sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (5). Guermantesin tie 1. Otava 1985. 412 s.

Vaikka välillä uhkaa ähky, lentää aika siivillä kun käsissä on Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososa Guermantesin tie 1. Sekin taustoittaa aiemmin lukemiani loppuosia ja keskeisimmät henkilöhahmot saavat syvyyttä, joka auttaa ymmärtämään paremmin heitä.

Rakenteellisesti vitososa on jännittävästi tehty. Siinä kulkee vahva päälanka, jonka ympärille kietoutuu kerrostumia kuin viinirypäleitä. Saostumat heittävät ajassa ja sitovat ohuin langoin koko teossarjaa yhteen. Selkeää teemaa ei ole, vaan rypäksissä käsitellään kymmeniä asioita, osa sellaisia, jotka pohjustavat teossarjan seuraavia osasia. Esimerkiksi Dreyfusin jutun kiistat kytevät jo tässä osassa, mutta leimahtavat seiskassa tulikivenkatkuisiksi vuodatuksiksi. Myös tulevaa suursotaa valellaan, joka puhkeaa villiksi verenvuodatukseksi viimeisessä osassa.

Rakkaus, joka on koko sarjan pääteema, on näkyvästi esillä. Kertoja on ihastunut Guermantesin kauniiseen herttuattareen, jonka kanssa perhe on muuttanut samaan taloon. Herttuatar on Saint-Loupin täti, joten yhteys ihastukseen yritetään luoda tämän kautta. Kertoja matkaa hetkeksi varuskuntakaupunkiin seuraamaan Saint-Loupin sotilaselämää. Saint-Loupin omaakin onnetonta rakkauselämää tiiraillaan.

Romanssi jää yksipuoliseksi ihastukseksi, eikä kertoja kykene luomaan kunnollista kontaktia hurmaavaan herttuattareen. Kertoja pääsee silti rouva de Villeparisis´n seurapiireihin. Paroni de Charlus kuitenkin rapauttaa aateluuden lopussa ja sädekehä sammuu. Piirit ovat pienet ja kaikki ovat sukua keskenään.

Ei ole Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan paras ja mielenkiintoisin palanen, mutta vahvistaa kokonaisuutta. Kieli on taatusti tukevaa, joten menettelee. Muistojakaan ei vielä ole ehtinyt kertyä niin paljon, että hypittäisiin jatkuvasti. Tarina etenee kivasti pääkuilussa, josta välillä vilkuillaan niin eteen kuin taakse sekä sivuille.

Rakkaudesta ja rakastumisesta raavitaan realistista ja toistetaan taas uusin sanoin ja esimerkein sen sokeuttavasta ja yleensä yksipuolisesta olemuksesta.

Jotenkin tuntuu, että olen saanut yliannostuksen Proustia, joten hengähdystauko taitaa olla paikallaan sulatteluun. Samalla tuntuu siltä, että jo lukemani osaset tulisi lukea ehdottomasti uudelleen, jotta älynlahjoillani varustettu yksilö kykenisi erottamaan kaikki tasot, joita Proust on upottanut suursarjaansa ja ymmärtämään rakennetta. Paljon kun vihjataan sanoilla ja teoilla, jotka asettuvat uusiin asentoihin sarjan edetessä. Toisin sanoen vaikka liki puolet sarjasta on takana taidan tajuta silti vasta murto-osan kokonaisuudesta. Olo on kuin aamu-usvassa vaeltavalla, joka erottaa pehmeät ääriviivat tunnistaen maiseman vihjailevan kauneuden, joka selkiytyy jatkuvasti auringon nousevassa lämmössä.

Säkenöivät lauseet puuroutuvat paikoin paksuksi ja piiskaavat armottomasti aikaa. Sivallukset puhkovat aukkoja ihmissuhdeverkostoihin, joissa huhumyllyt murskaavat ihmiskohtaloita, toisaalta yksilöitä nostetaan ansaitsemattomiin asemiin.

Mielenkiintoisena hätävarjelun liioitteluna voi nähdä kertojan turvautumisen etäännytykseen, jossa romaanin hahmojen muistutetaan olevan fiktiivisiä ja tapahtumien (ja jopa paikkojen) kuviteltuja. Näin tapahtuu esimerkiksi nelososassa.

Rakastumisesta ja rakkaudesta jauhetaan runsaasti, mutta lienee terveellistä itse kullekin muistuttaa kirjallisesti ilmiön yleismaailmallisuudesta. On osattava suhteuttaa asioita tunteiden temmellyksessä. Ei se ole kivaa kun se illuusioiden ihannepartneri ei innostu lähestymisistä, vaan vastaa kiintymykseesi vihalla. Torjumisen tuskaa ovat kokeneet onneksi kaikki, joten sitä on käsiteltävä kipeästä huolimatta tietyllä huvittuneisuudella.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan vitososassa Proustin kertoja huomaa miten olemme vuorovaikutuksessa toisiimme tahtomattammekin. Elämästämme irrotetaan aineksia juoruihin ja pilkkaan jopa piireissä joiden olemassaoloakaan emme ole osanneet aavistaa. Totuus muuntuu kummallisiksi kertomuksiksi ja samassa ajanut elänyt tallentaa muistoihin asioita, joita et muista edes tapahtuneen, vaikka olisit ollut peräti samassa tilaisuudessa tapahtumahetkellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan Proust on kirjoittanut päämäärätietoisesti sitkeäksi jäljeksi maailmankirjallisuuteen. Tuskin Proust kuitenkaan itsekään osasi edes villeimmissä fantasioissa kuvitella millaisiin sosiaalisen ekologian ympäristöihin hänen teoksensa kulkeutuvat tai että lukijoista valtaosa ei ollut edes syntynyt kirjoitushetkellä. Tai miten moninaisesti lukijat saattavat tulkita ja ymmärtää teoksia.

Itse esimerkiksi analysoin kerran Liekissä julkaistua Hyytävä halaus -novelliani ja havaitsin sen voivan ymmärtää ainakin kolmella toisistaan täysin poikkeavalla tavalla. Sama juttu on näiden postausten kanssa. Tätäkin tekstiä luetaan kenties sadoilta päätteiltä pian julkaisun jälkeen ja lukijoilla on mitä moninaisempia taustoja, joista kumpuavista kokemuksista he raamittavat ymmärryksensä mielipiteen muodostukseen. Toinen saattaa hyväntahtoisesti hymistä typeryydelleni, toinen puhkua innosta osaamiselleni.

Kuulostaa kenties lapselliselta, mutta postauksiin suhtautuu oudosti. Hätäinen tuherrus saattaa jäädä vainoamaan mielipuolisesti vieden yöunet kun pähkäilee kirjan ansainneen paremman kritiikin. Jokin ajatusvirhe ja kieliopillinen kömmähdys voivat ahdistaa kun ei tiedä osaavatko lukijat lukea blogia ajassaan roikkuvana tajunnanvirtana (kuten on tarkoitus) faktaan pohjautuvan objektiivisen tuomion sijaan. Onneksi aika syövyttää ja itserakkaasti menneeseen kurkistellessa voi todeta olleensakin nokkela postauksessa, joka oli jäänyt mieleen surkean häpeällisenä rampana.

Näistäkään teksteistä ei tiedä minne kaikkialle ne päätyvät ja miten ne vaikuttavat vastaanottajaansa. Mikäli onnistun elämässäni kaunokirjallisissa pyrinnöissäni voi ehkä ahne perikunta julkaista soperrukseni kirjana. Tai nämä sepustukset voivat päätyä väitöskirjan palasiksi. Elleivät, kuten luulen, painu unohduksiin. En edes tule koskaan tietämään milloin syntyy näiden tekstien viimeinen lukija.

