sunnuntai 24. helmikuuta 2008

Johan Norberg: Till världskapitalismens försvar

Johan Norberg: Till världskapitalismens försvar. Timbro 2001. 277 s.

Vuosituhannen vaihteessa ravisteli läntistä pallonpuoliskoa antikapitalistinen liikehdintä, joka purkautui väkivaltaisuuksina muun muassa Seattlessa, Prahassa, Göteborgissa ja Genovassa. Sekalaista seurakuntaa liittivät globalisaatiokriittiseksi liikkeeksi löyhät yhteiset tunnukset. Perusteluita ja vaatimuksia oli moninaisia. Syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskut 2001 lamauttivat liikkeenkin, mutta se elpyi hivenen Irakin sodan vastaisiksi suurmielenosoituksiksi 2003. Sekin protestointi tyrehtyi sodan muututtua loputtomaksi helvetiksi, irakilaisten ja afgaanien pommien silpoma arkipäivä ei enää yllä edes sähkeuutisiksi ellei kuolleita ole useita kymmeniä tai satoja, eikä liikuta mielenosoittajien massoja.

Taloudellisen globalisaation arvostelijoiden kritiikki kohdistui muun muassa kapitalistisen järjestelmän raakaan voitontavoitteluun ja liberaalin markkinatalouden kuluttajien kaoottisuuteen valinnoissaan, jotka sysäsivät kriitikoiden mielestä pääomavirtoja arvaamattomiin ja äkkinäisiin liikkeisiin. Työt tehtaista katosivat kehitysmaiden halvemmille työläisille. Ketjutus, brändäys ja suuryhtiöiden giganttisuus söivät taloudellisen globalisaation vastustajien mielestä tilaa paikallisilta kulttuureilta ja yhtenäistivät maailmaa pinnalliseksi monokulttuuriksi. Rikkaat teollisuusmaat tuhosivat planeettaa kerskakulutuksen saasteillaan ihmisten enemmistön kärsiessä kauheassa köyhyydessä. Finanssikeskuksista johdetut valuuttaspekulaatiot romahduttivat kokonaisia kansantalouksia hetkessä pelkillä sähköisillä klikkauksilla.

Monien kriitikoiden mielestä pääomavirtojen liikkuvuutta tulisi rajoittaa, tulleja palauttaa ja estää vapaakauppaa, joka nähtiin pääsyylliseksi tilanteeseen ja aiheuttavan ongelmia niin kehitysmaiden köyhille maanviljelijöille kuin teollisuusmaiden työläisille.

Vaikka protektionistiset puheet kansallisvaltioiden hegemonian palauttamiseksi, talouden sosialisoimiseksi ja ihmisten vapauksien rajoittamiseksi ovatkin hiipuneet polttavimmalta agendalta, niin Johan Norbergin puolustuspuhe maailmankapitalismin puolesta on aina muistia virkistävää luettavaa. Etenkin kun taustaksi ajattelee äskettäisestä Stora Enson Kemijärven sellutehtaan sulkemisesta seuranneita protesteja, tehtaan valtauksia ja vaatimuksia valtion väliintulosta, Nokian tehtaan siirtoa Saksan Bochumista Romaniaan ja siitä seurannutta Suomen ja Saksan välistä selkkausta, joka saksalaisten osalta on valunut jo yli äyräiden. Tunteet suomalaisia kohtaan ovat Saksassa Dagens Nyheterin mukaan niin vihamieliset, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan pääteemana Frankfurtin kirjamessuilla 2011, nokialaisia puhelimia boikotoidaan joukolla ja jopa valtiojohto ärähti suljetun tehtaan puolesta. Kansallismieliset tunteet suuntaavat raivoa sokeasti järjettömiin suuntiin ja siitä kärsivät kaikki. Eivät vähiten saksalaiset itse talouden tehokkuuden ja dynamiikan kadotessa menneisyyteen takertuessa ja kuoreen käpertyessä.

Johan Norberg käy lävitse vapaakaupan vastustajien ja taloudellisen globalisaation kriitikkojen argumentit ja vastaa niihin faktoilla. Tosin hän oikoo monia mutkia suoraksi, eivätkä kaikki perusteet kestä kriittistä tarkastelua. Hänen pääpointtinsa on kuitenkin, että taloudellinen liberalisaatio käy käsikynkkää hyvinvoinnin ja demokratian kanssa. Liberaalinen markkinatalous on nostanut viime vuosikymmeninä miljoonia köyhyydestä, levinnyt vauraus on mahdollistanut koulutuksen ja pidemmän eliniän yhä useammille.

