maanantai 31. joulukuuta 2012

Avigdor Kahalani: A Warrior´s way

Avigdor Kahalani: A Warrior´s way. Steimatzky, 1999 (alk. 1989). 400 s.

Tämän vuoden aikana olen pyrähdellyt pitkin poikin maapalloa viidessätoista maassa. Yksi kiinnostavimmista reissuista oli marraskuun alkupuolella Lähi-itään suoraan nykyisille että entisille sotatantereille.

Israelissa olen ollut aikaisemminkin. Kymmenkunta kertaa. Tällä kertaa tarjoutui mahdollisuus kuitenkin täysin toisenlaiseen tutustumiseen. Pääsin käymään Israelin Pääesikunnassa HaKiryassa, tapaamaan Mossadin ja Shin Betin väkeä, valtiojohtoa, sotaväkeä, vierailin sotilastukikohdissa ja Syyrian, Libanonin ja Gazan rintamilla kesken pommitusten...

Käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia, mutta hirvittävältä näyttää. Hyvät lyhyet uutiset olivat nopeasti käyty. Huonompia oli sitäkin enempi. Näkemysten mukaan kevääseen mennessä Israelin on iskettävä Iranin ydinaseohjelmaan - joko yksin tai kansainvälisen yhteisön tuella. Sen jälkeen voi olla myöhäistä. Iranissa on vallalla uskonnollisessa väkivaltafantasiamaailmassa elävä teokratia, joka ei arkaile tarttua tuhoisimpiin aseisiin toteuttaakseen ennustuksensa.

Israelin isku johtaisi silti vastareaktioon, joka heijastuisi väkivaltaisuuksina ja terrorismina kautta maailman. Iranilaisten aseistamalla Hizbollahilla on lähes 60 000 iranilaisohjusta ja rakettia odottamassa Etelä-Libanonissa, mitkä lentävät israelilaiskaupunkeihin välittömästi. Tuhansia samanlaisia ohjuksia on myös Gazan kaistaa kuristavalla Hamasilla odottamassa vastaavaa.  Tänä vuonna Hamas on lähes päivittäin pommittanut Israelia sadoilla ohjuksilla. Marraskuun alussa kriisi kärjistyi Israelin vastamoukarointiin ja iranilaiset pääsivät kokeilemaan miten uudehkot 1 500 kiloiset Fajr-5 ohjukset läpäisevät Israelin ilmapuolustuksen. Palestiinalaisilla ei siis ole käytössään mitään ilotulitusraketteja kuten jotkut antisemitistit tahtovat väittää, vaan ihan kammottavia teurastusvälineitä. Kun israelilaiset ilmoittavat iskuistaan etukäteen, varoittavat tekstiviesteillä ja suuntaavat terroristeihin, ampuvat terroristit summittaisesti asutuskeskuksiin tarkoituksena tappaa mahdollisimman paljon siviilejä ja piiloutuvat itse päiväkoteihin yms. sekä pitävät varastojaan siviilien seassa.

Kaikkein ikävin tilanne on tällä hetkellä Syyriassa, mutta arabikevään tuoma tuulehdus on muuttumassa muualla talveksi. Islamistit ovat tarttumassa monessa maassa vallankahvaan.

Lähi-idän ongelmakuva on monimutkainen, mutta sitä voi yrittää tiivistää niin, että varsinainen ongelma on islamissa ja sen äärimuodoissa. Islamilaisen maailman modernisaatio on epäonnistunut. Alueen valtiot ovat epävakaita epädemokraattisia. Kun samaan sotkuun sotkeutuvat muun muassa asekauppiaat, suurvallat, luonnonvarat, kansalliset ja kansainväliset intressit, etniset ja uskonnolliset ristiriidat, kahjojen yksilöiden sairaalloinen vallan- ja maineenhalu, on tuloksena räjähtävä keitos.

Historiallisesti viimeisten vuosituhansien aikana alueella on sodittu viiden vuoden sykleissä, joten ei sinänsä mitään uutta. Kerrotaanhan Vanhassa Testamentissakin miten Jumalan avulla israelilaiset kansanmurhasivat luvatusta maastaan muistaakseni seitsemän kansaa.

Israelin alueella palestiinalaiset eivät ole suostuneet suoriin neuvotteluihin eivätkä tunnusta edes Israelin valtion olemassaoloa. Siksi he puhuvat vääristellysti miehitetystä Palestiinasta. Kansainvälisen yhteisön päätöksellä Brittiläinen Palestiina jaettiin Israeliin ja Trans-Jordaniaan. Gaza päätyi egyptiläisille. Välittömästi Israelin julistauduttua itsenäiseksi hyökkäsivät ympäröivät arabivaltiot. Samaa he yrittivät mm. 1967 ja 1973. Sotien seurauksena Israel paisui... ja tavalliset palestiinalaiset kärsivät johtajiensa typeryyksistä.

Joka tapauksessa yksi matkalla tapaamistani henkilöistä oli sotasankari prikaatinkenraali (evp.) Avigdor Kahalani. Hän turinoi kokemuksistaan ja sain lahjaksi hänen kirjansa signeerauksella. Hän nousi kansainväliseen kuuluisuuteen pysäyttämällä viime hetkillä Golanilla syyrialaisten suurhyökkäyksen Yom Kippur-sodassa 1973. Taistelupaikka nimettiin uudelleen Kyynelten laaksoksi (The Valley of Tears Emek HaBakha). Neljääkymmentä israelilaispanssaria vastassa oli viitisensataa syyrialaistankkia. Israelilaisilla ei ollut pimeänäköä, syyrialaisilla oli. Taisteluita käytiin yötä päivää.

Sittemmin politiikkaan päätyneen Kahalanin kirja on julmaa luettavaa. Hän taustoittaa perhettään ja menettää sodissa sukuaan ja ystäviään. Moni loukkaantuu. Kahalanin sotilasura oli tyssätä alkuunsa. Hän haki moneen, mutta lättäjalkaisena kelpuutettiin panssarivaunujoukkoihin, josta isä oli varoitellut. Motivaatio ei alkuun ollut suurta.  Komentajakoulutuskaan ei mennyt putkeen ja kaiken lisäksi hän haavoittui vuoden 1967 kuuden päivän sodassa todella pahasti.


Halu puolustaa maataan oli Kahalanilla kova ja hädin tuskin toivuttuaan hän väärensi itselleen terveenpaperit. Sotilasura vei Siinailta Golanille ja lopulta miehittämään Libanonia. Kirjassaan Kahalani kuvaa Israelin puolustusvoimien muutosta hajanaisesta terroristiryhmästä asevelvollisuusarmeijaksi, joka alkaa ymmärtää eri puolustushaarojen yhteistoiminnan edut ja upseerien korkean koulutuksen hyödyt. Opit on on kuitenkin otettava kantapään kautta.


Asevoimat ovat keskeinen osa Israelin yhteiskuntaa. Vaikka Suomi on militaristinen maa niin Israel on sitä moninkertaisesti. Elämä vihamielisessä ympäristössä traagisen historian kanssa tekee paranoidiksi. Israelissa varusmiespalvelus kestää useita vuosia ja sen jälkeen kerrataan kuukausi vuodesta. Sekä miehet että naiset. Valtava uhraus yhteiskunnalta mikä hajottaa ja kuluttaa perheitä ja aiheuttaa taloudellisia tappioita. Silti Israel on alueensa toistaiseksi ainoa toimiva demokratia ja hyvinvointivaltio. Harva sitä paitsi haluaa tunnustaa, että neljännes israelilaisista on arabeja (=palestiinalaisia). Kuva Lähi-idästä ei ole niin mustavalkoinen kuin jotkut - etenkin vasemmistolaiset - tahtovat levittää lännessä.


Rauha Lähi-itään on saatavissa, jos tahtoa on. Liian monille konfliktin jatkaminen on hyödyllisempää. Ilman sitä diktaattorit Gazassa ja Iranissa eivät pysyisi vallassa. Siitä kärsivät kaikki. Mekin täällä pohjoisessa.

torstai 27. syyskuuta 2012

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen

Jim Cox: Ytimekäs opas talouteen. Lumo, 2009. 148 s.

Karkeasti jakaen taloustieteen hallitsevat teoriat voidaan pistää neljään osaan. Näitä koulukuntia ovat marxilainen, keynesiläinen, monetaristinen ja itävaltalainen.

