tiistai 27. lokakuuta 2009

Saša Stanišić: Farfar upp i graven

Saša Stanišić: Farfar upp i graven. Norstedts, 2008. 303 s. (Wie der Soldat das Grammofon repariert, 2006)

Saša Stanišić käsittääkseni kohautti Saksassa jokunen vuosi sitten kirjallaan. Sittemmin esikoisromaania on käännetty kymmenille kielille. Myös ruotsiksi.

Sodan sylkäisemä teos on kuin venäläinen moottoritie. Toisin sanoen epätasainen kuin pakkasenpurema kynnetty pelto. Välillä viiletetään vauhdilla, yht´äkkiä kolistellaan kuoppaan.

Teknisesti taitavasti tehty teos upottaa kertomuksia kertomuksiin. Tunne on kuin laskeutuisi portaita. Unenomaiset jaksot sekoittuvat tiukkaan realismiin. Tarinaa ryyditetään tihennetyillä peilauksilla.

Juoni on höttöä, josta uupuu punainen lanka. Sellainen ydin yrittää olla nuori nainen Asija, jota päähenkilö jäljittää. Tiivistetysti todettuna teos kuvaa kuinka yhteisö hajoaa sisällissotaan ja pirstoutuu palasiksi maailmalle. Näkökulma on lapsen, joka pakenee Višegradista Saksaan. Hän ei voi unohtaa kohtaamaansa kaunista tyttöä... ja poika aikuistuttuaan palaa kaupunkiin, joka ei ole enää entisensä.

Mielenkiintoinen kirja.

Erikoisuus, johon takertuu, on isoisovanhempien keskeinen läsnäolo kirjassa. Ehkä se osiltaan johtuu omasta orpoudesta; en itse ole tavannut koskaan omia isoisovanhempia - muun muassa Suomen sisällissodan keskitysleirien takia. Verinen historia heijastuu tähän päivään.

Kirjassa pojalle rakas isoisä kuolee kesken Carl Lewisin juoksun ja käynnistää kaaoksen... Suru yhdistää suvun ääripäät tavalla, josta lyyrisyys ei ole kaukana.

Rakkaus kirjan päähenkilöllä on ihastumista omaan mielikuvaan illuusioiden tytöstä. Tätä teemaa olisi voinut terästää. Edesmenneisiin kohdistuu ripustautuvaa palvontaa. Päähenkilön juurettomuus ja hämmennys omasta identiteetistä ovat voimakkaasti esillä.

Lukiessa kiteytyi mielessä elämisen olemuksesta mietelauseeksi, että miehisyys on naiseuden arvoituksen ratkaisemisen loputonta yrittämistä ja miehessä piileskelevien väkivaltaisten viettien tukahduttamista - siinä kuitenkaan onnistumatta. Muuten ei voisi sotia oikein selittää modernissa maailmassa. Mikä saa surmaamaan naapurinsa? Mikä saa raiskaamaan naapurintytön? Mikä tuhoamaan yhteisönsä?

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Samuli Paronen: Tämä on huone 8

Samuli Paronen: Tämä on huone 8. Otava, 1969. 194 s.

Samuli Parosta voisi vääntää samaan lokeroon Alpo Ruuthin kanssa. Heidän tuotannoissaan on samaa lähestymistä yhteiskuntaan.

Novellikokoelma Tämä on huone 8 valikoitui luettavaksi lähinnä siksi, että kaipasin jotakin suomalaista tekstiä ulkokielisten lomaan. Samuli Paronen muistui ensinnä mieleen tasokkaana tekijänä. Eikä tarvinnut pettyä.

Jos parilla sanalla kiteyttäisi suomalaista kirjallisuutta, niin luultavasti sota ja ryysyköyhälistö mahduttaisivat sisälleen laajat alueet kirjavasta ja laveasta härmäläisen kirjallisuuden kentästä. Novellikokoelmassa läsnä ovat keskeisesti molemmat elementit.

Pari alkunovellia kuvaavat sisällissotaa lapsen näkökulmasta. Lopuissa liikutaan toisen maailmansodan jälkeisissä modernismin kuohuissa alempien sosiaalikerrostumien todellisuuksissa.

