaan oli runous, jota tavallinen ihminenkin voisi ymmärtää.

1960-luvun jälkeen kurdeilla on ollut erityisen vaikeata. Valtiot ovat ahdistelleet ja terrorisoineet ankarasti. Esimerkiksi Irakin Kurdistanissa sodittiin verisesti, joka päättyi rauhaan 1970. Kurdit saivat itsehallinnon ja kulttuurielämä elpyi hiljalleen, vaikka muualla Saddam Husseinin Baath-hallinto runnoikin muun muassa kurdeja kovasti. Vuodesta 1991 he ovat käytännössä olleet itsenäisiä. Pakolaisuus on silti synnyttänyt esimerkiksi Länsi-Eurooppaan isoja kurdivähemmistöjä.

Antologian runot ovat pitkältä ajalta ja eri maissa tehtyjä, aivan viime vuosiin asti. Niitä on proosarunoista kansallisromanttisiin ja nationalistisiin, vasemmistolaisvaikutteisista modernin minimalistisiin.
Yhteistä niillä on oikeastaan vain se, että ne on kirjoitettu sorâniksi. Kirjoittajilla on usein vähintään ylempi korkeakoulututkinto kurdin kielestä, jostain eurooppalaisesta yliopistosta ja vähintään perusopintoja Irakissa tai Iranissa. Väitelleitäkin on. Leningrad pisti paikkana piikkinä silmään loppuosan esittelyistä.

Olisi huutava vääryys nostaa esiin vain muutamia runoja. Siitäkin huolimatta teen sen.

Kansallisromanttisista kaunein taitaisi olla tämä Abdullah Goranin tuotos:

Extracts from "Kurdistan"

Kurdistan: you are my abode, my abode of thousands of years
I have been nurtured by your valleys, summits and hummocks

My breath is full of the fragrant breeze of your highlands
My lips satiated by your snow waters; my gaze used to

The night of your silvery twilights reflecting on evening snow
My ears habituated to the music of your waterfalls pouring off

The high zones above the snow-line down to green pastuares
My tongue flowered with your beautiful speech,

With the words of your mountain songs,
With words of folktales told around fireplaces & the words of
your children´s lullabies

When blood stirs in my veins
It does so under the power of your love, I know.
Your love, my mother & mother of my fellow race, was
bequeathed to me from my ancestors

And it will be inherited by children and grandchildren
As long a Kurd survives in these high mountains.

And even if you are deprived of all these beauties
There is another beauty unique to Kurdistan

The sort of beauty that God´s artist hand has designed
beyond the talent of any craftsman

The sort of beauty that never grows old
In winter, spring, summer and autumn

It is the beauty of your formidable mountains
Your deep and still valleys, high summits, slippery clefts and
narrow ravines

Your green meadows, spurting streams, thick forests
Villages laid out and plains stretched from round hills

Cave-dwelling creatures & the fish in blue ponds
Your colourful birds & magnificent butterflies.


Melkein herahtaa kyynel silmäkulmaan, vai mitä? Todellista sanojen sinfoniaa.

Toinen, hieman modernimpi runo, joka kolahti, on Kamaran Mukrin käsialaa:

Short poems

(2)

I don´t regret what I have done
I knew from the start I´d be poor
Stress will never break my promise
Though I knew I´d face many battles
Because I know only sacrifice can
Bring light & beauty to our lives

torstai 1. marraskuuta 2007

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen. Otava 2007. 270 s.

Miika Nousiainen on tarttunut kutkuttavaan aihelmaan: ruotsalaisuuteen ja haluun olla kansankotilainen.

Päähenkilö Mikko Virtanen tuntee itsensä ruotsalaiseksi suomalaisen ruumiissa. Hän imee vaikutteita länsinaapurista, ihailee sosiaalidemokratiaa ja sen legendaarisia johtotähtiä. Hän on kateellinen. Thaimaassa jouluisin lomailevat ruotsalaiset perheet ovat ehjiä ja onnellisia, lapset kilttejä ja kunnollisia. Lumikin on Ruotsissa pehmeämpää. Miehen mielessä kansankoti on illuusio maanpäällisestä paratiisista, jossa kaikilla on aina jättekivaa. Ruotsi ei kuitenkaan huoli Suomessa koko ikänsä asunutta miestä kansalaisekseen.