Norbergin käyttämien lähteiden perusteella maapallon ongelma ei ole liiallinen globalisaatio, vaan liian vähäinen. Integraatio markkinatalousmaiden kanssa kohottaa maiden elintasoa nopeimmin. Kapitalismi on köyhien pelastus.

lauantai 23. helmikuuta 2008

Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki

Maria Iivanainen: Yksinäisyyden salonki. Compania Comder / Q-manus 2008. 95 s.

Runot eivät ole vahvinta alaa. Silti niitäkin tulee satunnaisesti luettua, joskus liki huomaamatta jos se on proosarunoutta. Nyt oli hyvä syy tarttua uutukaiseen ruotsinsuomalaiseen runoteokseen. Marja Räihä on julkaissut nimimerkillä Maria Iivanainen Q-manuksen tavaramerkillä brändätyn Yksinäisyyden salongin.

Alkuun meinasin lukaista runot vaiti kuin romaania. Eihän sellainen käynyt päinsä. Tahtia piti hidastaa ja lausua ääneen, jolloin niiden yksittäisten sanojen teho monistui. Iivanaisen runot kun ovat rakenteeltaan riisutun impressionistisia toteamuksia, jotka loihtivat tihkuttaen mielikuvia. Kieli on aistikasta, viettien sävyttämää luontoon kutoutuvaa tunnelmallisuutta.

Aina ei saa sanojen helmoista kiinni ja jotkut kielikuvat ontuvat, tai kliseisyys latistaa tunnelman. Tässä joitakin esimerkkejä tökkivistä kummallisuuksista: "Aamun kuura kuorruttaa kattoja" (s. 14), "silmämunissani vellovat maailman vedet" (s. 19), "pilvet lepäävät --- pyrähtelee kuin muuttolintujen parvi" (s. 32), "sähkövalo korkealla katossa sykkii" (s. 36) ja "kuin pinsetin kärjissä ulos vietävä virus" (s. 51). Mutta makunsa kullakin.

Upeita sanayhdistelmiä puolestaan on niin paljon, ettei kaikkia niitä voi millään nostaa esille tässä. Pääkoppaan kaikumaan jäivät muun muassa: "auringon kuultokuvat rintakarvoissa" (s. 15), "valo värjöttelee pihlajan takana" (s. 20), "jäähöyhenet irtoavat reunoistaan" (s. 64) ja "kuu syntyi laitumen ylle" (s. 84).

Nobeller. Noveller av Nobelpristagare

Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Från Radions P1. Samlade av Gun Ekroth. En bok för alla 2007. 272 s.

Ruotsin radion P1-kanava luki vuonna 2006 viitisenkymmentä novellia tai muuta lyhytproosateosta kirjallisuuden nobelisteilta. Vajaa puolet niistä on päätynyt antologiaksi Nobeller. Noveller av Nobelpristagare. Kuten arvata saattaa ei tällaista teosta sovi eikä pysty ohittamaan.

Ajattelin hotkaista hetkessä kevyenä iltalukemisena. Toisin kävi. Sulattelu vaati viikon. Putkeen pystyi lukemaan pari pätkää, ennen kuin oli pakko hengähtää. Kenties se johtui kirjailijoiden tyyleistä, joihin oriontoituminen vaati oman aikansa.

Kaikki ovat mestariluokan kynäilijöitä, mutta eivät silti loista yhtä kirkkaasti lyhyemmässä proosassa. Siksi pettymys oli myös jatkuvasti läsnä, kun ei ollut ulosanti yhtä sujuvaa kuin nobelistien romaaneissa.

Häikäiseviä suorituksia oli silti monilta, joten paljon pyöri päässä tämän teoksen tiimoilta. Joitakin nimiä mainitakseni vedossa olivat muun muassa Paul Heyse, Ernest Hemingway, Aleksandr Solženitsyn ja Joseph Brodsky.
F. E. Sillanpäältäkin on novelli, mutta se on surkea - ainakin tässä seurassa.

tiistai 12. helmikuuta 2008

Tidens tecken

Anders Björnsson & Björn Rombach (red.): Tidens tecken. Santérus 2007. 280 s.