Mutta tässä piileekin juuri kirjallisuuden kiehtovuus. Kirjallisuus pystyy uhmaamaan ajan korroosiota. Siitä huolimatta sekään ei kestä aikaa. Tämänkin tekstin kieli homehtuu vääjäämättä käsittämättömäksi kielen sopeutuessa aikaansa, ellei joku sovita sitä uuteen kuosiin.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Paikannimet: paikkakunta.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (4). Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa. Paikannimet: paikkakunta. Otava 1982. 384 s.

Enpä aloittanut alusta, kuten julistin vaan tempaisin kirjahyllystä Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan nelososan, jossa kertoja kulkeutuu ensi kertaa Balbeciin, tutustuu tyttöryhmään ja rakastuu tulisesti Albertineen.

Lyyrinen laulavuus vie ilmavaa tekstiä vimmaisesti. Teos etenee tiukemmin yhdessä hetkessä rönsyilemättä liikaa muistoissa ja lukija on läsnä intensiivisesti. Tapahtumat tamppaavat pohjaa teossarjan loppuosille, jotka ammentavat mielensyövereistä juuri esimerkiksi näitä tilanteita värjäten niitä jatkuvasti uusiksi.

Kertoja on ujo nuorukainen, joka matkustaa isoäitinsä seurassa täysihoitolaan parantelemaan hermojaan. Nuorukainen on kiinni äidissään ja isoäidissään, roikkuu jatkuvasti isoäitinsä lahkeessa. Kertoja kuitenkin irrottautuu ja miehistyy rohkaistuen lähestymään viehättäviä tyttösiä, joita on aiemmin rohjennut ihailla vain kauempaa.

Tätä osaa voisi sanoa teossarjan keskeiseksi palaseksi, koska siinä esitellään useat myöhemmin pääroolissa olevat hahmot. Esimerkiksi vaikutelma paroni de Charlusista on väkevän kummallinen. Rooliasu tihkuttaa toisenlaista totuutta lävitseen, silti kudelma ei vielä säry, vaan paroni esitellään juoruissa naistennaurattajana.

Robert de Saint-Loup tuodaan näyttämölle oivallisesti. Hänestä hahmotellaan ensin ylimielistä kuvaa, sitten kertojan ystävystyessä pehmentyy mukavaksi mieheksi.

Kirja kiteytyy kuitenkin Albertineen, josta luodaan kymmeniä hahmotelmia ihastuneen kertojan kuvitelmista ja havainnoista, tapaamisista repien. Albertine saa luonnetta ja muuttuu eläväksi arvoitukseksi, josta luulee saavansa otteen, kunnes taas lipeää.

Pohdinnat rakastumisesta ja rakkaudesta, tunteista ja niiden herättämästä lumeesta ovat henkeviä ja osuvia. Kukapa ei olisi kokenut vastaavia tuntemuksia, pohtinut samoja kysymyksiä tunteiden sokeuttamana ja niistä toipuessa?

Kadonnutta aikaa etsimässä-teossarjasta on kirjoitettu syväluotaavan analyyttistä tekstiä tolkuttomasti. Siksi minun on turha ängetä sille alueelle. Ehkä näistä aistivaikutelmien herättämistä kömpelöistä havainnoista on silti jollekin innoitusta ja apua. Eihän sitä koskaan tiedä.

Joka tapauksessa neljäs osa tuntuu parhaalta tähän asti lukemistani kolmesta osasta, jotka olen lukenut mielivaltaisessa järjestyksessä. Marcel Proust on imenyt teossarjaan elämisen olemuksen, joista nelosessa se kukkii kuin kevät. Tai sitten olen vain tottunut Proustin kuikuilevia lauseita viljelevään tyyliin, joissa satavat harottelevat, aikaa halkovat lauseet ovat kuin taivasta puhkovia tähtiä, joista aukeaa maalauksellisia maisemia samassa kappaleessa yhtä paljon kuin sateessa on ropisevia pisaroita. Vaikka loppuosat vatkaavat vanhaa, antaa alkuosat sittenkin jotakin uutta kerrostumaa kyllästäen kertomusta, joka ilmeisesti kypsyy vasta kokonaisena uskomattomaksi romaaniksi (romaanisarjaksi), jota henkeä haukkoen ihailee.

