keskiviikko 19. marraskuuta 2008

F. E. Sillanpää: Taatan joulu

F. E. Sillanpää: Taatan joulu (toim. Panu Rajala). Otava 1986. 224 s.

Suomen kielen gradussani kiinnitin huomiota jouluaihelmien runsauteen ruotsinsuomalaisessa kaunoproosassa. Tutkin ruosuproosaa vähemmistöaseman jälkeen, mutta yhä tällä vuosituhannella jouluisuuden esiintyvyys oli huomattavan tiheää. Myös lato ja aitta, lapsuuden torppien maisemat vyöryivät maisterintyöni mukaan teksteistä esiin.

Jouluproosalla on tukeva sijansa etenkin vanhemmassa suomalaisessa kaunokirjallisuudessa ja muussa taiteilussa. Yksi tämän aihealueen ahkeroijista oli F. E. Sillanpää. Lehdet pursuivat toisen maailmansodan molemmin puolin jouluisia kirjoitelmia, ja F. E. Sillanpää toimeentulonsa turvaamiseksi raapusti rutosti kaikenlaisia kyhäelmiä. Mutta erityisesti taatta tuli tunnetuksi joulusaarnoistaan radiossa sodan jälkeen. Siitä muodostui perinne, joka juotettiin lujasti suomalaiseen joulutraditioon kiinni. Kenties juuri osaltaan siitä periytyy vanhemman ruotsinsuomalaisen polven rakkaus joulukertomuksiin - sekä niiden tekemiseen että lukemiseen. Esimerkiksi juhannuksesta ei kirjoittanut kukaan, joulu sen sijaan oli pääteemana kourallisessa. Myöskään saunominen ei värittänyt ruosuproosaa yhtä näkyvästi kuin joulu.

Panu Rajalan toimittaman kokoelman suolana on Panu Rajalan jälkisanat sekä helmenä F. E. Sillanpään Joulukirje diktaattoreille, joka sekä sisältönsä että taidokkuutensa puolesta on painavaa purtavaa. Pelkästään jo tämän lyhyen vetoomuksen takia Sillanpää on nobelinsa ansainnut. 1938 ensimmäistä kertaa julkaistu pakina puuttuu politiikkaan rajusti, tylysti ja iskevästi. Tuolloin se oli harha-askel kirjailijan uran kannalta; käännösmarkkinat sulivat Saksassa ja kotimaassa keskusteltiin kipakasti kirjailijan oikeudesta käsitellä maailmanpolitiikkaa, mutta historian kalpeassa valossa uhkarohkea selkärankaisuus kohottaa nobelistikirjailijamme kirjallisuuden raskaaseen sarjaan. Kunpa oman aikamme sanasepoilla olisi samaa kykyä puuttua politiikkaan ja ärähtää ihmisoikeuksien puolesta, kun niitä loukataan törkeästi jatkuvasti silmiemme edessä.

Muuten kokoelma on täynnä kypsymättömiä raakileita, tehdastuotantoja ja tunteilevaa toistoa vailla mielekästä sisältöä. Joukossa on pari taatan parasta joulusaarnaa, mutta kirjallisesti niillä ei ole lumoa. Taatan turinoissa nimenomaan niiden ääneenluku oli se koukuttava juju, koska sisällöllisesti ne olivat tyhjänpäiväistä horinaa.

Kertomukset eivät ole kummoisia, joten tällaiselle harrastelijakirjoittelijalle tulee toivoa. Kohtahan sitä meikäläisen omakustanne-esikoista saa! Siitä lisää lähempänä kuun loppua.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Tuomas Kyrö: Nahkatakki

Tuomas Kyrö: Nahkatakki. WSOY 2001. 239 s.

Tuomas Kyrön esikoisromaanin kantavana ideana on näppärä oivallus, joka rönsyilee kulkevaksi kertomukseksi. Nahkatakki ei kuitenkaan onnistu saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle, vaan muistuttaa enemmän fasaanin pyrähdystä.

Novelliksi typistettynä tarina olisi voinut olla tehokas. Tällaisena toimivuus takkuaa. Löysää on liikaa, ja kieliasussa olisi korjailtavaa. Sekä kieliopillisesti että sujuvuuden näkökulmasta. Joidenkin henkilöhahmojen ympärillä on lihaa luiden päällä, mutta valitettavan monet kutistuvat etäisiksi heijastuksiksi. Väkivalta pursuaa.

Kirja on toki selvästi keskitasoa parempi. Kelpo kirja kevyeksi viihteeksi äksönin ja potkupallon ystäville.

Mielenkiintoista oli seurata globaalistumisen vaikutuksia suomalaiseen kirjallisuuteen. Kyrön kirjassa nostetaan yhtenä vahvana pohjavirtana toiseuden problematiikkaa esiin. Sivuhahmoissa on runsaasti uussuomalaisia, viittauksia ja tapahtumia on sijoitettu Itämeren reunusvaltioihin. Suomalaista suvaitsemattomuutta suurennellaan, kaupallistumista ironisoidaan. Kaikki kytkeytyvät toisiinsa tavalla tai toisella, jos ei muuten niin yhden ja saman nahkatakin välityksellä. Mikä säilyi höykytyksestä ehjänä.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (9). Pakenija. Otava 2003. 302 s.

Pakenija on Kadonnutta aikaa etsimässä -suurromaanin kypsin ja ravisuttavin nivel. Pyörteet pökerryttävät, olo on kuin vuoristoradassa. Yllätykset vatkaavat osan hapekkaaksi, samalla pohdinnat rakkaudesta jalostuvat timanteiksi.

Suhde Albertineen solmuuntuu, Albertine menehtyy. Kertoja kärsii. Riipaiseva teksti puhuttelee, tasoja kulkee yksityisestä yleiseen, kulttuurihistorian laajemmista kehyksistä hypitään yksittäisiin mielenliikkeisiin. Pariisista päädytään Venetsiaan, jota kuvataan henkeäsalpaavasti.

Mikäli Proustilta tahtoo lukea vain yhden kirjan ja maistaa Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, suosittelen suunnattomasti tätä teosta. Tämä yhdeksäs on se terävin, karsituin ja tapahtumarikkain, joka ruokkii monenlaisen lukijan nälkää.

Hassuin piirre lukukokemuksessa oli, että aloin mielessä kääntää teosta takaisin alkukielelle. Maistelin miltä Proustin kilkutetut lauseet kuulostaisivat syntyasussaan. Nyt nettiin päästyäni nakuttelin Albertinen kuolemasta ranskaksi kuukkeliin, ja ranskaa taitaville löytyi kiintoisa David Agrechin kirjoitus SUR LA MORT D’ALBERTINE. Siinä on hivenen fiksumpia sanasia tästä teoksesta.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (8). Vanki. Otava 1994. 411 s.

Kirjahylly-blogia seuranneet ovat voineet vilkuilla edistymistäni Marcel Proustin suurromaanin parissa. Tänään sain suljettua kahdeksannen osasen.

Vaikka takakannessa väitetään modernin maailmankirjallisuuden kivijalkaa olevan Kadonnutta aikaa etsimässä-sarjan muodostuvan itsenäisistä romaaneista, ei teksti pidä paikkaansa. Se on yhteinäinen kudelma, jossa kulkee tuhannet seitit ristikkäin. Ehkä juuri takakannen takia erehdyin aloittamaan "sarjan" summittain. Se on yksi romaani, joka on pilkottu käytännön vuoksi osasiin. Niitä ei voi ymmärtää ilman alkuosan palasia.

Toki osasilla on niitä värjäävä teemansa, mutta nekin nivoutuvat yhteen ja tarkastelevat pääteemaa - rakkautta - eri vaiheista ja näkökulmista.

Melkoista märehdintää on siis kahdeksikkokin, siinä kertojan ja Albertinen suhde kärjistyy. Kertoja ja Albertine ovat muuttaneet samaan huoneistoon Pariisiin, kertoja on kypsymättömän mustasukkainen ja käyttäytyy häiriintyneesti, sairaalloisesti. Hän tunnustaa sen itsekin.

Osa on kuin puupala aavalla merellä, joka pitkällä aallolla paiskautuu kohti rantaa ja lopuksi parilla terävämmällä pyrskähdyksellä haaksirikkoutuu. Kenties upein sanataiteilu osasessa on musiikkiteoksen kuvailu, joka on hienosti soivaa sanojen sinfoniaa silmille. Siinä kohtaa tekijän vimma vie, mutta pian taas palataan puuduttavaan toistoon ja epäilysten varjoihin.

Riidat Albertinen kanssa kärjistävät osasta, mutta niistä puuttuu hionta, joka latistaa tunnelman teennäiseksi. Albertine vaikuttaa luonnottomalta saippuapalalta, mutta toisaalta inhimilliseltä ihmiseltä. Dialogi ja epäsuorakerronta eivät rimmaa keskenään. Vaikutelmaksi jää epätodellinen olo.

Välillä eksytään sivuraiteille, joiden happirikkaissa syvänteissä on rikastuneita rönsyjä.

Kaikkinensa melkoisen epätasainen osanen, josta on hankala muodostaa mielipidettä. Karsiminen olisi voinut terottaa sanomaa, eikä lukijakaan uuvahtaisi yhtä helposti. Hienojen lauseiden vyörytys ja jatkuva jankutus väsyttävät innokkaimmankin Proust-fanittajan. Valitettavasti. Onneksi on sarja melkein ohitse.