Kieli on kiintoisaa, paikoin kummallista. Rosoiset tarinat eivät leimahda liekkeihin, mutta innostavat kiehtovina ajankuvina tiirailemaan lävitse. Laatu on ylempää keskiluokkaa. Helmiä ei kokoelmassa ole, muttei pahempia pettymyksiäkään.

Aforismeistaan parhaiten muistetun Samuli Parosen kynä jätti jälkeensä kelpo novellejakin.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla

Kim Lindström: Vaurastu arvo-osakkeilla. Talentum, 2007. 297 s.

Elämä on täynnä valintoja. Jokainen meistä ohjaa kassavirtoja käytännössä päivittäin. Pienillä taloudellisilla päätöksillä vaikutamme ratkaisevasti omaan tulevaisuuteen että naapurin hyvinvointiin.

Esimerkiksi euro päivässä tuntuu mitättömältä summalta. Vuodessa kasa on kuitenkin tavallisen matalapalkkaisen työläisen viikkoansion verran. Kahdella eurolla päivässä säästöön jää jo kahden viikon palkka, neljällä kuukauden bruttoansiot. Ei enää kuulosta vähäiseltä?

Kun on järjestänyt omat kassavirtansa niin, että viivan alle jää ylimääräistä kuukausittain, haluaa tietysti investoida varansa turvallisen tuottavasti. Siten ettei riski muodostu liian rajuksi, mutta kapitaali kasvaisi kurinalaisesti.

Pankin käyttötilillä rahojen makuuttaminen on tuhoontuomittua. Nollakorkoiset tilit tosi asiassa syövät ajan mittaan omaisuutta. Inflaatio nakertaa varallisuutta väistämättä. Toki jokaisella olisi hyvä olla parin-kolmen kuukauden menoja vastaava summa mahdollisimman likvidissä muodossa tarpeen tullen. Käyttelytilillä siis kohtuullisesti ja sijoitustilillä sitten enemmän.

Seuraava askel puskurissa ovat pitkän koron lainat. Itselle on valikoitunut pankin obligaatiorahasto sellaiseksi. Tuotto on pankkitilejä tuhdimpi, mutta volaliteetti eli arvonvaihtelu osakemarkkinoita vähäisempi. Ne rahat kykenee realisoimaan pakkotilanteessa ilman pelkoa suurista tappioista.

Riskiltään suurempi, mutta pakkomyynneissä todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto ovat osakerahastot. Niihinkin olen ohjannut omaa kapitaaliani kasvamaan. Ne on oma puskurinsa.

Luonteeltaan nämä kaikki ovat silti defensiivisiä sijoituksia. Niiden tarkoituksena on luoda psyykkistä mielenrauhaa ja taata yöunet, kun ei tarvitse murehtia mistä murkinaa seuraavaksi päiväksi tai mistä vippaisi maksuvaatimuksiin. Osa niistä on myös lyhyemmän aikavälin säästötavoitteita, joten riskeeraus ei ole suositeltavaa...

Uloimmainen kehä eli se suurin ja vaurastumiseen tähtäävä offensiivinen osa taloudenpidostani ovat suorat sijoitukset osakkeisiin. Moni kokee osakemarkkinat etäisiksi rikkaiden leikkikentiksi. On "helpompi" sijoittaa pajatsoon, lottoon, arpaan ja viinaksiin. Ja kirota rikastuvia rikkaita. Osa on innostunut pörssihuuman helteissä ostamaan kasvuyhtiöiden kalliita osakkeita ja joutunut pettymään pahasti kurssien syöksyttyä sittemmin pohjamutiin. On tullut maksettua kalliit oppirahat.

Nykyisin osakemarkkinoille onkin helppo tulla ja pienellä vaivalla sieltä saa sieviä siivuja kammettua kotiinkin asti. Kunhan ottaa ensin perusasioista selvää.

Suorissa osakesijoituksissa riskit ovat suuria. Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää tuntea sijoituskohteensa, luonteensa ja tavoitteensa.