Häiriintyneessä mielessään parka kyhää kieron juonen saadakseen osan kansankodin lämmöstä. Ruotsalaisuudesta on tullut pakkomielle, uskonto. Mies asettuu taloksi lomatuttavuuksien omakotitaloon kähveltämällään avaimella. Perhe on tietysti jouluna missäs muualla kuin Thaimaassa. Hullu vuokraa työttömän näyttelijättären lapsineen esittämään kanssaan täydellistä ruotsalaista joulua. Se kuitenkin tärveltyy isännän palatessa yllättäen kotiin. Mies päätyy Tukholmaan ja tapaa sattumalta elämästään pois pyristelevän Mikael Anderssonin. Mikael luovuttaa paikkansa koulutuksen jälkeen Mikolle. Mikael häviää iäisyyteen Mikon auttamana.

Ruotsalaisuus alkaa säröilemään, siitä huolimatta Mikko ponnistelee ruotsalaistumispyrkimyksissään eteenpäin. Saadakseen sopivia töitä hän väärentää todistuksensa ja siirtää opintonsa Suomesta Yhdysvaltoihin. Ruotsalaisen vaimonkin hän onnistuu iskemään itselleen. Lapsia pukahtaa pikaisen vihkimisen jälkeen kaksoset. Tosin jo häissä hän on vähällä paljastua. Lomalla Thaimaassa kulissit lopulta romahtavat. Kaikki on ollut valhetta. Hänestä ei ole ruotsalaiseksi.

Mikko teljetään tyrmään murhista ja petoksista. Hänelle valkenee suomalaisuus, jota on pakoillut. Sitä ei voi pyyhkiä pois. Vankilassa ovat ne toisen luokan kansalaiset, joista ei ole keskiluokkaisiksi ruotsalaisiksi; ruotsinsuomalaiset etunenässä. Kansankoti siivoaa ongelmansa maton alle. Ruotsalaisuus on petollista harhaa.

Satiirina Nousiaisen kirja on kipeästi kohdalle osuva teos. Ei voine kieltää omia pyrkimyksiä olla kuin muut sinikeltaiset.
Ruotsalaisuus on silti monisyisempää kuin Nousiaisen Vadelmavenepakolainen pinnallisuudessaan näyttää. Se kuvastaa paremmin suomalaisten ennakkoluuloja kuin kertoo ruotsalaisuuden olemuksesta sinänsä. Joku epäili Suomessa tämän nousevan menestykseksi Ruotsissa, kunhan käännetään. Epäilenpä. Ei ruotsalaiset tällaisesta jaksa innostua. Ei ruotsalaisia kiinnosta mitä muut heistä ajattelevat. Sehän on itsestään selvää: Ruotsi on maailman modernein maa, joten totta kai kaikki meitä kadehtii ja haluavat olla kuin me. Ulkomaalaisuus ei sinänsä ole mikään meriitti. Kansainvälinen ja monikulturelli saa olla vaikka kuinka paljon tahansa, kunhan on sitä ruotsiksi. Tai englanniksi. Mieluiten vieläpä amerikaksi.

Uskottavuutta Nousiaisen kirjalta karistaa heti ensimmäisillä sivuilla (ja myöhemmin toistuva) asiavirhe. Mikko Virtasen salakuunteleman perheen poika on mukamas saamassa ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Myöhemmin Mikko Virtanen saa ruotsalaistumismiskoulutuksessaan suomalaisia arvosanoja, silti hän väärentää yliopistotodistuksensa amerikkalaisen mittapuun mukaan. Epäjohdonmukaista. Pistävämpää kritiikkiä olisi voinut saada SFI-koulutuksen (Svenska för invandrare) kautta. Siellä tuhannet maahanmuuttajat yrittävät tosissaan todellisuudessa muuttua ruotsalaisiksi.

Tällä hetkellä Ruotsissa ei jaeta numerotodistuksia. Arvosanallisen todistuksen saa vasta kahdeksannen keväällä. Nekin on kirjaimia, eikä todistuksissa arvioida todellista osaamista. MVG:n saa kunhan roikkuu riittävästi koulussa ja jättää kaikki tehtävänsä ajoissa. Se, että on tehnyt tehtävät väärin, ei vaikuta sinänsä todistukseen. Se, että on edes yrittänyt, palkitaan, mutta läpi pääsee melkein tekemättäkin. Mikko Virtasen illuusiossa opettajat välittävät oppilaista. Todellisuus on toista. Ruotsin kouluissa oppilaat ovat heitteillä ja oman onnensa varassa.