Paikannimet: Paikkakunta tuntuisi hyvältä portilta suursarjaan. Se on kepeä kirja, josta lähtevät risteilemään lukuisat polut, jotka kietoutuvat vasta kunnolla kimpuksi uudestaan viimeisessä osassa räjäyttäen tajuntaa. Se valottaa valtavasti ja taustoittaa tomerasti muita osia kasvaen kiinteäksi, tärkeäksi risteytymäksi rykelmässä, joka jahtaa mennyttä aikaa.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Karisto 1983. 93 s.

Harppaus mestarin keskenjääneestä suurteoksesta esikoisnovellikokoelmaan on huima. Kun on jaksanut kahlata kaksi Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan osasta, tuntuvat neljä uudelleen julkaistua esikoisnovellia haparoivan naiiveilta.

Novelleissa on aistittavissa lapsellista pehmeyttä, ylitsepursuavaa romantisointia ja ripauksen tulevan suursarjan maisemia varovaisesti annosteltuna.

Sosiaalisena miljöönä on aateliston piirit, joihin porvarit pyrkivät. Teemoina riutuva rakkaus ja seurapiirien näyteltyjen roolien takainen kohmeinen homeus sekä kuinka alkoholi muuttaa miestä. Pääasiassa kaikki käyttävät yhtä kertojaa, vain viimeisessä Rouva de Breyvesin kaihoisassa lomassa näkökulma vaihtuu lopussa antaen ylitsevuotavan lyyrisen etäännytyksen.

Juonet ovat hivenen kömpelöitä, eikä tarinoihin sinänsä sisälly mitään suurta, joka tekisi niistä kertomisen arvoista. Teksti toimii ja lauseita liidättelee vaikkei ne sisällöltään kyhääkään kummoista kertomusta. Lukunopeus on rivakampi, koska tasoja on vähemmän ja lauseet tiivistyneempiä ja yksinkertaisempia kuin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjassa, jossa keskittymiskyky on kovilla lukutoukillakin.

Kritiikki on luettava tietysti siinä valossa, että olen lukenut kirjailijan loppupään tuotantoa viimeksi, joten tuomio olisi saattanut olla lievempi toisessa yhteydessä.

Sinänsä ihan kirja-aatelia. Ei tarvitse katua.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (10). Jälleenlöydetty aika. Otava 2007. 438 s.

Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan päätösosa on rosoinen ja tekijän kuoleman takia viimeistely on vaillinaista, jälkipolvet eivät ole uskaltaneet sorkkia riittävästi kirjailijamestarin aikaansaannoksia. Epäloogisuudet rehottavat, mutta tunnelma tihentyy ja kuumeisia kohtauksia lukee hurmiossa.

Jälleenlöydetty aika on parhaimmillaan kertojan kuvatessa kirjallisuutta ja kirjailijuutta sekä suunnitellessa kyseessä olevan teossarjan rakennetta ja tarinaa. Teos jakautuu useampaan toisistaan poikkeavaan osaan, joiden sidokset ovat löyhät. Selkeää juonta ei ole, vaan tarinassa risteilee runsaasti raitteja, jotka kietoutuvat kimpuksi ja räjäyttävät kertojan ja lukijan tajunnan kuin sähköisku ikään. Menneisyys menee nykyisyyden edelle, kertoja juuttuu muistoihin.

Vaikuttavimpia kohtauksia on ensimmäisen maailmansodan ujuttaminen sivuille, paikoin yltiöromanttisesti - toisaalla sodalta revitään sankarillisuuden viittaa. Paroni de Charlusin paheet piirtyvät entistä terävimpinä, kertoja kuitenkin suhtautuu homoseksuaalisuuteen kiihkottomammin ja suvaitsevammin. Rakkaudesta kertoja intoutuu turinoimaan tovin - sitäkin realistisemmin sen vaiheita hahmotellen.

