keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen

Antti Kauranne: Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen. Majakka, 2008. 400 s.

Tänään on taas talvisodan syttymisen vuosipäivä. Suomi joutui suurvallan puristukseen heikosti varustautuneena ja valmistautuneena. Toki tietyissä kansalaispiireissä taitoja oli harjotettu ja viimeisenä vuotena ennen sodan puhkeamista koulutusta ja linnoittamista lisätty. Kaikkien yllätykseksi Suomi ei luhistunut välittömästi, vaan sinnitteli kaameissa oloissa urheasti vastaan. 30.11.1939 alkoi sotien sarja, joka loppui vasta vuosien päästä. Hinta oli kova, mutta silvottu Suomi säilytti itsenäisyyden ja liikkumatilansa maailmassa, osin tosin voittajan talutusnuoraan kytkettynä.

Viime sotien kauhuja on terapioitu kirjoittamalla valtava määrä kirjoja. Etäisyyden kasvaessa kiinnostus tulevaan on kuitenkin lisääntynyt. Rauhan aika on ollut poikkeuksellisen pitkä.

Maailma on muuttunut ja Itämeren altaan geopoliittinen kartta on runnottu uusiksi. Baltian maiden vapautuminen neuvostodiktatuurin ikeestä on luonut sotilaallisen tyhjiön Itämeren itärannoille, Venäjän kupeeseen. Ruotsi on luopunut asevelvollisuusarmeijasta ja menettänyt mahtinsa, joka sillä oli huipussaan kylmän sodan vuosina. Nato-maa Norja on viime vuosina Venäjän kehityksestä huolestuneena vahvistanut asevoimiaan määrätietoisesti. Venäjä on toipumassa Neuvostoliiton romahduksesta ja sen aiheuttamista kouristuksista ja supistuksista armeijassa.

Suomi on tällä hetkellä Pohjois-Euroopan sotilaallinen suurvalta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin niin ikäluokkien pienentymisen aiheuttamista leikkauksista huolimatta Suomella riittää muskelia muihin verrattuna. Erityisesti tykistöä on käsittämättömästi. Myös valtaosa nuorista miehistä pakotetaan sotaväkeen yhä ja siten taisteluvalmius on kova. Varustus vanhentuneisuudesta huolimatta on melkoisen hyvää. Kiinalaisia rynnäkkökivääreitä on jaettavissa melkein jokaiselle mökin mummollekin asti. Sinkoja on yllin kyllin, samoin miinoja. Panssarivaunukaluston kärki on modernihkoa, vaikkakin määrältään vähäistä. Samoin torjuntahävittäjät ovat tällä hetkellä elinvoimaisimmillaan. Ei niitä montaa ole, mutta puutteistaan huolimatta laadukkaita. Suomen kyllästää militaristinen kulttuuri ja voimakas maanpuolustushenki, joka läntisistä naapurimaista uupuu täysin.

Montaa varusmiespalveluksen suorittanutta kutkuttaa kysymys entä jos. Entä jos ajaudutaan aseelliseen konfliktiin teknisesti ja sotataidollisesti edistyneen ja taitavan suurvallan kanssa. Kuinka käy? Miten nopeasti Venäjä voittaisi Suomen sodassa? Missä käytäisiin ratkaisutaistelut? Miten niissä pärjättäisiin?

Antti Kauranteen Punainen Porvoo. Venäjän öljysotaretki Suomeen visioi yhden sodan kulun 2010-luvun maailmassa. Sotaromaanissa Suomea johtaa presidentti Matti Vanhanen ja pääministeriksi on noussut Eero Heinäluoma. Venäjällä valtaa on keskittynyt isolle öljy- ja kaasukonsernille, jolle Suomenlahden pohjukan satama on elintärkeä. Sotaan johtavia sattumia on useita. Ihan niin kuin todellisuudessakin. Radikaalit luontoaktivistit kaappaavat öljytankkerin Suomen edustalla. Samaan aikaan Venäjän valtiojohto surmataan pommi-iskussa ja maan poliittisiksi päättäjiksi nousee äärioikeistolaisia slavofiileja. Yhdessä yhtiön kanssa he vaativat öljykuljetusten turvaamiseksi Suomen miehitystä. Suomi sanoo ei. Alkaa härnääminen joka johtaa ilmataisteluun, jonka myötä helvetti pääsee irti.