Sijoitukset voivat olla symbolisia (omassa salkussa esimerkiksi Gazprom ja Ericsson). Niitä voi olla kertynyt salkkuun vain koska yhtiöitä on kiva omistaa, ei niiden erityisen hyvyyden takia. Symboliset sijoitukset kannattaakin pitää vaatimattomina.

Sen sijaan varmimmin vaurastumisen makuun pääsee arvoyhtiöiden osakkeilla. Sellaisia ovat esimerkiksi omankin salkun kolmen kärki (Nokia, The Coca-Cola Company ja McDonald´s).

Kim Lindströmin Vaurastu arvo-osakkeilla on oivallinen johdatus arvo-osakkeiden maailmaan. Alkuun hän selvittää tieteellisten tutkimusten perusteella miksi kannattaa kasvuosakkeiden sijasta suosia arvo-osakkeita. Taloushistoria on kiistaton, vaikka vielä ei olekaan aivan täysin selvää miksi juuri arvo-osakkeet näyttävät tarjoavan parhaimman tuoton trendikkäiden kasvuosakkeiden sijasta. Hohto haihtuu, mutta tasainen tulosta tuova kassavirta palkitaan pidemmällä aikavälillä.

Arvo-osakkeiden tunnistus on tietysti joskus turhauttavaa, ja siksi suositeltavaa on jakaa sijoituksensa useampaan yhtiöön. Kukaan ei koskaan tiedä tulevaa. Aavistella voi ja valistuneilla arvauksilla kriittinen osakesäästäjä pötkii pitkälle. Teknisellä analyysillä voi haarukoida ostoajankohtaa parin viikon tähtäimellä, mutta tärkeämpää on tunnistaa tiettyjä perustekijöitä.

Arvoyhtiöllä on usein määräävä markkina-asema, jota ei ole horjutettu vuosikymmeniin. Velkaa on vähän, sisään tulee rahaa runsaasti, osinkoja jaetaan säännöllisesti ja ne nousevat. Myös yhtiön omistusta täytyy vilkuilla ja johtoa. Liiketoiminta on ymmärrettävää ja pörssikurssi on realistisessa suhteessa kassavirran tuottoihin. Tarkoittaen sitä, että osakkeeseen sijoitettavan pääoman tienaa takaisin kohtuullisessa ajassa, eikä vasta satojen vuosien päästä kuten IT-buumin huippuaikoina joidenkin yhtiöiden kohdalla.

Trendien tunnistus on tärkeää, jotta onnistuu ajoittamaan ostonsa oikein.

Vaurastu arvo-osakkeilla kuuluu osakesäästäjien peruslukemistoon. Teoriasta huolimatta kieli on riisuttu turhasta akateemisuudesta, joten sitä kyennee seuraamaan asiasta tietämättömämpikin. Pitkä lähdeluettelo on antoisa vinkkilista edistyneemmille.

Tämä kirja kourassa uskaltaa ujompikin mennä pähkähullun Mr. Marketin puheille, joka on milloin myymässä, milloin ostamassa, milloin masentunut, milloin kiimassa...

Erkki Pihkala: Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen

Erkki Pihkala: Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen. SKS tietolipas 181, 2001. 380 s.

Suomalaiset maailmantaloudessa keskiajalta EU-Suomeen on tiivis teos, jonka numeroviidakon rehevyys laimentuu lähteettömyydellä. Erkki Pihkala on ilmaissut ainoastaan käyttämiensä kaavioidensa ja kuvioiden alkuperän. Teoriapuolella on joskus suluissa nimi viitteenä. On lukijan sinisilmäisen uskon varassa luottaako hän Pihkalan esittämiin faktoihin ja analyysiin. Tietoja kun ei voi suoraan tarkistaa.

En lähtisi käyttämään kirjaa tieteellisessä mielessä primäärinä lähteenä. Sen sijaan kattavana yleiskuvana Suomenniemen taloushistoriasta ja kontakteista muualle se on hyödyllistä luettavaa itse kulle. Mikäli ei häiritse Erkki Pihkalan omaperäinen kieliasu. Esimerkiksi bensa on pensa, tietotaito (know-how) kääntyy taitotiedoksi.

Kevyt kirja ei ole. Varsinaista numerotiedon vyörytystä on lukijalle siis tiedossa. Mutta taloushistoriasta innostuneille todellinen aarreaitta.

Suomalaisten kontaktit ovat olleet vaihtelevia ulkomaailmaan. Etenkin maan sisäosat ovat olleet eristyksissä ja käytännössä ihmiset ovat eläneet omavaraisessa luontaistaloudessa.

Harvaanasutun maailmankolkan erityispiirre on ollut luottamus kauppakumppaneihin. Kun Keski-Euroopassa kokoonnuttiin kasvokkain vaihtamaan messuille hyödykkeitä, niin Pohjan perukoilla myyjä latoi turkikset jäälle ja häipyi erämaahan. Mahdollinen ostaja kasasi viereen oman ostotarjouksensa. Ostaja ei saanut viedä tavaraa ennen kuin myyjä oli napannut ostajan tarjoamat kamat itselleen. Siihen asti ostajan piti kohottaa kasaa. Myyjä ja ostaja eivät kohdanneet kasvokkain välttämättä kertaakaan.

Ristiriitaa talousoloihin on tuonut sen sijaan rannikon vilkas kaupankäynti ulkomaiden kanssa. Ruotsin vallan aikana kauppaa rajoitettiin tiettyihin kaupunkeihin ja ohjattiin Tukholmaan.

Suomalaisten osuus maailmantaloudesta on ollut marginaalinen, mutta esimerkiksi tervasta osuus oli ylivoimainen. Buumi perustui Amerikan valloituksen tärkeään sivubisnekseen; orjakauppaan. Suomalaisella tervalla tiivistettiin orjalaivojen rakenteet, kahleet taottiin ruotsalaisesta raudasta.

Ulkomaista omistusta on rajoitettu runsaasti itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1939 laki kielsi ulkomaisen omistuksen ilman valtioneuvoston lupaa. Tämä kansainvälistymistä hidastanut kaupankäynnin este purettiin vasta 1990-luvun alussa, joka heijastui näkyvästi esimerkiksi Helsingin pörssin osakekursseihin.

Oma mielenkiintoinen osa-alueensa on Suomessa kautta historian käytetyt valuutat. Nimiä on niin monta, ettei yhden ihmisen sormin voi niitä alkaa laskemaan. Kielitieteilijälle avautuu kirjan myötä monia uusia maisemia. Kaikki rahasta käytetyt nimitykset nimittäin juontavat johonkin taloushistorian kerrostumaan, jossa sitä on käytetty valuuttana.

Erkki Pihkala sekoittaa tekstiin faktan sekaan omaa analyysiä. Toisinaan niiden erottaminen tuottaa vaikeuksia. Monista asioista on toki samaa mieltä, mutta kriittinen lukija kaipaisi selkeämpää erottelua aineiston ja tulkinnan ja päättelyn lomaan.

Erityisen tärkeä huomio, joka kuitenkin nykyisessä asussa jää valitettavasti mielipiteen tasolle, on seuraava lainaus "[K]ysyntä ja tarjonta, mistä ne sitten nousevatkin, ovat kautta taloushistorian olleet voimia, joita ei ole voitu tukahduttaa. Ne tulisikin vastustamisen asemasta ohjata edistämään yleistä hyvinvointia. Teolliseen vallankumoukseen liittyvä vapaakauppa ja siihen liittyvät vapaat pääomaliikkeet ja vapaa yrittäminen ovat puutteistaan huolimatta olleet ne voimat, joilla vaurautta ja sen mukana koulutusta, demokratiaa ja ihmisoikeuksia on voitu viimeisten 200 vuoden ajan tehokkaimmin levittää ihmiskunnan keskuuteen. Toisenlaiset kokeilut eivät ole menestyneet." (Pihkala, s. 284)

Tehokkaammin väite olisi toiminut loppukaneetissa kirjan lopussa. Silloin sen sisältöä olisi voinut peilata koko kirjaan ja olettaa viittavaan sen sanomaan. Nyt se valitettavasti roikkuu irrallisena heittona.