perjantai 22. lokakuuta 2010

Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä

Oili Alma ja Tapio Juntunen (toim.): Inhimillistä turvallisuutta rakentamassa - näkökulmia ja käytännön esimerkkejä. Katu, 2010. 207 s.

Takakansi lupailee paljon: "Tämä kirja on historiallinen: ensimmäistä kertaa julkaistaan turvallisuuspoliittisia artikkeleita inhimillisestä turvattomuudesta ja turvallisuudesta suomen kielellä".

Ehkä olen väärässä, mutta mielestäni asiasta on puhuttu kauan - kenties toisilla nimillä, mutta kuitenkin... Ainakin turvallisuuspolitiikan luennoilla on tämäkin aspekti ollut valokeilassa sotilaallisen ohella. Eri asteisten konfliktien vanavedessä ovat syynä ja seurauksena yksilöiden kokemat epävarmuudet, turvattomuus ja luottamuksen puute eskaloituneet ja johtaneet jopa kriisien tulehtumiseen äärimmilleen.

Joka tapauksessa maailmalla on inhimillisestä turvallisuudesta kohkattu kauan. Siksi odotukset kirjaa kohtaa ovatkin suuret. Alkuosa täyttää odotukset, mutta lopun haastattelut ovat turhaa sivuntäytettä.

Ihmiskunta on kohtaamassa suurimman haasteensa: kuinka tarjota kovasti kasvavalle kansalle kunnollinen arki. Maapallo tukehtuu lajiimme. Kaupungistuminen haukkaa kelvollisen maan asutusmattojen alle, työllistäminen ontuu ja kamppailu elintarvikkeista ja vedestä kiihtyy.

Huomattava osa ihmiskunnasta elää suunnattomassa kurjuudessa toivottomuudessa. Monen maan sisäinen ehyys horjuu, luokkaerot kärjistyvät lännessäkin. Romahtaneiden yhteiskuntien vaara on ilmeinen. Elämme keskellä yhtä taloushistorian pahimmista kriiseistä. Maailmantalous yskii ja korjausliikkeet ovat rajuja. Velkaelvytys ja setelipainopolitiikka uhkaavat ajaa yhä syvempään pimeään. Näkymät eivät ole lohdulliset. Samaan aikaan kun jyllää ruokakriisi, joka nostaa holtittomasti hintoja. Vaikeita aikoja on edessä, vaikka kuinka positiivinen yrittäisikin olla.

Senja Korhosen artikkeli on mainio avaus inhimillisen turvallisuuden käsiteryteikköön. Kuten hän toteaa ajatus ei ole uusi. Se tuotiin ilmi muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiskokouksessa. Hän ruotiikin kuinka YK:ssa käsite ymmärretään.

Inhimillinen turvallisuus on nimenomaan yksilön mahdollisuuksia pysyä hengissä ilman pelkoa fyysisestä, taloudellisesta tai poliittisesta uhasta. Inhimillinen turvallisuus on ensi sijaisesti subjektiivinen kokemus, joten painotukset vaihtuvat silmäparin mukaan. Voidaan puhua kapeasta näkökulmasta, jolloin suorat pelot korostuvat, laajemmasta näkökulmasta, jolloin uhkien määrä monistuu ja syvemmästä näkökulmasta, jolloin vastuuta siirretään myös yksilölle itselleen.

YK jakaa inhimillisen turvallisuuden seitsemään osa-alueeseen: talousturvallisuus, ruokaturvallisuus, terveysturvallisuus, ympäristöturvallisuus, henkilökohtainen turvallisuus, yhteisöturvallisuus ja poliittinen turvallisuus.

Muissa artikkeleissa luodataan asiaa esimerkkien myötä. Tarja Seppä tarkastelee kiinnostavasti valtioiden suojeluvastuun periaatetta Darfurissa, Terhi Nieminen-Mäkynen ja Kalle Sysikaski tarkastelevat Itä-Timoria...

Osaa artikkeleista värjää ideologina humanistinen naiivismi. Kriittinen ote lipsuu. Ratkaisuja ylistetään sokeasti. Ehkä todellisuus ei ole yhtä idealistisen pumpulin pehmentämää vaan brutaalin raadollista selviytymiskamppailua julmassa maailmassa... Tällainen maku jäi muun muassa Anna Rosenlewin tarinassa Senegalin naisten säästöringeistä, samoin Outi Hakkaraisen artikkelissa Länsi-Meksikon naisosuuskunnista.

Kokonaisuutena kuitenkin kunnon kirja, jonka artikkelit jäävät roiskaisuiksi määrän takia. Karsimalla olisi voinut saada herkullisemman teoksen. Laajentamalla valikoituja artikkeleita anti olisi ollut tuhdimpi. Mutta kyllä tämä näinkin menettelee!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas

Outsider: Patarouva ja Ruutukuningas. Otava, 1945. 127 s.

Outsider jätti jälkeensä paksun pinon lämminhenkistä seikkailu- ja rikoskirjallisuutta. Arkkitehti-salapoliisi Klaus Karman arvoitukset 1940-luvulta ovatkin mukavaa viihdettä viikonloppuun.

Oman tuotantoni harvat lukijat voivat havaita intertekstualisuutta vähäisen tuotantoni ja Outsiderin kirjallisuuden välillä. Ilmeisin lienee Patarouvassa ja Ruutukuninkaassa esiintyvä komissaari Kangas ja oma sankarini eskilstunalainen rikoskomisario Kent Kangas...

Rakenteeltaan Patarouva ja Ruutukuningas noudattaa klassista kaavaa, mutta lähestymiskulmat tapahtumiin ovat usein peräti kadehdittavan nokkelia. Juonen jännite kasvaa kierros kierrokselta ja pysyy tasaisessa kiidossa loppuun asti ilman lässähdyksiä. Koherenssi on kohdallaan ja kieli kunnossa.

Lyhyesti puristettuna pikkukaupungin putiikista löydetään murhattu myyjätyttö, hänen altaan kaksi pelikorttia. Keskeiset henkilöhahmot tuodaan näyttämölle miltein välittömästi ja heti perään saapuu paikalle lomaileva Klaus Karma, joka tyrmää poliisin teorian puutteiden takia. Alkaa kihelmöivä salapoliisityö, joka paljastaa rikosjengin tatuointeineen. Ruumiita tulee loppua kohden lisää ja syyt selviävät.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Mika Waltari: Kuun maisema

Suomen kirjallisuuden valiot. Aleksis Kivestä Hannu Salamaan. IV. Valitut Palat, 1975.
(Mika Waltari: Kuun Maisema, 58 s.)

Työmatkalla kesällä Porvoossa tuli piipahdettua antikvariaatissa. Myynnissä oli Suomen kirjallisuuden valiot sarja kolmellakymmenellä sentillä kappale. Vastustamaton tarjous.

Kyseisen kirjasarjan neljännessä osassa oli sopiva novelli sunnuntain rentouttavaksi ratoksi. Mika Waltarin laaja tuotanto sisältää tyyliltään ja tasoltaan kirjavan kattauksen. Kokoelmaan on näytteeksi valikoitunut novelli Kuun maisema (1953). Mainio valinta. Lukeminen sykähdyttää aina yhtä paljon!

Musta novelli kylmää kyynisyydessään. Pessimismin kyllästämä kirja poreilee pahuutta. Ohuena punaisena lankana kiemurteleva rakkauden illuusioita peilaileva ydinkertomus saa lihaksi ympärilleen maailman julmuuden. Siitä muodostuu sodan tuhoaman sukupolven pettymyksen täyttymys. Kammottavat kerrostumat sulattavat sielut, jähmettävät elämän, tappavat taimet.

Alun varhaisnuorta kertojapoikaa viedään kauhujen kautta värittömään aikuisuuteen.

Waltari leikkaa kehityskertomuksen lomaan yhteiskunnallista kuohuntaa, joka sysää puolestaan yksityistä puolta omille urilleen. Tempo on kiihkeän hengästyttävä.

Tiivistettynä nuori poika matkaa maalle sedän ja tädin tykö. Hän kokee ensimmäiset eroottiset elämykset, samalla tuodaan näyttämölle ensin sivuhahmona vähän nuorempi tyttö, josta poika ei piittaa. Uskonnollinen kidutus, jonka piirteet piirretään jo kättelyssä kylvää kauhua sedän ja tädin luona. Tyttöparka joutuu kasvattilapsena heidän uhriksi.

Vuodet vierivät, lapset aikuistuvat. Poika keskeyttää teologian opinnot, suuntaa armeijaan ja lopulta kielitieteiden kautta käväisee Palestiinassa. Sodan sytyttyä maailmanpalo vie rintamalle ja vasta käden silpoutuminen vapauttaa. Tyttö puolestaan pyristelee irti ja taistelee itsensä teatterikouluun ja ajautuu lopulta filmitähdeksi.

Novellissa on runsaasti tanakoita lauseita, jotka sopii irrottaa kontekstistaan. Niissä on syvää sanomaa. Esimerkiksi seuraavassa saarnataan uskontoa vastaan. Kertojapoika perustelee päätöstään luopua teologian opiskelusta:
"Todelliset syyt olivat jo hiljaisuudessa patoutuneet mieleeni. Olin lukenut kirkkohistoriaa, olin lukenut kuvariidoista, kirkolliskokouksista, uskonsodista. Kirkon historiaa oli mielikuvituksessani alkanut ympäröidä rovioiden käry ja miljoonien ruumiiden verihuuru. Minua kammotti ajatus, miten suunnattoman paljon pahaa saattoivat saada aikaan juuri ne, jotka tarkoittivat eniten hyvää. Usko sanoi: joko - tai, kaikki muu oli puolinaista, mutta se oli kiihkon ja suvaitsemattomuuden sanoma ihmisten maailmassa. Aloin vihata suvaitsemattomuutta ymmärtämättä että tällaiseenkin vihaan sisältyi jo suvaitsemattomuuden polttava siemen." (Mika Waltari, Kuun maisema)

Kaikki syyt olla lukematta Mika Waltaria ovat tekosyitä. Hän jos kuka olisi Nobelin ansainnut.