Tidens tecken -antologian äärellä tuntee itsensä sekahedelmäkarkkipussia ahmivaksi lapseksi. Kirjan toteutustapa on sinänsä omituinen. Jokainen ruotsin kielen aakkonen on ansainnut ajastamme esseen. Plus yksi englannin kielen kirjain. 29 syväluotaavaa kirjoitusta siis ilmiöistä ja asioista.

Kirjoittajiksi on valikoitunut humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen tutkijoiden kerma kansankodista täydennettynä jalkojaan lahden kahdella puolen pitelevillä suomalaisilla (ruotsinsuomalaisilla/suomenruotsalaisilla).

K-kirjaimen kohdalla kolahtaa mieleenpainuvasti Cathrine Norbergin puhuessa (poliittisesta) korrektiudesta viittaukset John Järvenpään tutkimuksiin Ruotsin mielipideilmastosta.

R-kirjaimen alla Olle Josephson kirjoittaa rinkebysvenskan ohella Ruotsin kielipolitiikasta. Mielenkiintoista on hänen toteamuksensa ruotsinsuomalaisten poliittisesta heikkoudesta, joka on hillinnyt kielioikeuksien saamista. Sen tähden ruosuista on Ruotsissa voinut vaieta ja Pentin on pitänyt valita joko ruotsin tai suomen kieli, ei molempia.

Sven-Eric Liedman selostaa Y-kirjaimen (yta) kohdalla muun muassa Michael H. Goldhaberin huomiotalouskäsitteestä, siitä miten ankarasti huomiosta ja omasta tilasta yhteiskunnassamme kamppaillaan.

lauantai 9. helmikuuta 2008

Erkki Sirviö: Toivon maa

Erkki Sirviö: Toivon maa. Omakustanne (Firma Rif, Pietari) 1997. 351 s.

Erkki Sirviön Toivon maa on erikoinen kirja, jossa on klassikkoainesta. Kolmiosainen tuhti tekele ei silti saatavuudellaan voi ylpeillä. Mutta Erkki Sirviö jätti kuitenkin jälkeensä teoksen, jota joku ruotsinsuomalaisuutta joskus tulevaisuudessa tutkiva varmasti tutkailee mielenkiinnolla ja kirjan löytävä lukaisee uteliaisuudella.

Sinänsä teos ei poikkea ruosukirjallisuuden suuresta linjasta ja sitä sävyttää seksuaalisuus voimakkaasti. Juonena on laajemmassa kehyksessä tarkasteltuna modernisaatio, muutto köyhästä korvesta tehdaskaupunkiin toiseen maahan. Suomesta Sirviö antaa vastenmielisen kuvan, luonnonkauneuden taustalla on hirvittävä köyhyys ja omistavan luokan suvaitsemattomuus.

Erikoiseksi kirjan tekee sen jälkijättöisyys. Sirviön kirjan keskushahmojen siirtolaisuus alkaa 1980-luvulla, maalaisproletariaatista ponnistava perhe pakotetaan paikkakunnalta pois. Toiset lähtivät reilu kymmenkunta vuotta aiemmin, joten tällainen viipyily vaikuttaa epäuskottavalta. Perhe eli lähes täysin luontaistaloudessa ryysyissä kuin mikäkin Jooseppi Kenkkunen & CO Putkinotkossa Ilmari Kiannon kirjassa. Suomesta muodostuu kuva karseana kehitysmaana, jossa yläluokka kerskailee ja kansa kärsii.

Kuten todettua teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa esitellään romanttisesti lähtöolosuhteet ja maagisen realismin avulla sidotaan tarinaa suomalaiseen mytologiaan tiukasti. Samalla runnotaan lävitse poliittis-taloudellista yhteiskuntakritiikkiä. Hempeilevä kieli on liiruttelua, päähahmot esitetään lukijan myötätuntoon vedoten olosuhteiden uhrina ja ilkeiden ihmisten kiusanteon kohteena. Otetta ei oikein saa. Henkilöt ovat kuin kirveellä veistettyjä. Juoni myös junnaa, eikä vatkaannu.

Toisessa osassa tapahtuu jo enemmän. Heitto Eskilstunan Torshällaan peilaa nuorta perhettä Ilkkaa, Reeta Kaisaa ja heidän tytärtään Sirkkaa paremmin. Teoksesta henkii idealismi ja usko kaksikielisyyden voimaan. Sen puolesta paasataan paljon. Mutta ruotsinsuomalaisista ei saa positiivista vaikutelmaa. Kunnian saavat kuulla lisäksi ammattiyhdistyksen luottamusmiehet ja muut sosiaalidemokraatit, jotka ovat liitossa pääoman kanssa, eivätkä aja suomalaistyöläisten asioita. Tapattavat työllä ja keräävät hedelmät omaan kulhoon.
Toisen osan suurin ansio on juuri eskilstunansuomalaisten elon kuvaus.

