perjantai 13. kesäkuuta 2008

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa

Ljubov Kabo: Moskovan koulussa. Gummerus 1958. 421 s.

Neuvostokirjallisuudessa minua on viehättänyt erityisesti yksi teos. Ljubov Kabon Moskovan koulussa on mystistä voimaa, joka jaksaa innostaa useampiin lukukertoihin.

Epätasaisuudestaan ja päälleliimatusta neuvostopropagandasta huolimatta alta erottuu kärkäs kriittinen kerros. Ei ihme, että kirjailijatar päätyi itäeurooppalaisten toisinajattelijoiden surullisen pitkälle listalle.

Ljubov Kabo opiskeli opettajaksi, joten aihe on lähellä häntä itseään. Perusjuoneltaan kirja on tyypillinen kirjailijoiden alkuvaiheen tuotos. Keskeisenä päähenkilönä on sodassa selvinnyt kirjallisuudenopettajamies, joka palaa pitkällisten pähkäilyjen jälkeen ammattiinsa ja hakeutuu moskovalaiseen lukiokouluun. Tämä mies ilmaantuu sivuille kuitenkin vasta sadan sivun jälkeen, sitä ennen on esitelty hänen tulevia oppilaitaan. Kirja on jonkinlainen yksilöiden kasvukertomusten ja kollektiiviromaanin ristisiitos.

Sitä tärvelee toki pauhaava propaganda, joka lapsellisessa tökeryydessään saa nykylukijan kavahtamaan. Mutta sivuille livahtaa upeita kohtauksia, jotka on selvästi kirjoitettu inspiraation vimman viemänä. Muun muassa pioneerileiri Volgalla ja lomamatka Leningradiin takertuvat kuin takiaiset. Volgan mahtavat maisemat maistaa, Leningradin jykevän komeuden aistii.

Ljubov Kabo on tallentanut eläväisesti tuntemukset miltä tuntuu tulla ensi kertaa nykyiseen Pietariin ja nähdä kirjoista tutut talot ja tiet. Vaikka kirjan henkilöt kokivat tämän 1950-luvun alussa, oli minulla samanlaisia mietteitä kävellessä joskus 14-vuotiaana Nevski Prospektia ensi kertaa päästä päähän, tuijottaessa Nevaa ja Eremitaasin loputtomia tauluja, joiden paljous aiheuttaa ähkyä. Yöllä nostettavaa siltaa ja pimeydessä lipuvaa rahtilaivaa, metron väentungosta, sivukujia ja romahtamaisillaan olevia rakennuksia, sotkuisia puistoja. Pietarissa on jotakin maagista!

Takaisin teokseen. Ljubov Kabo ujuttaa yhteiskuntakritiikkiä sekä julkeasti että peitellysti. Opettaja on intomielinen idealisti, joka opettaa oppilaansa ajattelemaan omatoimisesti. Sellainen ei sovi rehtorille, eikä puolueelle. Tilanne tietysti kärjistyy. Opettaja häviää taistelun, mutta saa torjuntavoiton ja siirretään toiseen kouluun.

Kabo kehittelee romansseja, mutta kuten elämäkin, roihahtavat ne ujosti, hillitysti ja hiipuvat. Poikakoulun oppilaat miehistyvät ja sijoittuvat lokeroihinsa.

Kehenkään hahmoista lukija ei silti pääse perehtymään syvällisemmin. Ote lipsuu ja on hätäinen. Tapahtumia vyörytetään voimalla, toisaalta takerrutaan epäolennaiseen jaaritteluun.

Kirjan alku on tunkkaisen typerä. Sen olisi mainiosti mitään menettämättä voinut pyyhkiä pois. Aloittaa olisi voinut suoraan opettajasta, samoin olisi voinut paremmin keskittyä vain muutamiin oppilaisiin ja heidän sielunelämään. Nyt kirja hajoaa hieman liikaa, vaikka kaksi hahmoa enemmän erottuukin, mutta he eivät kirkastu tarpeeksi.

Kokonaisuutena kelpo kirja.

2 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Tämä kirja teki myös minuun vaikutuksen koulutyttönä. En enää muista mikä siinä puhutteli niin voimakkaasti,e tät kirja jäi mieleen. Etsin kirjaa äsken kirjahyllystäni, mutta en löytänyt, minne lie kadonnut. Venäjältä tai silloisesta Neuvostoliitosta tuli harvoin naisten kirjoittamia romaaneja, isäni suomensi Vera Panovaa, mutta eivät hänen kirjansa ole jäänee mieleeni. Isäni taisi suomentaa myös Kabon kirjan. Olisi muuten hyvä , jos kirja-arvoissa mainittaisiin myös suomentajan nimi. En tiedä kuinka moni katsoo suomentajan nimen, minä katson sen aina.

Joonas Sillanpää kirjoitti...

Juhani Konkan suomentama on tosiaan Kabonkin kirja.

Kääntäjän rooli on usein suurempi kuin arvaakaan. Kääntäjä pystyy pilaamaan ja parantelemaan kirjoja. Silti heidät yleensä unohdetaan.

Kulttuuri-ilmaston aistiminen vaatii herkkyyttä, jollaista on harvalle suotu. Sanat muuttavat merkitystään eikä niiden sisältö helposti taivu toiseen kieleen ja kulttuuriin.

Yliopistossa yritin yhdellä kurssilla ruotsintaa pätkän Asko Sahlbergin Pimeän äänestä. En pystynyt. Siksi nostan hattua kaikille kaunokirjallisuuden kääntäjille.

Itsekin vilkaisen kääntäjää, mutta yleensä vasta, jos teksti tökkii.

Tuula Kojo on muuten mainio suomentaja. Hän on esimerkiksi onnistunut Pamukin kirjojen kanssa erinomaisesti. Taisi jopa saada valtionpalkinnonkin tässä taannoin...