Svante Beckman: Utvecklingens hjältar. Om den innovativa individen i samhällstänkandet. Carlssons 1990. 232 s.
Svante Beckmanin kirjaa voisi kuvailla parhaimmin paksuksi puuroksi. Siitä tulee ähky välittömästi. Käsitteellinen kieli liihottaa korkeuksissa, onneksi kuviot selventävät pahimpia tukoksia. Filosofiset möykyt ovat kuitenkin vaikeata sulateltavaa. Pakko oli pomppia eteenpäin, kun ei ajatuksenjuoksua ymmärtänyt ja jokaisella rivillä olevat viittaukset ovat raskasta luettavaa.
Tieteellisen tekstin rikkoo hauskasti - Beckmanin viitattua tunnontarkasti 149 sivua satoihin tutkijoihin ja muihin tieteilijöihin - yllättävä toteamus William Jamesin sanomisiin osoittaessa, ettei Beckman muistanut tarkkaa kohtaa.
Svante Beckmanin tarkoituksena oli tutkia luovan yksilön roolia historiassa yhteiskunnallisen ajattelun mukaan. Vielä parisen sataa vuotta sittenhän historia oli pelkästään kuninkaiden historiaa. Sen jälkeen eri virtaukset ovat latistaneet poikkeusihmiset osaksi massaa ja näkemykset joukkoliikkeiden vallasta yhteiskuntia muokkaavina voimina ovat korostuneet. Virtauksia on kuitenkin ollut monenlaisia filosofiassa. 1980-luvulla sankarihahmot palasivat näkyvästi esille.
Beckman käy uuvuttavasti lävitse viimeisten parin vuosisadan ajalta keskustelua yksilöstä ja persoonallisuuksista historiassa. Jonkinlaisena perusteesinä voi Beckaminilla nähdä schumpeteriläisen yrittäjyyden käsityksen. Yrittäjyys nähdään laajempana ilmiönä, eikä sitä sidota mihinkään muodolliseen asemaan talouselämän organisaatioissa tai yhteiskuntaluokissa. Useimmat yrittäjät eivät ole "yrittäjiä" vaan vaikuttavat kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla organisoiden, järjestellen ja kanavoiden pääoma-, tieto- ja kulttuurivirtoja. Kyse on eräänlaisesta luovasta johtajuudesta.
Hauska nosto kirjasta on Beckmanin pätkä sankareista ja kertomusmuodosta. Hän referoi Hayden Whiten Metahistory (1973) kirjaa, jossa White on jakanut 1800-luvun suuret yhteiskuntatieteilijät ryhmiin kertomusmuodon mukaan. White erottaa viisi perusmuotoa: romantiikan, komedian, tragedian, satiirin ja ironisen kertomuksen. Marx ja Hegels käyttävät komediaa, Jules Michelet on romantikko. De Tocqueville on traagikko. Thomas Carlyle satiirikko.
Kaikkein hämmentävintä on 231 sivun jälkeen olevat loppusanat. Beckman on uutterasti esitellyt moninaisia näkemyksiä, mutta ei lähde päättelemään mitään. Svante Beckman tiivistää kirjansa sisällön yhdelle sivulle ja väittää ettei yhteiskuntatieteellinen doktriininmuodostus ole vielä kypsynyt sille tasolle, että sankarihahmojen merkityksestä voisi saada rationaalisen, empiiriseen tutkimukseen perustuvan selvyyden. Toisen maailmansodan jälkeen usko sankarihahmoihin hiipui tiedepiireissä, 1980-luvulla koettiin renessanssia. Beckmanin mielestä olisi aika nostaa persoonallisuus ja yksilöiden roolit historiassa kunnollisen tieteellisen keskustelun aihelmaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti