keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Albert Camus: Sivullinen

Albert Camus: Sivullinen. Otava 1976. 135 s.

Jotkut fyysisesti pienet ja kevyet teokset ovat sisällöltään todella painavia. Albert Camus`n Sivullinen on sellainen, jonka soisi kuluvan muidenkin käsissä.

Joillakin kolottaa kahvihammasta, minulla laatukirjallisuuden puute aiheuttaa kamalia vieroitusoireita, eikä auta muu kuin harppoa lainastoon. Eskilstunassa kaupunginkirjaston laatulukemisto on yleensä varastossa. Suomenkieliselle osastolle ei ole hankittu uusia teoksia sitten alkusyksyn, kun suomenkielisen kirjastonhoitajan virka lopetettiin. Tilalle tuli kyltti, että suosittele tekelettä tilattavaksi, niin selvitämme voimmeko hankkia. Näköjään markkinoita ei ole ollut. Onneksi uskomaton määrä hyvää kirjallisuutta on komerossa.

Camus´n kirjaa pyytäessä kirjastotäti totesi, että romaani voi olla varastettu, koska kukaan ei ole lainannut sitä vuosiin. No, löytyipähän teos kellarista naftaliinista ja pääsin lukijan paratiisiin.

Täysin irralliselta kuulostava alkujuonto kuitenkin sopii täydellisesti teoksen teemaan: ihmisyyden ja elämisen mielettömyyteen. Tuskinpa Albert Camus laskelmoi Sivullista rustatessaan jonkun suomalaissiirtolaisen kyselevän ruotsalaisen pikkukaupungin kirjastosta kirjansa käännöstä puolen vuosisadan päästä. Eikä varmastikaan aavistanut kirjoittaneensa jotakin maagisen mestarillista. Tekstit lähtevät elämään omaa kaoottista elämäänsä. Tai ehkä hän oikeasti tavoitteli tekstiä, joka kimpoilisi mitä moninaisinpiin sosiaalisen ekologian ulottuvuuksiin. Sillä hyvä se on.

Juoni on sinänsä melko yksinkertainen. Hiljainen konttoristimies hautaa tunteettomasti äitinsä, elää arkipäivää, rakastuu ja sattuman summana surmaa häntä uhkaavan arabin. Tästä huipennuksesta alkaa eksistentialistinen kuorinta, joka paiskaa miesparan oman elämänsä ulkopuolelle. Hän on keskiössä, mutta katsomossa oikeudenkäynnissä, jossa hänen menneisyytensä ja olemuksensa raavitaan ja muovataan uuteen valoon. Hän ei tunnista itseään, tai tunnistaa, mutta ei välitä, koska millään ei ole mitään merkitystä. On aivan sama kuoleeko nyt vai vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, sillä me kaikki kuolemme joskus ja meidät unohdetaan, sillä uudet elämät kukkivat ennen omaa lakastumistaan. Oikeus tuomitsee tunnekylmäksi hirviöksi paljastuneen miehen kuolemaan. Ainoa mitä mies toivoo on, että teloitusta tulisi seuraamaan runsaasti yleisöä, joka vihaisi häntä. Jumalaan mies ei usko. Elämä on kaoottista sattumaa vailla päämäärää. Se tapahtuu mitä tapahtuu eikä sitä auta surea.

Sivullisen kieli on harkittua ja lakonista. Tunteilut eivät leiskahtele, koska mieskään ei piittaa paljoa muista. Teoksen voi lukea tuhannesti, eikä siltikään kyllästy, vaikka tietää tapahtumien kulun.

Albert Camus kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden vaikutus omaan tuotantooni on ollut selvä. Selkeimmin esimerkiksi Sivullinen näkyy novellissa Hyytävä halaus, joka julkaistiin Liekissä 4/07. Kyseinen novelli kuuluu myös kustantajille tyrkyttämääni kertomuskokoelmaan Moskovan yö ja muita kertomuksia, joka jos ei niitä kunniaa Atenan ja Parnasson proosakilvassa, julkaistaan muuten loppuvuodesta 2008 tai alkuvuodesta 2009 luultavimmin Lontoossa. Sivullinen huokuu etenkin sen novellissa Sitä mitä ei näe mutta on läsnä nyt ja tässä loppuosassa muun muassa Asko Sahlbergin Göteborg-trilogian lisäksi. Viittauksen Ruttoon voi huomata itse nimikkonovellista, jossa tosin vilisee viittauksia maailmankirjallisuuteen muutenkin valtavasti. Oma puolensa on löytyykö lukijoita nyt ja tulevaisuudessa. Kyseleekö Algerissa joku tunisialainen maahanmuuttaja ranskannosta viidenkymmenen vuoden kuluttua? Epäilenpä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä!

3 kommenttia:

Salla kirjoitti...

Olen lukenut tämän vuosia sitten, joten ihan tuoreimmasta päästä eivät lukumuistot ole. Klassikon maine kirjalla on raskas. Lukukokemus oli kumminkin jopa yllättävän sujuva, voisiko sanoa luistava. Lakoninen ote ja päähenkilön teflonmaisuus sen tekevät.

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti niittää novellisi kunniaa :) Allekirjoittaneella jäi kilpailuun osallistumatta opiskelukiireiden takia kokonaan, vaikka koko talven teosta suunnittelin. Camus on ihmisenä kiinnostava, huomattavasti kiinnostavampi kuin vaikkapa Sartre. Sivullisenkin olen lukenut, mutta niin huonosti, etten siitä mikään ole sanomaan.

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Kiitos kommentista ja kannustuksesta!

Tietystihän sitä tavoittelee taivaita, mutta täytyy myös olla realisti ja pitää jalat maassa.

Jarmo Papinniemi kertoo blogissaan kirjoituksia saapuneen koripalloilijan korkuinen pinon, ja varmasti iso osa on varsin laadukasta kamaa, koska loistokkaasti kirjoittamaan kykenevien määrä kohonnut nykyään massiiviseksi. Mutta ainahan voi kokeilla kepillä jäätä. Eihän sitä tiedä, jos onnistaa. Mikäli ei menestystä heru, julkaisen marraskuussa kovakantisen Lontoossa. Koekappale on jo kotona ja ne, jotka ovat lukeneet, kuten Asko Sahlberg, ovat pitäneet.

Kaikki tapahtuu aikanaan. Uskovaiset lisäisivät, että jos jumala suo, ins-Allah. ;) Kenties sinunkin tekstisi kypsyy joskus julkaisukelpoiseksi opiskelukiireiden hellittäessä ja ehtii osallistumaan kirjallisiin mittelöihin. Pidetään peukkuja! Hyvää kirjallisuutta ei ole koskaan liikaa.

Camus ja Sartre ovat mielestäni vaikeasti arvotettavissa. Heillä on molemmilla vahvuutensa, joista pidän. Riippuu aina mielialasta kumman puolelle kallistun... :)