Alpo Ruuth: Riidanalainen tapaus. Tammi 1992. 170 s.
Päätin aloittaa Alpo Ruuthin (1943-2002) tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta novellikokoelmastaan Riidanalainen tapaus.
Wikipedia vinkkaa viitisen vuotta sitten kuolleen Ruuthin olleen kirjailija, joka ei vältellyt yhteiskunnallisia aihelmia. Helsingin työläiskaupunginosien kuvaajana kunnostautunut Alpo Ruuth käsitteli myös Ruotsiin muuttoa (Kotimaa, 1974).
Ilta kuluikin kivasti rommia tissutellessa sateen ropistessa ikkunaan. Alkupään novellit eivät hetkauta, ne kahlaa suuremmitta tunteitta. Pieni pakolainen pysäyttää. Kaunis kertomus inkerinsuomalaisesta pakolaispojasta julmassa turvattomassa maailmassa kostuttaa väkisin silmät. Ruuth vetoaa lukijan empaattisuuteen salakavalan voimakkaasti ja saa hurjistumaan pienen pojan kohtelusta. Novelli ravistelee. Millaiseksi olisi muodostunut aikuistuneen lapsen kohtalo, kun alkukaan ei näyttänyt lupaavalta? Kertoja kuitenkin vaikuttaa juuri tältä aikuiselta, joka muistelee menneitä hyväntahtoisen huvittuneesti, vaikka tapahtumat sinällään ovat karmivia, tosin niihin sisältyy aimo annos hyvyyttäkin ja hetki hellyyttä, joka osoitetaan kielletyksi. Ehkä pojalle ei jäänytkään mieltä luhistavia traumoja riesaksi ja taakaksi?
Loppua kohden tuntuvat novellit muutenkin paranevan, tai sitten alkaa tottumaan Alpo Ruuthin tyyliin. Viimeisimpänä on pienoisromaania lähentelevä tarina, joka kuorii hitaasti, löysästi ja vähän sekavasti esiin kauhean totuuden. Kertomuksessa liikutetaan useaa tasoa, jotka menevät ristiin. Syöpään kuolemaisillaan olevan toimittajaystävä, joka kamppailee omissa avioliitto-ongelmissa, on päähenkilö, jota kuoleva patistaa lukemaan päiväkirjat 1960-luvulta ja kirjoittamaan tunnustusjutun. Loppu on suorastaan hävyttömän tragikoominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti