Cormac McCarthy: Tie. WSOY, 2009. 239 s.
Liekö tämän kirjan vaikutusta viimeöinen painajainen paukkupakkasista. Oudossa painajaisessa ilmasto muuttui rajusti ja kesä hyytyi hetkessä ikitalveksi. Siperiasta puhalsi Suomeen -92 asteen hirmupakkaset. Lämpötila laski tunneissa helteestä jäähelvetiksi. Edes täysillä loimottava takka ei riittänyt pitämään taloa lämpöisenä. Onneksi heräsin kosteaan kuumuuteen...
Vähän samantapaisesta tunnelmasta on kyse alkukuusta luetussa Cormac McCarthyn Tiessä. Isä ja poika vaeltavat tulihelvetin kärvistämässä pilvisessä maisemassa ruumiiden keskellä. Jonkinlainen maailmanlopun katastrofi on tapahtunut, mutta sitä ei selvitellä sen enempää. Lukijalle jätetään johtolankoja. Itse muodostin mielikuvaksi tuhoisasti maahan iskeytyneen meteoriparven tai jättimäisen tulivuorenpurkauksen. Mutta katastrofin syy jää siis lukijan arvuuteltavaksi.
Kieli on lakonista ja melankolista. Mies ja poika etenevät työntäen ostoskärryjä. He ottavat yhteen muiden kulkijoiden kanssa ja väistelevät pahoja. He käyvät kauniita keskusteluja. He kohtaavat ihmissyöjiä. Melkein nääntymäisillään heidän pelastukseksi tulee bunkkeri, johon on säilötty elintarvikkeita. Pelko ajaa heidät eteenpäin. Lopulta he päätyvät rannalle, jossa he löytävät hylystä tarvikkeita. Heidät kuitenkin ryöstetään, mutta he saavat varkaan kiinni ja maksavat tälle samalla mitalla. Kohtalo kuljettaa kaupunkiin, jossa väijytyksessä mies saa surmansa ja poika adoptoidaan.
Kamala ja synkkä kirja, joka ei edes ole hyvä. Se on kuin väkisin pitkitetty kauhunovelli. Pulitzer-palkinnon saa näköjään heppoisin perustein. Tiivistetympi versio olisi iskenyt. Tämä ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti