sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia

Viktor Jerofejev: Venäläisen sielun ensyklopedia. Like, 2009. 283 s.

Viktor Jerofejev ruotii venäläisyyttä rankasti. Musta mielenmaisema ruoskii sadomasokistisesti säälimättä itseä ja muita.

Kirja on kuin kokoelma anekdootteja, joita pitelee löyhästi yhdessä kehyskertomus myyttisen Seryin metsästyksestä. Seryi on venäläisten takapiru, joka on kaikkialla eikä missään ja muuttaa muotoa jatkuvasti. Hän on syyllinen piinaan. Siihen että mahdoton maa on kaikesta huolimatta olemassa. Ajasta ja paikasta piittaamatta.

Jerofejev vajoaa eritteisiin, sukupuolielimiin ja kirosanoihin. Kieli on värikästä, raakaa. Hän ponnistaa kansaksi sanotusta tyhmälistöstä, joka velloo yhteiskunnan heiluvana enemmistönä.

Kirjassa pohditaan paljon Venäjän ja venäläisten ristiriitaisuutta. Seryi esimerkiksi huomauttaa osuvasti kertojalle, että ”Venäjä voi hajota tuosta vain! Mutta voi olla hajoamattakin. Venäjä saattaa voittaa saksalaiset, mutta hävitä suomalaisille tai mille lie papualaisille”.

Venäjällä kansan keskuudessa vallitseva ideologia määritellään kyrpäismiksi, joka on kestävämpää kuin muut valtakuntaa vyöryttäneet aatteet. Kyynisyyttä se ei puhtaimmillaan ole. Kertojan mukaan ”kyynisyys on dynaamista, kyrpäismi liikkumatonta; se on murskattujen illuusioiden ideologia”.

Härskiä kieltä lomitetaan viittauksilla ylempiin kulttuurikerrostumiin, joten on vaikea päättää pitääkö kirjasta vai ei. Törkyinen ensivaikutelma hämää. Sameassa kirjassa on silti jotakin vastustamatonta, joka ehkä auttaa ymmärtämään enemmän monikansallista itänaapuria, joka rypee kehnon itsetunnon, välinpitämättömyyden ja historian veristen kahleiden kaoottisessa lieassa. Ei ole helppoa olla venäläinen.

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Ludovic Roubaudi: 112

Ludovic Roubaudi: 112. Gummerus, 2006. 195 s.

Eilisen Minna Canthin päivän kunniaksi lukuteemaksi sopii tasa-arvo. Ludovic Roubaudi tarjoaa siihen polttavan näkökulman. Hän vie lukijan palomiesten maskuliiniseen maailmaan.

Paitsi että 112 on sosiaalihistorialliselta annilta täyttävää, tuo siinä oleva jännite räjähtävää latausta.

Suomalaiselle lukijalle ranskalaisten viranomaisten organisointimalli on vierasta. Militarismi rehottaa. Palosotilaat ovat nimenomaan niitä kirjaimellisesti yhdyssanan jälkimmäisen osan mukaisesti. Ranskassa armeija hoitaa kahden kaupungin pelastuspalvelut (Pariisi ja Marseille). Joten jos palomiesten työ on machoilulle altista, niin sotilaisiin yhdistettynä mennään moninkertaiseen potenssiin. Tässä kirjassa ollaan Pariisissa.

112 kuuluu ehdottomasti työläiskirjallisuuteen ja on rankan työläiselämän kuvausta puhtaimmillaan. Kertoja suorittaa pelastuspalvelussa varusmiespalvelusta, muut esiin kohoavat ovat miehistöön kuuluvia heikosti palkattuja lihaskimppuja. Tärkein hahmo on Malavoie, joka on stereotyyppinen kovisteleva punaniskakörmy, jolle ei pullikoida ja jota eivät naiset määräile. Hänelle naiseus on käsittämätön ilmiö ja naiset lähinnä seksuaalisia objekteja.

Kertoja on hillitympi porukan mukana kulkija, jolla on miedommat mielipiteet.

Pelastustehtävät ovat paikoin karmaisevia ja miehet purkavat tunteita mustalla huumorilla sekä alapään jutuilla.

Kirjan luonne muuttuu kun paloasemalle saapuu naispäällikkö. Osa miehistä nousee vastarintaan Malavoie kärjessä. Osa hyväksyy naisen mukisematta.

Nainen osoittaa pätevyytensä ja saa miesten arvostuksen. Jopa Malavoie lopulta nöyrtyy.

Nainen kuitenkin repäistään heiltä pois pahan palon seurauksena, jossa kertojakin loukkaantuu. Viimeisenä päivänä miehet muodostavat tavoilleen poiketen päällikölle kunniakujan.

Pyrkimys tasa-arvoon on tärkeää. Mies ja nainen pystyvät pääosin kaikkiin tehtäviin. Kyse on enemmän yksilöistä kuin sukupuolesta. Mies on ehkä fyysisesti vahvempi, pään sisältö on sukupuolilla sen sijaan samanlainen. Erot ovat suurempia yksilöiden kesken kuin sukupuolten välillä yleensä. Kyse on persoonallisuuksista.

Omaa työuraa on olen luonut sekä miesten maailmoissa että naisvaltaisilla aloilla. Viime vuodet olen ollut miehenä vähemmistössä - jopa ainoana miehenä työyhteisössä. Joten kirjan Nainen saa sympatiat. Kaikesta halusta tasa-arvoon huolimatta tasapainoilu vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa ei ole ollut helppoa.

Meillä on vielä matkaa sukupuolineutraalin yhteiskuntaan, jossa yksilöiden kyvyt ja osaaminen merkitsevät sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista enemmän. On kansantaloudellisesti järjetöntä haaskausta ylläpitää patriarkaalisia, matriarkaalisia tai seksistisiä valtarakenteita. Moninaisuudessa piilee voimaa. Kyvyt käyttöön!

maanantai 15. maaliskuuta 2010

Asko Sahlberg: He

Asko Sahlberg: He. WSOY, 2010. 120 s.

Ruotsinsuomalainen eksistentialisti Asko Sahlberg jatkaa historiallisia romaanejaan pureutumalla yhä syvemmälle suomalaisten sotiin. Uusimman synkkämielisen romaanin He maisemaksi maalautuu Suomen sota 200 vuoden takaa. Aiemmissa kirjoissa ovat yksilöiden kohtalot kietoutuneet toisiinsa toisen maailmansodan pommituksissa ja sisällissodan kauhuissa.

Sahlbergin omaperäinen turvotettu kieli tuottaa tuhtia tekstiä, joka on paksua kuin puuro. Sitä ahmii hotkien. He sovittaa kreikkalaisen veljestragedian ainekset suomalaiseen maastoon, jossa valitaan suurvaltojen puolia rintamien repiessä sukuja. Tarina etenee keskushahmojen näkökulmista ilman varsinaisia lukuja. Esiin piirtyvät tuhoutuvan talon pojat Henrik ja Erik, heidän äiti Emäntä, kaunis Anna ja serkku Mauri. Salaperäinen Muonamies on koossapitävä seitti.

Sota jää kulissiksi rajun perhedraaman siimekseen. Mauri myllää lopulta asetelmat uuteen uskoon.

Kaunis kirja, joka jättää jäljen sieluun.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja

Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, 2007 (neljäs painos). 1633 s.

Yksi eniten käsissäni kuluvista hakuteoksista on ehdottamasti Kaisa Häkkisen Nykysuomen etymologinen sanakirja.

Ennemmin tai myöhemmin keskustelut kanssani päätyvät sopivassa seurassa jossain vaiheessa sanojen alkuperään. Ovathan ne yksi rakkaimmista mielenkiinnon kohteista. Kieli ilman sanojen sisältöä on onttoa. Sanojen taustoja selvittämällä aukeaa huikeita näkymiä kulttuuriin ja kieliyhteisön menneisyyteen sekä nykyisyyteen.

Gradun aihetta valitessa mietin mahdollisuutta pohtia talouden tilan suhdetta kielen sanaston uusiutumiseen. Vaikuttaahan ilmeiseltä, että talouden murrosvaiheissa uusien elinkeinojen ja tuotantotapojen ilmaantuessa syntyy runsaasti sanastoa. Mietin voisiko luoda jonkinlaista matemaattista mallia jonka perusteella voisi uusien sanojen perusteella sanoa mitään taloussyklin tilasta. Meni liian vaikeaksi, joten siirryin turvallisimmille vesille kirjallisuuteen...

Joka tapauksessa jo silloin tämä kirja oli lueskelussa. Viime viikolla kirja oli kirjakaupassa tarjouksessa, joten vihdoinkin sain oman version, eikä enää tarvitse lainailla.

Aikaisempiin etymologisiin sanakirjoihin verrattuna tämä teos aukeaa maallikollekin. Suomen kielessä saattaa olla noin 200 000 sanaa, joista yksilö yleensä hallitsee 30-40 000. Sanakirjaan on päässyt kuutisentuhatta suomen kielen ydinsanaa.

Kokonaisuutena selkeä opus, joka valaisee valtavasti. Ihan tututkin sanat saavat taustoihin tutustumalla yllättävääkin syvyyttä. Monet sanat on johdettavissa tuhansien vuosien taakse. On hämmentävää hämmästellä miten toisenlaisessa ympäristössä niitä on käytetty muinoin ja millaisessa maailmassa ne yhä tepsivät.

Kirjan suola on, että kielitieteellisen selvityksen lisäksi teosta on turvotettu sanayksilöiden käyttöhistorialla. Maukasta!

torstai 11. maaliskuuta 2010

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut. Otava, 2000. 344 s.

Maailmankirjallisuudessa on omasta mielestä yksi aikakausi ylitse muiden. Nimittäin 1800-luvun venäläinen kirjallisuus. Käsittämätön määrä kestävää kamaa syntyi lukemattomien lukijoiden riemuksi.

Nikolai Gogol lukeutuu näiden mestareiden kärkikaartiin. Hänen vivahteikkaassa tuotannossa yhdistyy arkipäivän komiikka kriittiseen realismiin. Hän taisi huumorin, ja samalla piirsi laajempaa yhteiskunnallista kaarta sävyttäen sitä syvällisesti. Psykologiseen ulottuvuuteen liitetään nokkelasti fantasialla ryyditetty satiiri.

Kuolleet sielut ei ehkä ole tekijänsä taidonnäytteiden terävintä kärkeä, mutta toimii taitavasti suurimman osan tarinaa. Lopussa pakka hajoaa. Syynä kenties on epäonnistunut yritys laajentaa kertomus kolmiosaiseksi trilogiaksi. Romaani on toisin sanoen kuin pannukakku, joka lässähtää kasaan lopuksi.

Kertomuksen runkona on Pavel Ivanovits Tsitsikovin kummallinen keino vaurastua. Hän kiertää eräässä kaupungissa ostamassa maanomistajilta kuolleita maaorjia. Omistavan luokan ahneus läkähdyttää. Jännitys tihenee juhliin, joissa kaikki menee mönkään. Kulissit repeytyvät. Gogol menettää otteen tarinaan ja johdattaa sankarinsa karkuun kaupungista. Samalla loikataan Tsitsikovin menneisyyteen ja kertoja kohottaa ääntään saarnaukseksi.

Kelpo kirja.

lauantai 6. maaliskuuta 2010

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta

Marina Tsvetajeva: Piru ja yhdeksän muuta kertomusta. Like, 2006. 255 s.

Tämä novellikokoelma meni minulta yli ymmärryksen. Sekavat omaelämäkerralliset sadut muodostavat oma mystisen maailman, johon sekoittuu modernien tyylisuuntien kirjo.