Sosiaalidemokraattisen pedagogiikan mukaisesti oppilaita ei saa kritisoida, ei tyrkyttää tietoa tai torua. Kärjistäen sanoen kaikki tekee mitä lystää. Eskilstunassa esimerkiksi hallitsevat sosiaalidemokraatit ovat todenneet, etteivät lapset tarvitse kirjoja kunnallisissa kouluissa. He hakevat tietonsa itsenäisesti internetistä. Se on kuulemma edistystä ja tasa-arvoista.

Kansanpuolueen aloite koulukirjojen palauttamisesta tyrmättiin kunnanvaltuustossa, samoin kirjallisuuden painottamisesta. Myöskään todistusten jakamista aikaisemmin ei hyväksytty. Se kuulemma pilaa lapsilta oppimisen ilon. Mutta eikö olisi järkevintä puuttua ajoissa puutteisiin ja havaita ne välittömästi? Puolitoista vuotta ennen lukioon menoa on melko myöhäistä opetella lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Hälyttävän iso osa ei osaa. Ja putoaa kärryiltä jo heti kättelyssä elämästä.

Lukiokaan ei Ruotsissa ole mitenkään vaativa, mutta siitäkään ei selviä kaikki, kuten sosiaalidemokraattien ylevissä visioissa oli tarkoitus. Muita vaihtoehtoja ei ole ollut. Jos ei kunnallista aikuiskoulutusta, Komvuxia lasketa, eli suomalaista iltalukiota päiväsaikaan. Ammattikoulutus on yhdistetty lukioon ja teoreettiset aineet ovat olleet kaikille samat. Eikö olisi reilumpaa tarjota yksilöllisempää ja työmarkkinoita paremmin palvelevia lyhempiä ja vähemmän teoreettisia ammattikoulutuksia sellaisille, joilla lukuhalut ovat vähissä tai muuten kyvyt uupuvat? Sosiaalidemokraattien mielestä ei. Siksi kymmeniä tuhansia nuoria siirrettiin heidän valtakaudellaan ennenaikaiseläkkeelle, tai sitten lukion keskeyttänyt yksilöllisen ohjelman nuori palkattiin samaan lukioon seuraavana päivänä, niin juuri, opettajaksi. Ja lukion hädin tuskin läpi päässyt nuori menee opettajakoulukseen, kun ei muualle pääse. Kuilut yhteiskunnassa kasvoivat demareiden aikana. Nyt on toisin.

Miika Nousiainen astuu myös harhaan niellessään sosiaalidemokraattisten myytinrakentajien syötin demareista kansankodin keksijöinä. Kansankoti oli alunperin oikeiston ja porvariston termi, jonka sosiaalidemokraatit myöhemmin taitavasti kaappasivat, ja kansankodin perustan rakenteet ovat vankan liberaalit, joita sosiaalidemokraatit alun perin vastustivat... Voi mennä selailemaan valtiopäivien puheita 1900-luvun alusta. Siellä termi vilahtaa useasti. Niin. Oikeiston suusta. Ja ketkä olivat Saltsjöbadenin menestyksellisen sopimuksen takana 1938? Niinpä, sosiaalidemokraatit vastustivat sitä, eikä heitä huolittu mukaan neuvotteluihin. Heidän mallinsa olisi ollut toinen. Siinä hallitus olisi sekaantunut suoraan työmarkkinoihin ja päättänyt palkoista ja työoloista. Nyt se oli kahden kauppa. Ilman valtiota. Taaten hyvinvointia ja työrauhaa pitkälle yli toisen maailmansodan, mutta se onkin jo toinen juttu se.
Sinänsä kirjan sosiaalidemokraattien ja ruotsalaisuuden symbioosi pitänee paikkaansa. Siitä muistuttaa mielipidetiedustelujen karut prosentit, jotka väittävät sosiaalidemokraateille liki puolia äänistä. Jotain kummaa on tässä kansassa. Porvarit pelastavat paattia ja silti hingutaan toisten kelkkaan kyytiin...

Miika Nousiaisen kirja on joidenkin ruosujen rutinoista huolimatta kelpo teos. Ei se häikäise terävyydellään, eikä naurata hulvattomasti, mutta tarjoaa silti varsin mukavan lukuelämyksen, liikuttelee aivonystyröitä nostaen esiin monia muistoja elävästä elämästä Ruotsissa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.