Vähitellen ajaudutaan uudestaan ylhäisaateliston seurapiireihin, jotka tympivät todella kertojaa. Tässä kohtaa tarina sakkaa taas. Turruttava jaarittelu tarkoista ihmissuhteista ja käytöskoodeista toistaa itseään. Sen kohtauksen alkuvaiheen vanhentuneiden ihmisraunioiden ärhäkäs, tragikoominen maalaus olisi riittänyt. Koukkuja on koko ajan teossarjan (jota pidetään yhtenä romaaninakin) sisuksiin, joten itsellä oli isoja aukkoja täytettävänä, onneksi niitä kierrätettiin kuin betonimyllyä, joten jonkinlaisen käsityksen tapahtumien kulusta saikin, vaikka tätä ennen oli tutustunut vain yhteen aiempaan sarjan osaseen. Samalla sidotaan viittauksilla entistä tiukemmin eurooppalaisiin kulttuurikerrostumiin. Myös juonipaljastuksia tulee ja tapahtumia analysoidaan intomielisesti.

Jälleenlöydetty aika on saostuma sarjasta, samalla se on arkkitehdin kaava ja tunteikas pohdinta olemisesta ajassa ja paikassa, ihmismuistin rajallisuudesta ja häilyväisyydestä, ihmisten pyrkyryydestä, noususta, laskusta ja unohduksesta, kirjailijan työstä ja taiteilijan kuluttavasta luomisprosessista.

Täytyy myöntää, että minulle alkaa vähitellen valjeta Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan suuruus, jota ei voi kuin ihaillen arvostella. En malta odottaa tarttumista sarjan ensimmäiseen osaan!

sunnuntai 13. heinäkuuta 2008

Palkinto blogille


Anita Konkka myönsi Kirjahyllylle Brilliante Weblog -kunniamerkin. Suuret kiitokset siitä! Hänen mukaansa ehtoihin kuuluu, että merkin vastaanottajan on nimettävä seitsemän ( 7) blogia. Kuten hän itsekin toteaa, on urakka haastava, ellei liki mahdoton. Netissä seikkaillessa törmää jatkuvasti uutteriin yksilöihin, jotka rikastuttavat sanailullaan ihmiskuntaa.

Koska melkein naapurissa nykyisin asuva Anita on jo merkin saanut, jätetään hänet listalta, vaikka hän olisi sen ansainnut tuplastikin. Hyviksi havaitsemiani blogeja olen laittanut jo aiemmin blogin laitaan. Tuntuisi helpolta poimia kierrätykseen ne. Teen sen kuitenkin. Tässä siis joitakin blogistanin helmiä, joita seuraan. Käykäähän kurkkaamassa:

Eska

Kalle Kniivilä

La petite Haydee

Niklas Frykman

Salla Brunou

penjami

Arvi Perttu alias maahanmuuttaja

torstai 10. heinäkuuta 2008

Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (7). Sodoma ja Gomorra I-II. Otava 2007. 552 s.

Jos haluaa briljeerata kirjallisuuden tuntemuksellaan, kannattaa kehaista ja viitata Marcel Proustin giganttiseen teossarjaan, jonka väitetään muokanneen modernia kirjallisuutta kuin kyntöaura ikään. Kunnon boheemiälykkökirjailija huomauttaa haastattelussa Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan inspiroineen omaan tuotantoon, kostuneet naispuoliset kulttuuritoimittajat huokaisevat ihastuksesta.

Tosiasia taitaa olla, että harvempi on vaivautunut syventymään siihen oikeasti. Kenties joku on kahlannut yhden tiiliskiven läpi, mutta harva on kumonnut kurkkuunsa kaikkea. Useimmat toistavat papukaijoina mitä ovat kirjallisuuden oppikirjoista kopioineet päähänsä herättäen seurapiireissä "sivistyksellään" huomiota.

Tämän kesän projektiksi otin siis Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. Siitä siis blogin hiljaiselo. Toki Mika Waltarin kunniaksi on tullut tutkailtua tämän tuntemattomimpia teoksia, mutta Proust on ollut ykköspäämäärä.

Lottosin avausteokseksi suomennosten seitsemännen (yhteensä suomennossarjaa on kymmenen, alkukielisesti päästään pelkästään seitsemään). En tiedä tuliko tehtyä väärä valinta, mutta kaunainen kirjoittelu ylhäisaatelin kulmattomasta elämästä ei innostanut. Teos tuntui tasapaksulta huopaamiselta, jossa jännitys ei kohonnut, tapahtumia jumitettiin ja "paljastettiin" homoseksuaaleiksi lähipiiriä ja taipumusta kummasteltiin.

Teossarja on elämäkerrallinen, joten kertoja on lapsuudenkodissaan asuva kirjailija. Marcel Proust kun asui 35-vuotiaaksi vanhempiensa kuolemaan asti heidän luonaan, jonka jälkeen hän eristäytyi täysin kirjoittamaan kyseessä olevaa sarjaa (hän kuoli kesken ennen kuin ehti viimeistellä loppuosat).

Pääosin teos sijoittuu Balbeciin, jossa astmaattista kertojaa hoidetaan ja aatelisten illallisiin. Kertoja leuhkii naisseikkailuillaan, mutta suhde Albertineen kaihertaa mieltä eniten. Toiseksi keskeiseksi roolihahmoksi nousee paroni de Charlus, jonka huonosti kyhättyjä kulisseja kumotaan. Paronista maalataan irstaileva vanha homo (jolla on psykopaattisia piirteitä), jonka kiintymystä komeisiin nuorukaisiin pidetään syntisenä.

Liittyy kenties aikakauden moraaliseen ilmastoon, mutta nykylukijaa ei tällainen kuohuta. Ainakin minusta on aivan samantekevää mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään vapaaehtoisesti. Minä en lähde paheksumaan toisten seksuaalisia mieltymyksiä, vaikka heteroseksuaalina homoseksuaalisuus vastenmieliseltä tuntuukin. Tärkeintä on, että yksilö itse on tyytyväinen ja onnellinen. Moninaisen maailman pitää olla mahdollisuuksien maailma kaikenlaisten yksilöiden erilaisuuksille - ei toisten tarpeet ole pois minulta ja sinulta. Ihmisyhteisön voima piilee juuri sen moninaisuudessa.

Tylsä teos paranee pikkaisen loppupuolella, jolloin se alkaa muistuttaa Ranskan paikannimistön etymologian oppikirjaa, joka sinänsä monikulttuurisuudellaan on kiehtovaa. Rakenteeltaan kirja on klassinen novelli, joka kulminoituu vasta viimeiseen lauseeseen, joka kirkastuu itse asiassa kirjan parhaaksi, koska se kääntää koko teoksen uuteen asentoon. Kirjaa voisikin kutsua ylipitkäksi novelliksi, koska ansiokkaiden kohtausten ja filosofisten pohdintojen lomassa on runsaasti huttua, jota olisi voinut leikellä pois.

Häiritsevää on myös pitkät kappaleet ja kieli vaatii keskittymistä, joten lukunopeus putoaa paljon ahmivienkin kohdalla mateluksi. Teos ei tempaa mukaansa, vaan aina herpaantuessa sen heittää mielellään syrjään ennen uutta muutaman minuutin paneutumista. Mielessä on monesti eikö tämä koskaan lopu.

Sarja olisi ehkä kannattanut aloittaa alusta, eikä tarttua tähän seiskaan, sillä silloin olisi ehkä irronnut henkilöistäkin enemmän, jotka nyt jäivät epämääräisiksi, eivätkä lihallistuneet varjokuvista eläviksi olennoiksi. Joka tapauksessa kotilotto päätti seuraavaksi kohteeksi sarjan viimeisen osan eli Jälleenlöydetyn ajan. Saa nähdä saako se tarttumaan sarjan aloitukseen. Ken Kirjahyllyä seuraa, sen kohta näkee.