Niiden luonnehdinta on vaativaa. Itse olen löytävinäni peräti futuristisia, toisaalta jopa dadaistisia (!) elementtejä. Impressionismi kenties voisi olla yksi hyvä sana. En tiedä.

Nimikkonovelli oli ainakin minusta käsittämätön. Lopussa on muutama novelli, jotka kykenee jollakin tavoin lukemaan.

Ei ollut minun juttuni. Varmasti mustavalkoinen kirja, josta joko tykkää tai ei. Ken tykkää ihastuu luultavasti syvästi.

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys

Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Otava, 1979. 633 s.

Kielten historia on poreilevan rönsyistä. On vaikea ajoittaa muutoksia ennen historiallista aikaa, jolta on säilynyt kirjallisia dokumentteja todistamaan kielen käyttötavoista. Suomestakin kirjallisia todisteita alkaa olemaan vasta 1300-luvulta lähtien. Myös 1900-luvun alkua hallinnut nationalistinen näkemys yhtenäisistä kansoista ja niiden kielistä samentaa näkymiä menneisyyteen.

Kielitieteilijän (ja -historioitsijan) on syytä erottaa etnisyys ja kieli toisistaan. Vaikka ne menevät limittäin, ei yhtäläisyysmerkkejä sovi vetää liian lujasti.

Olisi liian yksinkertaista hahmotella myyttisiä sankaritaruja "kansasta", joka vaelsi alkukodista nykyisille asuinsijoille muodostamaan valtiota.

Arkeologisten löytöjen perusteella voidaan päätellä tietyntyyppisen kulttuurin vallinneen jollakin alueella, mutta kielestä ja kansasta ei voi väittää vakavasti paljoa. Ne jäävät poissulkevien hypoteesien tasolle yleensä.

Suomalais-ugrilainen kieliryhmä on ollut "alusta" asti hajallaan laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Itämerensuomalaisten kielten kantajat ovat siirtyneet ilmeisesti jo useita tuhansia vuosia sitten Volgalta nykyisen Itämeren muodostavalle altaalle.

Lauri Hakulinen kirjoittaa kantasuomen kutoutuneen nykyisen Viron eteläosan tienoilla - ja myös alueella joka ulottui sieltä melkoisen laajalti etelään ja itään. Hänen mukaansa hajautuminen tytärkieliksi tapahtui todennäköisesti ajanlaskun alun aikoihin.

Suomalaisten siirtyminen Suomenlahden pohjoispuolelle on alkanut Hakulisen mukaan vuoden 100 tietämillä. Hän huomauttaa nykyisin suomeksi sanomamme kielen kuitenkin muovautuneen vasta ensimmäisen vuosituhannen lopulla alkuperäisten suomalaisten joutuessa kiinteämpiin kosketuksiin hämäläisten kanssa. Kolmas suomenmaalainen kansa tai heimo oli karjalaiset. Varsinaissuomalaisten suomi oli lähellä viroa.

Kieliyhteys saamelaisiin katkesi kenties jo 3000 vuotta sitten. Ennen itämerensuomalaista yhteisaikaa oli suomalais-volgalaisen kieliyhteyden aika, sitä edeltävä aika oli suomalais-permiläisen kieliyhteyden kausi. Vielä vanhempi kerrostuma, suomalais-ugrilaisen kieliyhteyden aika päättyi mahdollisesti 5 000 vuotta sitten. Sitä edeltänyt uralilaisen kieliyhteyden aika saattoi päättyä 6 500 vuotta sitten.

Suomen kielen erityispiirteitä on konsonanttien harvalukuisuus. Yleiskielessä on vain 13 konsonanttia ja 8 vokaalia. Esimerkiksi ruotsista löytyy 19 konsonanttia, karjalasta 21 ja unkarista 24. Hakulinen sanoo suomen kielen äännerakenteen luonteenomaisiin piirteisiin kuuluvan sen vokaalien käytön runsaus konsonantteihin verrattuna. Hän muun muassa kertoo vokaalien suosimisen kuvastuvan siinäkin, että diftongeja on niin runsaasti kuin 18, toisin sanoen selvästi enemmän kuin nyky-Euroopan muissa kielissä.

