lauantai 24. tammikuuta 2009

Carter Dickson: Juudaksen ikkuna

Carter Dickson: Juudaksen ikkuna. WSOY 1988. 339 s.

Perinteisen salapoliisiromaanin ystäville Carter Dicksonin Juudaksen ikkuna on makoisaa luettavaa. Siinä kliseisesti todettuna kiertyy brittiläisyyteen Dostojevskiltä vohkittu asetelma melkein kafkamaisella lähtötilanteella. Rikos ja rangaistus on sovitettu jännästä vinkkelistä, mutta sen huomaa vasta aivan loppumetreillä.

Rakenteeltaan dekkari on oikeussalidraama, jossa kuunnellaan asianajajien ja syyttäjien mittelöä. Kommentoivaa keskustelua leikkaavat todistajien lausunnot, lopussa muun muassa pikakirjoittajien ja tuomarin toteamukset.

Carter Dickson kuorruttaa kertomusta, on kuin avautuvan esiripun takaa loistaisi koko ajan kirkkaammin uusi maailma. Jännitys kasautuu kihelmöiväksi, lukija arvailee murhaajaa, mutta väärin. Carter Dickson johdattelee tahallaan harhaan - kunnes yllättää melkein lopussa ja luhistaa nokkelan lukijan loogisella päättelyllä. Tärkeitä tietoja pimitetään ja ne ryöpytetään niskaan kerralla. Poliisin esitutkinta osoittautuu epäonnistuneeksi.

Dekkaristin urasta unelmoivalle Juudaksen ikkuna on mainio oppikirja. Perinkummalliseen murhaan saadaan selvyys ja varoitus juonipaljastus, syytetty säästyy hirttämiseltä. Syyllinen löytyy lähipiiristä ja riutuvan rakkauden ja rahanahneuden cocktaili motiiviksi.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Tuhat ja yksi yötä

Tuhat ja yksi yötä (Richard Burton). Otava 1975. 252 s.

Richard Burtonin englanninnos 1800-luvulta on yksi levinneimmistä Tuhannen ja yhden yön tarinoiden versioista länsimaissa.

Tässä kirjassa olevat kertomukset ovat tarinankerronnan aatelia. Seksuaalisuus on näyttävästi läsnä, samoin moraalisaarnat, jotka eivät modernin yhteiskunnan arvoja kestä.

Tarinoista tihkuu tuhannen vuoden takainen Lähi-itä yhteiskuntamuotoineen ja samaan hengenvetoon tarinat ovat kuin tästä päivästä. Ihminen kun ei muutu, vaikka aika kyllä kiiruhtaa. Samat mietteet ovat meillä kansasta, kulttuurista ja aikakaudesta huolimatta. Siinä mielessä terveellistä luettavaa itsekulle.

Kaikki ei tietysti kestä kriittisen nykylukijan silmää, mutta pääosiltaan kaunokirjallisesti kelpo kamaa. Jännitystä, yllätyksiä ja kauneutta piisaa.

August Strindberg: Satuja

August Strindberg: Satuja. Kirjapaino-osakeyhtiö Kirja 1912 (Lasipalatsi 2001). 133 s.

August Strindbergin Satuja on kelvoton kirja. Surrealistiset sadut ovat sumeita ja sekavia, vailla tarttumapintaa. Punainen lanka uupuu.

Tarinat kahlaa nopeasti ja pettyneesti. Niiden ei uskoisi olevan yhden 1900-luvun merkittävimmän kirjailijan käsialaa. Surkeat sutaisut eivät innosta paria poikkeusta lukuunottamatta.

Voi vain olla kiitollinen, ettei enempää paperia ole tuhlattu moiseen pikkuläpyskään. Kiitos siitä.

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää

Antonio Tabucchi: Damasceno Monteiron katkaistu pää. Tammi 1999. 215 s.

Jos joku ihmettelee miksi monesti novelleissani katkaistaan päitä, niin Raamatun lisäksi syyllinen siihen saattaa olla Antonio Tabucchin Damasceno Monteiron katkaistu pää.

Portugaliin sijoittuva dekkarimainen trilleri jalostuu kaunokirjalliseksi kullaksi. Tökerö B-luokan leffa-alku hioutuu hienoksi teokseksi, jossa kulkee useampia juonitasoja, jotka risteävät ja turpoavat.

Päähenkilö on nuori lehtimies, joka henkensä pitimiksi kirjoittelee roskalehteen, vaikka oikeasti haluaisi tutkia portugalilaista kirjallisuutta. Pikkukaupungin poikkeava murha pakottaa vastentahtoisen pojan reportaasireisulle, josta paisuu hänen elämäänsä mullistava tapahtumaketju.

Kielenkäytöltään Antonio Tabucchi on minimalisti, joka osaa typistää tiivisti tärkeimmät asiat lauseisiinsa, jotka samalla liikauttelevat tunteita. Tuloksena on tyylikästä kerrontaa, joka pysyy loppuun asti kasassa.

Mielenkiintoisena loppukaneettina voi todeta, että kirja on muuten kirjoitettu/päivätty Helsinkiin.

Philip Roth: Haamukirjailija

Philip Roth: Haamukirjailija. WSOY 1980. 209 s.

Kun hyvää kirjaa kaipaa, Philip Rothin tuotannosta kunnon teoksia löytyy roppakaupalla. Pentti Saarikosken suomentama Haamukirjailija on yksi suosikeistani, jota kahlaan lävitse yhä uudelleen. Eikä se ole voinut olla jättämättä jälkiä omaan kirjoitteluun.

Esimerkiksi selvä heijastuma on esikoiskirjani novelli Kirjoittajakurssi, jossa esiintyvät Asko Sahlbergin näköinen ruotsinsuomalainen kirjailijamies ja kirjoittamisesta innostunut nuorukainen samankaltaisessa asetelmassa. Tosin rakenteeltaan novelli poikkeaa ja jakautuu kiehtovasti kahtia, pornahtava alku pysähtyy syvällisemmäksi pohdiskeluksi ja kriittiseksi tarkasteluksi kirjoittamisesta.

Haamukirjailijassa esikoisnovellikokoelmansa julkaissut nuorukainen matkaa erakoituneen tähden luokse, joka osoittautuu kimallustaan kauheammaksi - siis aivan tavalliseksi ihmiseksi.

Roth osaa siepata lukijansa, joten tarina tempaa mukaansa ja loppuukin hivenen yllättävästi, kuin kesken ja latistuen. Kiva kirja.