Kirjallisesti teoksen kolmas osa on ansiokkain. Siinä Erkki Sirviö pääsee vauhtiin näyttämään kykynsä. Tylynä kustannustoimittajana olisin heittänyt alkuosat roskiin ja pyytänyt Erkkiä sulauttamaan niitä osittain kolmanteen. Kirja olisi tietysti typistynyt, mutta laatu olisi kohentunut huomattavasti. Ihmissuhteiden lakoninen kerronta loppuu ja suhteet saadaan solmuun niin, että jännitettä piisaa. Dramatiikkaa riittää ja tarina synkistyy entisestään päättyen Ilkan itsemurhaan.

Erkki Sirviö on muuten siitä harvinainen ruosukirjailija, että hänellä on peräti oma faniseuransa Suomessa. Edes Asko Sahlbergilla ei sellaista - ainakaan vielä - ole.

torstai 7. helmikuuta 2008

Matthew McIntosh: Well

Matthew McIntosh: Well. Forum 2006. 286 s.

Yhdysvaltain presidentinvaalien esikarsinnat ovat täydessä tohinassa. Ruotsissa kahden pääpuolueen ehdokasasettelua on seurattu kuin omia vaaleja. Viestimet ovat vierailleet Obaman isoäidin luona Keniassa utelemassa lapsenlapsesta ja raportoineet tästä enemmän kuin Keniassa puhjenneesta sisällissodasta.

Kaikki valitsevat omia suosikkejaan. Itse taivuin Barack Obaman kannattajaksi viime keväänä nähtyäni hänen haastattelun amerikkalaiselta televisiokanavalta, vaikka mitä se minulle kuuluu kenenkä yhdysvaltalaiset valitsevat imperiuminsa keulakuvaksi. Tai no vaikuttaahan heidän touhunsa minunkin elämääni.

Pääministeri Fredrik Reinfeldt ilmoitti myös Obaman suosikikseen. Hän sanoi Obaman talouspolitiikan myötäilevän Ruotsin allianssihallituksen linjauksia, ja olevan jatkoa Bill Clintonin kaudelle. Hillary Clinton ei ole paljastellut paljoa omasta talouspolitiikastaan, joten hän on sillä saralla musta aukko. Taustalla tietysti on Bill, joten ei hänkään huono vaihtoehto olisi. Republikaanien puolella tarjokkaat eivät tuoreudellaan ilahduta, mutta varmaa on, että Amerikka saa vaalien jälkeen nykyistä huomattavasti paremman presidentin.

Median huomio on kiinnittynyt Yhdysvaltoihin. Samaan aikaan spekuloidaan Venäjällä Putinin seuraajaa. Siellä meininki on aivan toinen ja tänne kantautuvat raportit rajoittuvat sähkeuutisiin. Ruotsin media on sulkenut silmänsä lähimmältä suurvallalta. Eivätkä kampanjakoneistot tuota sieltä palstojen täytettä. Yhtenäinen Venäjä ei osallistu vaalikeskusteluihin, oppositioehdokkaita julistetaan vaalikelvottomiksi ja Putinin suosikki, täydestä tuntemattomuudesta noussut Dmitri Medvedev nauttii valtavaa kansansuosiota. Syksyn parlamenttivaaleja moitittiin muualla paitsi Suomessa ja Venäjällä epäreiluiksi, silti niitä ei paljon sen enempää kommentoitu. On helpompi tuudittautua amerikkalaisten parrasvalojen loisteeseen ja unohtaa lähinaapurissa olevan maan suistumassa yhä syvemmälle pelon valtakuntaan... Herätys voi tulla liian myöhään. Kuten yleensä aina. Ihmiskunta ei opi historiastaan.

Pitkän paasauksen jälkeen pääsee vihdoinkin asiaan. Nimittäin ruotsinnettuun Matthew McIntoshin esikoiseen, joka ilmestyessään kohautti 2003 amerikkalaisia kirjallisuuspiirejä. Lehtien kritiikeissä sitä kehuttiin poikkeuksellisen pimeäksi romaaniksi, joka päästää lukijan luusereiden päänsisälle vangitsevasti. Kirja vie amerikkalaiseen arkeen kiiltokuvan kääntöpuolelle.

Matthew McIntosh kuvaa Seattlen huonomaineista lähiötä Federal Wayta, jossa hän on itsekin kasvanut. Teos on repaleisen röpelöinen, sillä ei ole selkeää juonta ja päähenkilöä. Se on rakenteeltaan kuin kertomuskokoelma, joka heittää raakoja pätkiä ihmisten elämästä esille. Tarinat ovat paikoin hyvin lyhyitä hetkiä, sivun mittaisia torsoja. Joitakin niistä sitovat yhteen samat henkilöt, vaikka eri näkökulmasta. Yhteistä usein on vain Federal Way. Joskus ei sekään.

Toista sataa sivua harpottua alkaa turtua jatkuviin näkökulmanvaihtoihin. Silloin Matthew McIntosh yllättäen syventää ja kiinteyttää. Pari novellimaista pätkää on häikäisevää tekstiä ihmisyyden pimeimmistä puolista. Loppua kohden lueskellaan vaikuttavaa tarinaa, jota rikkoo sadat näkökulmanvaihdot, eikä se helpota lukemista.

Kokonaisuutena kelpo teos, mutta paljon on turhaa sälää. Ehkä teosta olisi voinut kypsytellä vielä muutaman tovin ja nostaa muut osat keskiön kanssa samalle viivalle. Tätä kirjaa kehtaa kuitenkin hyvällä omallatunnolla vinkata. Ei ole hukkaan heitettyä aikaa.

lauantai 2. helmikuuta 2008

Alpo Ruuth: Katselmus

Alpo Ruuth: Katselmus. Tammi 1981. 198 s.

Kirja on yhtä vanha kuin minä ja Alpokin on kuopattu. Osassa novelleista on jo ajan tuomaa patinaa.

Neuvostoliitto naapurina tuotti arkeen kaikenlaisia tilanteita, joista Alpo Ruuth veistelee eteviä tarinoita. Hymyilemättä ei voi olla lukematta kokoukseen matkaavasta ammattiyhdistysaktiivista, jonka Ladasta on loppumassa polttoaine. Kunnon kommunistina ylikansallisille asemille ei ole asiaa, onneksi viimein häämöttää Teboil. Kaveri tankkaa ja iloitsee kassalla laskun pienuudesta. Auton moottori kuitenkin sanoo pian sopimuksen irti. Hän huomaa pistäneensä tankkiin bensan sijasta naftaa. Huoltamon tuttu ei lupaa autoa heti kuntoon, mutta huomauttaa matkan sujuvan mukavasti myös valtion neuvostovalmisteisen veturin vetämänä... Kaveri yöpyy hotellissa ja päätyy riitoihin puuttuessaan neuvostovastaisiin puheisiin...

Novellit ovat kantaaottavia ja liikkuvat työväenluokkaisissa aihelmissa. Ammatti-identiteetti on tärkeää. Hahmojen ammatti mainitaan tai heitä kutsutaan ammattinimikkeellä. Huoltomiehen arjessa helsinkiläisessä lähiössä ilmeisesti joskus 1970-luvun lopulla on tarttumapintaa yhä nykyisin. Myös varusmiespalvelusta käsitellään, nimikkonovelli on siitä yksi esimerkki.

Paras ja samalla adrenaliinia nostettava kertomus on silti täpärästä merireissusta, joka valuttaa niskasta kylmää hikeä. Tarina on hurjan elävä. Mieleen tulee Poen vastaava novelli, tässä ei kuitenkaan ole kertomusta kertomuksen sisällä, joten lopusta ei ole varma kuin vasta viimeisillä riveillä. Ruuth tihkuttaa myös läpi kertomuksen uusia uhkapilviä, jotka saavat lukijan hermoilemaan entisestään kestääkö paatti ja moottori, heittääkö laineet ympäri vai jysähtääkö salama...

Alpo Ruuthin tyyli lienee lähellä sosiaalista realismia (ei onneksi sosialistista realismia), vasemmistosävyinen maailmankuva selkeässä luokkatietoisuudessaan jykevöittää tarinaa, ote on silti huvittunut, joskus kuitenkin tarpeen tullen vakava. Alpo Ruuthin inkarnaatioita kaipaisi totisesti suomalaiseen nykykirjallisuuteen.