Venäjä on valmistellut hyökkäyksen huolellisesti ja moukaroi maalta, mereltä ja ilmasta. Pohjois-Suomi menetetään nopeasti. Ahvenanmaan valtaus luonnistuu venäläisiltä verta vuodattamatta hetkessä. Risteilyohjukset sinkoilevat liikekannallepanon perustamiskeskuksiin. Erikoisjoukot hyökkäävät strategisesti tärkeisiin kohteisiin. Panssarit vyöryvät Kaakkois-Suomeen. Suomen ilmavoimat murskataan sodan ensitunteina, samoin laivasto. Porvoon edustalle tehdään iso maihinnousu. Maahanlaskujoukkoja tiputetaan eri puolelle maata.

Sota etenee kuin sotaharjoitusten käsikirjoituksissa. Vihollinen vyöryy voimalla aiheuttaen paikallispuolustukselle huomattavia tappioita. Taisteluiden painopiste on pääkaupunkiseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja Kaakkois-Suomessa. Apua Suomi ei alkuun saa. Lopulta Kiina lähettää rajalleen joukkoja ja vaatii sotatoimien välitöntä keskeytystä. Kiina vaatii myös huomattavia maa-alueita Venäjältä. Venäjän valtiojohto on hämmentynyt ja aikoo käyttää joukkotuhoaseita Suomen hävittämiseksi. Myös Naton joukot joutuvat pieneen kahnaukseen venäläisten kanssa. Venäjän asevoimat vastustaa joukkotuhoaseiden käyttöä vaativaa presidenttiä ja tekee vallankaappauksen. Suomen kannalta rauhaan päästään viime hetkillä ja yllättävin ehdoin.

Antti Kauranteen sotakuvaus on realistinen näkymä nykysodasta. Näin sen kulku suunnilleen oletetaan valistuneiden reserviläisten ja puolustusvoimien piirissä. Tällaiseen sodankäyntiin on yritetty varautua. Tänään Helsingin Sanomissa kerrottiin maavoimien taistelutavan muuttuvan. Taistelutavan muutos näyttää seurailevan tapaa, jonka kirjassakin suomalaiset oppivat. Pienet ryhmät käyvät joustavasti ja itsenäisesti vihollisen kimppuun. Kirjassa tilanne muuttuu miehitetyillä alueilla myös aktiiviseksi vastarinnaksi. Vähän samanlaiseksi terrorismiksi kuin Afganistanissa ja Irakissa esimerkiksi. Siviilit väijyttävät venäläisiä.

Kirja on ahdettu täyteen teknologiaa. Se on kuin teknopornoa aiheesta kiinnostuneille, muille aseteknisten yksityiskohtien luennointi on puuduttavaa. Yhtään selkeää päähenkilöä ei ole. Tapahtumia tarkastellaan useasta vinkkelistä varsin kollektiivisesti. Mieleenpainuvia pysäytyskuvia on muun muassa Helsingin Malmin pommituksista ja Porvoon saariston taisteluista. Kehenkään ei samaistu kunnolla ja luennointia häiritsee mertarantamainen tyyli vitsailla. Ei kirja silti huono ole. Harva kirja pysyy käsissä vielä puoli kolmelta aamuyöllä, kun ei tahdo keskeyttää lukemista!

Maantiede rajoittaa Suomen valtaamiseen soveltuvia taktiikoita. Kirja noudattelee vuosisataisia polkuja. Suomen puolustus on suunniteltu niiden varaan. Siihen, että hyökkäys suuntautuu idästä maata pitkin Kaakkois-Suomessa ja Uudellemaalle maihinnousun ja maahanlaskun yhdistelmänä. Koska siihen on varauduttu, on sellaiseen hankkeeseen ryhtyvän varauduttuva mittaviin tappioihin niillä seuduin. Ehkä Suomen valloittajan pitäisi katsella vaihtoehtoisia suuntia? Sisällissodan aikaan valkoiset voittajat vyöryivät Pohjanmaalta. Jos sinne tekisi maahanlaskun ja etenisi Seinäjoelta etelään? Valkoisia avustaneet saksalaiset nousivat Hankoon ja etenivät Helsinkiin. Ruotsi on puolustuksellisesti heikko. Jos Ruotsin valtaisi ensin? Ja Baltian maat. Silloin Suomi olisi supussa ja näännytettävissä? Kaikki on spekulaatiota. Toivottavasti ei koskaan totta.

Ei kommentteja: