torstai 21. toukokuuta 2009

Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor

Stieg Larsson: Män som hatar kvinnor. Månpocket, 2009. 567 s.

Tuoreelta Tukholman reissulta tuomisena mukaan tarttui muun muassa Stieg Larssonin Millennium-sarjan ensimmäinen osa. Jo julkaisuvuonna päätin trilogian lukea kovien kehujen innoittamana. Urakkaan en kuitenkaan ole ryhtynyt ennen tätä toukokuuta.

Saatavuudesta saamattomuuteni ei ole ollut kiinni. Kerran esimerkiksi aloitin Män som hatar kvinnor -kirjaa västeråsilaisessa kirjakaupassa. Koukutti. Mutta paksuus pelotti. Jäisivätkö muut asiat pakkomielteisen lukemisen taakse?

Ei kai minulla aikaa nytkään varsinaisesti olisi ollut, mutta laivalla aloitettua ei voinut enää kesken jättää. Uuden asunnon remontointi sai siirtyä hivenen, onneksi rakennusprojekti on loppusuoralla, joten välillä saa hengähtääkin. Sitä paitsi muuton myötä pääsen vihdoin omaan kirjoitus-/lukukoloon, joten jatkossa bloginkin päivittely tihentynee ja tahti kaunokirjallisuuden luonnissa kiihtyy. Talous on sen verran tasapainossa, ettei kohta tarvitse enää myöskään raataa kuutta, seitsemää päivää työläistöissä, mikä sekin on syönyt aikaa lukemiselta ja kirjoittamiselta. Kohta palattaneen entiselle uralle - monta kokemusta ja ympäristönmuutosta rikkaampana.

Stieg on kirjailija, jonka ihmiset oppivat tuntemaan vasta kuoleman jälkeen. On sääli, ettei hän ehtinyt näkemään teostensa saamaa myllytystä julkisuudessa. Onpa yksi elokuvakin tehty. Ja perikunta vaurastunut valtavasti.

Onkin mielenkiintoista peilata kirjaa hänen henkilöhistoriaan. Yhtymäkohtia on, joten ei tarvitse paljon arvuutella virikkeitä. Esimerkiksi teoksen keskeinen lehti Millennium peilautuu paljon Expoon, äärioikeistolaiset teemat hänen rooliinsa yhtenä merkittävimmistä fasistien ja natsien kartoittajista Ruotsissa. Antifasismi kyllästää kirjaa - myönteisessä mielessä.

Henkilöhahmot ovat epäuskottavia, joka tekee niistä kiinnostavia poikkeusyksilöitä, mutta paikoin latistaa juonta kertojan vesittäessä tapahtumia hahmojen lähes yliluonnollisilla kyvyillä. Umpikujia puhkotaan helpoilla ratkaisuilla.

Dekkaristina Stieg Larsson epäonnistuu. Suunnilleen puolessa välissä kadonneen Harrietin arvoitus selviää jo arvuuttelevalle lukijalle. Loppu on sykettä nostattavaa koheltamista, joka siirtää miljöötä piskuisesta Hedestadista (jota elokuvassa esittää muuten sörmlantilainen Gnesta) aina Australiaan asti.

Lisbeth Salanderista, joka on kirjan hakkerinero ja toinen päähenkilö, tulee ensimmäisenä mieleen Suomessakin pyörivän amerikkalaisen NCIS -televisiosarjan Abby Sciuto. Uskottavuus rapisee alkumetreillä. Tuskin kukaan tällainen tapaus voisi kyetä vastaavaan kuin Lisbeth elävässä elämässä. Kouluja käymättä hän kirjoittaa täydellisiä lähdeviitteellisiä raportteja, kykenee tiedusteluun, jolle alan ammattilaisetkin vihertyisivät kateudesta. Silti tekniikasta mainittaessa Larsson lähinnä kertoo kuukkelista...

Juoni on klassinen yhdistelmä kostoa, katoamista, kieroilua ja perhedraamaa. Vääristynyt seksuaalisuus sumentaa rikkaan perheen pojan päätä... sekoituksena on natsismia ja sen vahingollisuutta.

Toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankeuteen kunnianloukkauksesta, värvätään tutkimaan ikivanhaa katoamista, joka raottaa esirippua yhä hirveämpiin kauheuksiin. Kielellisesti keitos ei ole tujua, vaan itse kertomus kuljettaa kivikkoistenkin kohtien ylitse.

Alkuun mietin, että jos Jani Saxell kirjoittaisi dekkarin, siitä tulisi tällainen. Mikael Blomkvist on vasemmistohenkinen antikapitalisti, joka kritisoi kärkkäästi nykymenoa. Sitten yhteiskunnallisuus häipyy taustalle, tai pikemminkin kerrostuu laajemmalle taustalle tiedostamattomiin. Mukana se on johdonmukaisesti koko kirjan.

Ehkei tässä ole kyseessä mikään mullistava tapaus kirjallisuudenhistoriassa, mutta kelpo viihteenä ensiluokkaista materiaalia. Elokuva on nyt pakko nähdä.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko

Sofi Oksanen & Imbi Paju (toim.): Kaiken takana oli pelko. Kuinka Viro menetti historiansa ja miten se saadaan takaisin. WSOY, 2009. 563 s.

Ilman suurta ennakkokohuakin Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama kirja olisi päässyt lukulistani kärkikahinoihin. Mittava mediavyörytys ja putinistipossen pöhköilyt saivat kuitenkin tarttumaan tiiliskiveen heti alkuunsa.

Lukukokemuksena kokonaisuus oli myönteinen tujaus Viron menneisyyteen ja nykyisyyteen. Harva käsittää mitä Suomenlahden etelärannalla tapahtui Neuvostoliiton miehitettyä maan. Rautaesirippu peitti näkyvyyden, eikä propagandaa pursunnut julkisivu sallinut poikkeamia. Miehityksen jäljet ovat syvällä, eivätkä varmasti pyyhkiydy edes vuosisadoissa. Onhan tästä esimerkkinä oma maamme: Suomen vapautumisesta läntisen ex-suurvallan välillä raa´asta miehityksestä on kaksisataa vuotta ja miehittäjän kulttuuri ja kieli ovat juurtuneet häkellyttävän lujasti, joskus jopa keinotekoisen kummallisesti maahamme. Historian paradoksi on, että Suomi syntyi, toipui ja elpyi Venäjästä, Viron Venäjä vuodatti miltei hengiltä saatanallisessa syleilyssä.

Kirja on kevään must-lukemista. Erityisen antoisia esseitä ovat Laura Assmuthin Moninaiset identiteetit Viron ja Venäjän rajaseudulla, Kalevi Kukkin Neuvostomiehityksen aiheuttamat taloudelliset tuhot, Rein Rataksen ja Anto Raukaksen Katsaus miehityksen aiheuttamiin ympäristövahinkoihin ja Jüri Reinveren Virolaisuuden purkutyöt. Kulttuurinen kansanmurha Virossa, vain muutamia mainitakseni.