Hakulinen painottaa, että läpinäkyvänä periaatteena suomen foneemien sanoiksi rakentumisessa voidaan huomata olevan suhteellisen jäntevää puhe-elimen käyttöä edellyttävien äännösten karttamisen. Leimaa antavana piirteenä onkin suomalais-ugrilaisesta kantakielestä periytyvä vokaalisointu. Samassa yhdistämättömässä sanassa on joko taka- tai etuvokaaleja, silti etuvokaalit e ja i saattavat esiintyä myös takavokaalisissa sanoissa.

Yksi erikoinen piirre on lisäksi se, ettei tavu koskaan ala konsonanttiyhtymällä.

Sanaluokkien kehitys on myös mielenkiintoista. Rajat ovat olleet häilyviä ja myöhäissyntyisiä. Hakulisen mukaan sellaisia muinaismuistoja kielessämme on muun muassa joukko johtamattomia verbejä, joiden vartalo esiintyy yhä nykyäänkin nominina. Hän nostaa esiin esimerkiksi kuivaa ~ kuiva, kylmää ~ kylmä, sulaa ~ sula, kusee ~ kusi ja pieree ~ pieri (pieru).
Hakulinen toteaa konsonanttivartaloiden olleen ennen nykyistä yleisempiä. Vanhassa kirjasuomessa oli sellaisiakin konsonanttivartaloisia muotoja, jotka ovat nykykielestä miltein kokonaan hävinneet. Esimerkiksi tonna (totena), totuunna (totuutena), kolmanna (kolmantena), neljännä (neljäntenä)...

Nominit ovat suomessa nykyisin 15 sijamuodossa. Kaikki olivat jo mukana myöhäiskantasuomessa, mutta ei varhaisimmissa versioissa. Radikaalia eroa muihin kieliryhmiin kuvastaa se, että ranskassa on vain 1, englannissa ja ruotsissa 2 nominien sijaa.

Omasta mielestä suomen kieltä hauskasti värittävä rikastava piirre ovat sekundaariset nominikantaiset nomininjohtimet. Niistä esimerkiksi suosikkini on -rva, -rvä, joita on neljässä adjektiivissa kellervä, punerva, sinervä, vihervä. Hakulinen sanoo myöheisempiä toisintoja verbikantaisista olevan kellertävä, punertava, sinertävä ja vihertävä.

Toinen itsekin paljon viljelemä on -ska, skä ~ -sko, skö ~ sku. Monet näistä sanoista rajoittuu osaan nykysuomen murteista ja venäjän deminutiivijohdin -ška on ilmeisesti vaikuttanut suffiksin syntyyn.

Myös -tar ja -tär ovat kivoja. Vaikka muoto on vanhahtava, niin balttilaista perää olevaan tytär-sanaan palautettavissa oleva lyhentymä on mielestäni virkistävä hellittely naispuolisista henkilöistä.

Verbit ovat kuitenkin suomen suola. Niillä kykenee turvottamaan tekstit ilmeikkäiksi väriläiskiksi. Esimerkiksi yksinkertaisista verbikantaisista verbinjohtimista hyvä on -ise. Luonteeltaanhan -ise-sanat ovat enimmäkseen onomatopoieettisdeskriptiivisiä kontinuatiiviverbejä kuten helisee, hälisee, kalisee, pakisee... Etenkin urheilutoimittajalle ne tarjoavat aarrearkun pelien tapahtumien eloisaan kuvailuun.

Sanasto kertoo paljon kielen kontakteista ja taloudellisesta taustasta. Suomessakin on runsaasti vanhaa omaperäistä sanastoa, jotka ovat fyysiselle elämälle tärkeimpien käsitteiden nimiä. Esimerkiksi ruumin jäsenten, osien ja eritteiden nimitykset. Omaperäistä sanastoa on yllättävän paljon säilötty tuhansien vuosien takaa. Nykyteinit suoltavat suusta samoja sanoja kuin edeltäjänsä jopa suomalais-ugrilaisella kaudella jossain arolla. Niitä tuskin tarvitsee tässä toistaa.

Omaperäistä sanastoa mielenkiintoisempaa on silti lainasanakerrostumat. Suomi on jäädyttänyt lainoja alkuasuun. Merkittävää on huomata vanhempien germaanisten lainojen tulleen jo kadonneista germaanikielistä, joiden puhujat ovat ilmeisesti sulautuneet itämerensuomalaisiin heimoihin. Ruotsin vaikutus on alkanut vasta muinaisruotsista vuosina 1000-1525. Ja on ollut tärkein sanaston välittäjä siitä lähtien. Ruotsi on ollut lähinnä passiivinen vastaanottaja etelämpää Euroopasta tulleille kulttuurisanoille, jotka se on sitten tuupannut suomeen. Harva lainasana on varsinaisesti alkuperäistä ruotsalais-skandinaavista sanastoa.

Itse olen yrittänyt tehdä pientä etymologista tutkimusta ruotsin tuna ja suomen tönö -sanojen alkuperästä. Minua viisaampien kielentutkijoiden mukaan niiden menneisyys on hämärän peitossa.

Ruotsissa tuna on levinnyt paikannimistöön lähinnä Mälarinlaaksossa ja erityisesti Uplannissa. Etymologisesti sana juontuu pakanuuteen ja on tarkoittanut pyhää puurakennusta. Jonkinlaista temppeliä. Ruotsin kielen tutkijoiden mukaan sana ei ole peräisin ruotsia lähellä olevista germaanisista kielistä, vaan Mälarinlaaksoa aiemmin asuttaneelta kansalta.

Suomen hämäläismurteissa puolestaan esiintyy tönö. Senkin etymologinen alkuperä on tuntematon. Kyseessä epäillään olevan vanha lainasana. Ja sekin tarkoittaa vanhaa puurakennusta.

Olenkin muodostanut omaa teoriaa kyseisten sanojen yhteisestä alkuperästä. Foneettisestihan ne kuulostavat miltein samalta ja merkityssisältö on erittäin likeinen. Ainahan tapahtuu sanojen irtoamista alkuperäisestä asiayhteydestä, mutta näiden sanojen kohdalla merkittävää muutosta ei edes ole havaittavissa, joten voisikohan se olla samalta suunnalta kuin muun muassa perkeleen suomeen siittäneet? Eli siis todennäköisesti baltialaista tai germaanista alkuperää ollut vasarakirveskansa, joka asutti Varsinais-Suomea ja Mälarinlaaksoa ennen muinoin. Tiedä sitten miten lähellä totuutta olen tai vai olenko aivan pihalla...

Kuukaudet ovat eurooppalaisissa kielissä yleensä johdettavissa latinaan ja kreikkaan. Ei suomessa. Niiden analysointi on ollut ongelmallista tutkijoillekin. Ilmeisesti maatalouteen ja sääolosuhteiden kuvaukseen ne jotenkin liittyvät. Marras on esimerkiksi arjalaista alkuperää ja tarkoittaa kuollutta. Huhti puolestaan rinnastuu huhta-substantiivin paradigmaan ja liittyy kaskeamiseen. Kesä ei Hakulisen mukaan liity suven alkuun vaan merkitys piilee vanhassa lounaissuomalaisessa kesanto-sanassa. Tammi sen sijaan on käsittämätön tutkijoille. Toisin sanoen voisi väittää suomen kuukausien juurten olevan agraaris-meteorologisessa sanastossa, johon kulkeutunut kaukaa lainaa.

Lauri Hakulisen mainiosta klassikkoteoksesta voisi sanailla loputtomiin. Sen verran rehevä se on. Vasta Iso suomen kielioppi on syrjäyttänyt sen aseman suomen kielen keskeisimpänä kuvaajana. Hakulisen pariin kannattaa kyllä itse kunkin sanataiteilijan palailla säännöllisesti muistia virkistämään.