Lyhyesti luonnehtien marxilainen ajattelu kiteytyy yhteiskuntaluokkien väliseen kitkaan ja teoriaan työn tuottamasta lisäarvosta, jonka kapitalisti riistää. Marxin mukaan historia etenee väjäämättömästi eri kehitysvaiheiden kautta tulevaisuuden kommunismiin.

Keynesiläinen näkökulma puolestaa korostaa kysynnän määrää. Mitä suurempi kysyntä markkinoilla on, sitä liukkaammin pyörivät talouden rattaat. Talouden taantuessa keynesiläiset mieluiten alentavat veroja ja lisäävät julkista velkaa, jolla elvyttävät kutistuvaa kansantaloutta. Ideaali on, että mahdollisimman moni pystyy osallistumaan kulutusjuhlaan.

Monetaristit huomauttavat rahan määrän olevan kulutusta keskeisempi taloutta muokkaava voima.

Itävaltalainen koulukunta julistaa yksityisen henkilön vapautta ja tuntuu välillä lähes lapsellisen hellyttävältä uholta vailla empiiristä todistusaineistoa. Jim Coxin Ytimekäs opas talouteen edustaa itävaltalaista virtaa.

Omassa taloustieteellisessä ajattelussa kallistun monetaristien puolelle.

148 sivuun on typistetty talouden keskeisimmät piirteet. Hieman harmittaa joidenkin kappaleiden lörpöttelevä tyyli, jossa fakta surkastuu mielipiteisiin. Mitenkään vaikeaselkoista teksti ei ole, joten kirja sopii taloudesta kiinnostuneelle taloustiedettä entuudestaan tietämättömälle maallikolle. 37 osa-aluetta käsittelevä kirja toimii toki muistinvirkistyksenä asiantuntijallekin.

Kaikista Jim Coxin näkemyksistä tuskin voi olla täysin samaa mieltä. Hän esimerkiksi vaahtoaa ammattiliittoja vastaan ja kannattaa sisäpiirikauppojen sallimista. Muuten ihan mukiin menevää luettavaa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Bernhard Schlink: Viikonloppu

Bernhard Schlink: Viikonloppu. WSOY, 2010. 222 s.

Bernhard Schlinkin Viikonloppu on häikäisevää tekstiä.

Saksalaiskirjailijan asetelma on räjähtävä. 1970-luvun terroristi armahdetaan vuosikymmenten jälkeen vankilasta ja isosisko järjestää ensimmäisen viikonlopun maaseudulle taloon, johon kerääntyy ystäviä ja tuttavia ratkaisuvuosilta. Painostavaa ilmapiiriä lisää jälkipolvien läsnäolo.

Salamointi on jatkuvaa. Myräkässä paljastuu lähipiiristä peiteltyä petturuutta, kiteytynyttä katkeruutta ja arvomaailmojen mullistusta. Nykyterrorismiin linkittää islamilaista joukkotuhoa vasemmistoradikalismiin yhdistelevä Marko, joka puristaa Jörgiä takaisin veriorgioihin.

Monitasoinen teos kutoo kutkuttavia pohdintoja, aikaamme ja sitä edeltänyttä ajan kerrostumaa yhteen poikkeuksellisella tavalla niin, että kohtaukset, jotka muissa kirjoissa näyttäytyisivät toisessa, arkisessa valossa, ovat tässä kihelmöivän latautuneita.

Aikarajaus toimii. Samoin uppoumat ja rinnakkaiskertomus. Tätä kirjaa piti lukea koko ajan keskeyttäen, etteivät viimeiset sivut tulisi vastaan liian nopeasti.

tiistai 7. elokuuta 2012

Todellisuudesta toiseen

Todellisuudesta toiseen. Maailman ensimmäinen twitterin avulla luotu romaani. MindTrek ry. Tampere, 2010. 143 s.

Twitterin avulla toteutettu romaani kuulostaa liian houkuttelevalta jättää kirjaston hyllyyn. Toki suurella epäluulolla siihen tartuin ja luin. Ajatus joukkoistaa kirjoitusprosessi ei ole uusi. Varmasti kaikki ovat joskus osallistuneet tarinointiin, jossa pitää jatkaa toisten lauseita. Ilmeisesti tämä kuitenkin on ensimmäinen sosiaalisen median twitter-palvelulla tehty romaani.

Moniäänisen tarinan uhkana on punaisen langan katoaminen ja tökkivä sekavuus, joka hajottaa juonen. Parhaimmillaan puolestaan tuloksena on hersyvän hauskoja oivalluksia ja käänteitä.

Twitter-romaanin tukevoittamiseksi pääkirjoittajan roolia veti kirjailija Mikko Karppi. Hän kirjoitti lukujen alut ja twiittaajat visersivät loput.

Tuloksena on fantasiatarina, jolle on useampi vaihtoehtoinen päätös. Tarina köhii ennen kuin pääsee irti. Jotenkin mieleen tulee peruskoululaisfantasia. Tampereelta katoilee ihmisiä ja he päätyvät toiseen todellisuuteen. Käydään kamppailua hyvien ja pahojen välillä. Päänsisäiset sotkut voidaan tulkita myös psyykkisten harhojen luomuksiksi. Paljon jätetään lukijalle arvailtavaksi. Virtaukset heittävät kirjaan erityyppistä ainesta. Väliin on lähes viisikkomainen fiilis, kun seuraa sankareiden syömistä ja nukahtamista.

Eihän tästä mitään hehkuvaa tunnelmaa jäänyt, mutta ihan luettavaa kamaa silti.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo

Mario Vargas Llosa: Vihreä talo. Tammi, 2010. 438 s.

Mario Vargas Llosan Vihreää taloa pidetään latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden klassikkona. Onhan se monessa mielessä mainio, mutta hajoaa juuri monipuolisuuteen ja vyörytykseen. Keskeisenä on alkuperäisasukkaiden ja eurooppalaissiirtolaisten konflikti. Intiaaneilta ryöstetään lapset kristinuskon nimissä ja viidakkoon pystytetään kaupunkeja, jotka laajentuvat ja aiheuttavat tapainturmellusta.

Vihreä talo on poltettu bordelli, joka pystytystä, elämää ja tuhoa seurataan eri aikavinkkeleistä. Loppuosa sitoo alkuosan pirstaleisuutta loogiseksi. No, lukeehan tätä ja kai tällaisesta nobeleitakin saa jakaa. Ei silti ollut aivan omaan makuun.

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin

Ray Loriga: Mies joka keksi Manhattanin. Like, 2007. 217 s.

Toistaiseksi paras kesällä lukemani kirja on tässä.
Ray Lorigan Mies joka keksi Manhattanin kutoo tarinarihmaston, joka sitoo yllättävällä tavalla Manhattanin asukkaat yhteen. Välillä tarinat ovat karunkauniita ja lyhyitä. Välillä pitenee ja taas yllätetään. Sisään mahtuu elämän valtaosa elämän käänteistä. Kieli on loistavaa. Mahtavaa.

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä. Johnny Kniga, 2010. 211 s.

Jukka-Pekka Palviaisen Mitä ikinä keksitkin pelätä herättää kahtalaisia ajatuksia. Toisaalta juoni on onnistunut. Toteutus kuitenkin tökkii. Eikä uskottavuuskaan ole kovinkaan osuva.

Tiivistetysti velkojiaan pelkäävä eronnut nainen saa suojelijakseen kouluaikaisen ihastuksen, joka on jäänyt peräkammarinpoika-vartijaksi. Lopussa käykin ilmi naisen olevan psyykkisesti sairas ja tekojen ja pelkojen olevan sairauden aiheuttamia. Kuten murha.

Epätasaisuus häiritsee. Välillä kirjaa lukee herkeämättä, toisinaan mieli teki heittää seinään ja jättää kesken. Loppuratkaisu pelastaa paljon.

Harri Närhi: Palava pensas

Harri Närhi: Palava pensas. WSOY, 1997. 269 s.

Asetelmana Harri Närhen Palava pensas lupaa paljon. Pielisen saari Kasakka toimii näyttämönä. Rakenteellisesti edetään kertomalla rinnakkain kahta tarinaa; yhtä sukudraamaa ja mutanttimuurahaisten levittäytymistä ja lopussa ne yhdistyvät fantasiatyyppisesti.

Yhtenä keskeisenä hahmona on mökkiään pakkomielteisesti rakentava vanheneva mies ja toisena hänen luuseripoikansa. Jonkinlaista isä-poika-draamaa siis haetaan. Paikoin ihan osuvasti. Kirja laajenee yhteiskuntakritiiksi.

Kokonaisuutena kuitenkin kehnohko kirja, joka ei erityisemmin innostanut.

Sami Parkkinen: Teo

Sami Parkkinen: Teo. Gummerus, 2000. 182 s.

Sami Parkkisen Teo ei meinaa lähteä liikkeelle. Se yrittää olla yhtä aikaa monia tyylisuuntia ja hakee omaa ilmettään löytämättä sitä. Se on kertomus henkisesti jälkeenjääneestä keski-ikäisestä miehestä, joka on Tuomittu Elämään Oikein. Siihen kytketään perhe- ja sukudraamaa ja saadaan aikaan kansainvälinen sekasoppa. Teo on liian kiltti ja tunnollinen tyyppi, joka haluaa palvella muita.

Töitä hän ei kuitenkaan ole tehnyt kuin vähän ja nyt haaveena on irtautuminen äidinhelmoista. Unelmissa siintää kiinteistönhoitajan ammatti. Haavekuvaa tärvelee täydellisyyden tavoittelu. Teo sotkeutuu toisten parisuhteiseen auttamisen halussaan.

En pitänyt paljoa.

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki

Olli-Pekka Vainio: Hitaan järjen kritiikki. Perussanoma, 2011. 187 s.

Olli-Pekka Vainion Hitaan järjen kritiikki on pyrkimys parantaa filosofista keskustelua. Siinä käsitellään argumentoinnin historiaa ja tekniikkaa. Erityisesti väittelyitä rakastaville siitä lienee eniten iloa. Mutta saapi siitä irti moni muukin. Katsauksena ateistisen ja teistisen näkökulman väliseen vuoropuheluun se on mehukas. Erimielisyyden historiaa siis.

Antti Mustakallio on esitellyt kirjaa syvällisemmin.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Väinö Linna: Musta rakkaus. WSOY, 2010. 208 s.

Mökillä tuli luettua useampi kirja. Junaan poimin Väinö Linnan Mustan rakkauden pokkariversion aseman kirjakaupasta. Kirja edustaa Linnan varhaistuotantoa ja on traaginen tarina kypsymättömästä tunteilusta, joka johtaa vainoharhaiseen intohimorikokseen.

Kesätöissä oleva opiskelija ajautuu tamperelaiseen työläiskortteliin ja ihastuu yli luokkarajojen. Alkaa hillitty ja ujosteleva tapailu, joka syvenee kihlaukseen. Onnellisen liidon katkaisee nuorukaisen sairaalloinen mustasukkaisuus, joka saa vainoharhaisia ja psykoottisia piirteitä. Miehen mielikuvitus tuottaa raskaita syytöksiä, jotka tuhoavat paitsi suhteen myös monen elämän. Kirja kärjistyy "turhiin" kuolemiin.

Eniten kirja herättää ajatuksia naisten vapaudesta valita kumppaninsa. Ilmapiiri kirjassa on ahdasmielinen. Puhtautta palvova. Pelkkä viaton miesten tapailu tuhoaa nuoren naisen tulevaisuuden ja leimaa hänet yhteisön silmissä. Vaikka tietyissä piireissä suomalaisessakin yhteiskunnassa yhä vastaavaa tapahtuu, on onneksi tästä päästy pääosin eroon.

Linna on mainio kirjoittaja kuuluisempien teostensa ulkopuolellakin. Sinänsä Mustan rakkauden tragedia ei tunnu uskottavalta, mutta silti lehdistä saa lukea samankaltaisista tapauksista jatkuvasti - valitettavasti.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen. WSOY, 2009. 118 s.

Suomen rajojen ulkopuolella olevia suomenkielisiä lienee toista miljoonaa, Suomessa reilu viisi miljoonaa. Maailman kielten mättäiköissä suomi kuuluu 300 suurimman joukkoon. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää. Ei myöskään kieli.

Ei tarvitse katsoa kuin länsinaapuriin, jossa satoja vuosia elinvoimaisena pysynyt metsäsuomalaisten savo 1800-luvulla hävitettiin vuosikymmenissä. Lähemmäksi tätä päivää tullessa 1960- ja -70 -lukujen suurmuuton myötä Keski- ja Länsi-Ruotsin teollisuuskeskuksiin virtasi puolisen miljoonaa suomenkielistä. Ruotsin radion joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen perusteella suomenkielisiä olisi lähes miljoona Ruotsissa. Missä se näkyy? Koulujen, kirjastojen, median ja muun yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan perusteella aktiivisten suomen käyttäjien määrä lienee kymmenissä tuhansissa ja se on selvästi laskemaan päin luonnollisen poistuman myötä.

Suomessakin englanti on viime vuosina vallannut kielen käytön alueita. Työpaikoilla kieleksi on valikoitunut englanti, radioista soi englanninkielinen musiikki, tieteilijät rustaavat artikkelinsa englanniksi... lainasanat takertuvat englannista. Anglo-amerikkalainen kulttuuripiiri, Yhdysvallat etunenässä, on tieteellis-taloudellis-kulttuurinen voimapesä, jonka tuottama edistys sinkoilee ja säteilee koko maailmaan. Myös kielellisesti. Latina oli joskus vastaava maailmankieli, joka kosketti laajasti ja muokkasi muita kieliä. Joten syytä huoleen ei sinänsä ole.

Lari Kotilaisen Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen sisältää seitsemän ohjetta kielen hengissäpitämiseen.

Tiivistettynä hänen mukaansa kielellä saa leikitellä, se on huumorin väline. Hauskaa kieltä ei kukaan tahdo tappaa. Omaan puheeseen pitää luottaa. Ei saa hävetä murteellisia ilmaisujaan, ne rikastavat ja voimaannuttavat kieltä. Kirjakieltä ei sovi unohtaa. Sitä saa arvostaa. Kotilainen kannustaa tunnustamaan väriä. Tällä hän tarkoittaa myönteistä suhtautumista ja kannustavaa otetta kieleen ja sen uusiutumiseen. Hän kehottaa käyttämään suomea kaikissa rekistereissä, mutta samaan aikaan ei saa pelätä muita kieliä. Muut kielet kulkevat sovussa rinnalla. Lopuksi hän käskee pitämään meteliä. Toisin sanoen olemaan moninaisesti aktiivinen kielenkäyttäjä: ottamaan kantaa kielellisiin seikkoihin, käyttämään kirjastoa.

Lari Kotilaiselle kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikoinnin väline. Tässä kohtaa en ole yhtä fundamentalisti. Minulle on sinänsä ihan sama millä kielellä ihmiset itsensä ilmaisevat, kunhan tekevät sen mahdollisimman ymmärrettävästi ja luovasti.

Kirja antaa varmasti erityisesti ulkosuomalaisille paljon ajateltevaa. Etenkin ruotsinsuomalaisille, jotka pääosin oma-aloitteisesti ovat luopuneet kielestään ja sulautuneet ruotsinkieliseen valtaväestöön. Yksilötasolla sulautuminen on ollut luontevaa taktiikkaa. On luovuttu kielestä, jolla ei ole ollut käyttöalueita eikä mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteisön tasolla kehitys on ollut tuhoisaa, kun ei ole luotu  kestäviä yhteisöllisiä kielipintoja, joilla kommunikoida suomeksi. Tämä on aiheuttanut syöksykierteen ja nopean kielellisen kansanmurhan. Vaikka tilanne on vakava, vielä on toivoa. Kuolleitakin kieliä on elvytetty. Esimerkiksi heprea. Porvaripuolueiden valtakaudella Ruotsissa on otettu monta askelta yhteiskunnan puolelta eteenpäin. Loppujen lopuksi kielen tulevaisuus on kuitenkin kiinni sen käyttäjissä, heidän asenteissa ja kyvyssä sopeuttaa kieltä aikaansa kaikissa rekistereissä.

Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen

Veijo Meri: Veteen piirretty nainen. Otava, 1970. 267 s.

Veijo Merestä ei voi olla pitämättä. Vaikka Veteen piirretyssä naisessa yksi henkilöhahmoista, kirjailija, kiistääkin modernistisen kirjallisuuden, on Meren tuotanto monessa mielessä puhtaimmillaan juuri sitä.

Suoraviivaisia, lakonisia lauseita tiputellaan kuin pommeja pommikoneesta. Lauseissa yhtyy luonto nykyaikaan: "Järvi oli tyyni kuin teräspelti" (s. 123).

Teoksessa paetaan modernia maailmaa maaseudulle - ja palataan takaisin. Ensimmäisessä osuudessa oleskellaan muuttuvassa Helsingissä. Väliin kuvaukset ovat laajapiirteisiä, vauhdin hiljentyessä yksityiskohtaisempaa selostusta. Duudson-meininki lävistää kirjan. Katajanokkalaisessa huoneistossa kaasutellaan moottoripyörällä, myöhemmin sekoillaan maaseudulla.

Manillaköyden tavoin kirja koostuu kaskuista ja sisään upotetuista novelleista. Niiden myötä vajotaan historiassa sotiin. Taisteluiden tohinan sijaan jatkosodan selustan maanpetoksellinen realismi tunkee esiin. Sota näyttäytyy ihmisten itsekkyytenä ja julmuutena asetovereitakin kohtaan. Hankaumaa haetaan sisällissodan karmeuksista. Veteen piirretyssä naisessa manillaköyden roolia toimittaa taksikuski, joka vaipuu usein taustalle, mutta liittää kertomukset yhteen. Näkymä naisista on raadollinen. Kirjan seksuaalisuus on ähkivää suoritusta ilman suurempaa tunnelatausta.

Ensimmäisessä osassa ollaan levottomia pääkaupungissa, toiseen osaan vauhtia tuo taksikuskin saunareissu, joka venyy kyytiin hyppäävien juopottelevien asiakkaiden kirjailijan ja insinöörin takia. Joudutaan taiteilijan residenssiin maaseudulle järven tuntumaan - kuolevassa järvessä ei voi edes uida. Paluumatkan katkaisee taiteilijan ilmeisesti väärinkäsitykseen perustuva itsemurha.

Kerrostuneisuus näkyy muun muassa taksikuskin lukiessa taiteilijalle talvisodan sarastuksessa osoitettuja rakkauskirjeitä ja taiteilijan lausuessa omaa kirjoitelmaansa.

Mitenkään lohdullista luettavaa kirja ei ole. Se paiskaa lukijan kasvoille siloittelemattoman kuvan ihmisyydestä. Vähän mieleen tulee Raamatun saarnaaja. Viesti on samanhenkistä. Ihminen ei opi ja tavoittelee omaa etuaan. Vuosisadoista huolimatta. Tarpeet ovat samat. Toteuttajat toiset.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi, 2010. 612 s.

Nimimerkin takaa kirjoittavan Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on alkuasetelmista huolimatta puuduttavaa kahlattavaa. Kirja lähtee räväkästi lentoon, mutta hiipuu leimahduksesta ja kytee hitaasti ilman suurempia intohimoja. Kärsivällinen lukija jää odottamaan trillerille ärhäkkää, alun kaltaista toimintaa, mutta joutuu pettymään tarinan sakatessa tyhjäkäynnille ilman yllättäviä ja äkkinäisiä käänteitä.

Kehyksen muodostaa sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius, joka on elellyt elämänsä tyynesti ja kunnollisesti. Suoraan sanoen vaatimattomasti. Eräänä päivänä hän kohtaa salaperäisen portugalilaisen naisen, joka häipyy hahmona sittemmin kokonaan kirjasta. Gregoriuksen käsiin päätyy portugalilainen omakustanne, jota ystävä kääntää pätkän ja Gregorius saa siitä salamaniskun. Kesken oppitunnin hän poistuu luokasta ja lähtee Lissaboniin selvittämään kirjan kirjoittajan kohtaloa.

Alkuasetelmat ovat siis herkulliset. Lissabonissa paljastuu kirjoittajan jo kuolleen ja olleen lääkäri, joka pelasti  vihatun kiduttajan hengen. Yhteisön käännettyä selän lääkärille, lääkäri liittyi vastarintaliikkeeseen. Lääkäri oli älykäs mies, joka rakasti kirjoja ja kirjoitti kaikenlaista filosofista.

Tarinaa kerrotaan lähinnä kahdessa tasossa, kahdesta näkökulmasta. Ollaan tässä hetkessä ja selvitellään menneitä sosiaalisia suhteita ja niiden kautta upotaan fasistiseen aikaan, toisaalta luetaan pätkiä lääkärin kirjasta ja muista kirjoituksista. Rakenteellisesti ei siis mitään uutta. Samanlaisia kirjoja on kirjallisuus täynnä. Filosofisuutta tuputetaan, eikä ajatuksen raakileet ehdi kypsyä kunnollisiksi.

Lääkäri ja opettaja sekoittuvat ja alkavat muistuttaa toisiaan. Siinä mielessä teos on eksistentialistista, että kuljetaan Gregoriuksen minuuteen. Henkilöhahmona hän ei kuitenkaan erityisemmin kehity, eikä ole kovinkaan luonteva.

Keskinkertainen kirja, josta olisi saanut typistettynä ja viilattuna kenties erinomaisen.

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa

Robert Rowland Smith: Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa. Karisto, 2011. 200 s.

Robert Rowland Smithin Aamiaisella Sokrateen kanssa. Arkipäivän filosofiaa on riemastuttavaa luettavaa. Tavallisen arkipäivän rytmiin on nivottu ihmiskunnan ajattelun helmet.

Robert Rowland Smith onnistuu osoittamaan arkisten rutiinien kautta ymmärryksemme ulottuvuudet, tasot ja rajat. Yksinkertaisista asioista turpoaa mehevää filosofista pohdintaa, joka kattaa kaikki keskeiset ajattelijat antiikista tähän päivään.

Eniten saanee kirjasta irti lukion oppimäärän suorittanut, mutta kai se sopinee myös hauskana johdatuksena filosofian hedelmiin.

Esseitä on 18 plus johdanto ja jälkipuhe. Niistä muotoutuu värikäs laajalle ulottuva matto, joka mehustaa aamiaisesta aina kuntosalin kautta yöpuulle.


sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Stefan Einhorn: Aidosti kiltti

Stefan Einhorn: Aidosti kiltti. Otava, 2007. 205 s.

Koen itseni kiltiksi. Se on ollut pyrkimykseni. Maailmassa on niin paljon pahaa, että tahdon tuoda omalla käytökselläni siihen edes vähän jotain hyvää. Kiltteyden dilemma on, että varmasti useimmat meistä kokevat itsensä kilteiksi näkemättä omaa pahuuttaan. Kiltin teoilla voi olla kamalat seuraamukset.

Esimerkkinä tästä olen kysyttäessä maininnut mökkipaikkakunnan naisen, joka kerää räsyjä ja tekee niistä räsypeittoja. Räsypeittoja hän ei myy, vaan hartaana uskovaisena rahtaa annettavaksi intialaisille katulapsille. Sinänsä hieno ja hyvä ajatus, mutta tekona julma. Ilmaiset peitot syrjäyttävät markkinoilta intialaisten aikuisten kutomat peitot ja vievät leivän heiltä. Heidän lapset joutuvat kaduille kerjäläiseksi. Ja kierre syvenee. Naisen täytyy tuoda lisää mattoja. Ja se vie toimeentulon entistä useammalta. Kiltteyden kääntöpuoli on siis synkkä. Nainen saa itselleen hyvän mielen hyväntuojana, mutta vastaanottavaa yhteisöä se tärvelee ja estää vaurastumista. Jos nainen sen sijaan myisi peittonsa Suomessa, ostaisi rahoilla intialaisia peittoja ja jakaisi ne köyhille lapsille olisi positiivinen kierre valmis. Vanhemmat saisivat töitä ja voisivat huolehtia lapsistaan paremmin.

Stefan Einhornin Aidosti kiltti pureutuu kiltteyden dynamiikkaan. Hän kannustaa kaikesta huolimatta kiltteyteen. Se on ollut ja on ihmisyhteisöjen voimavara, jonka avulla olemme selviytyneet. Jakamalla omistamme olemme varmistaneet jatkuvuuden ja kaikkien selviytymisen.

Yksinkertaista kiltteys ja ylipäätään etiikka eivät ole. Kiltteys on sidoksissa kulttuurisiin arvoihin. Uskonnot ovat muokanneet käsityksiämme oikeasta ja väärästä. Monta kertaa itsekin olen havainnut yrittäessäni olla kiltti olenkin aiheuttanut enemmän mielipahaa, koska ei saisi välittää ja sekaantua lähimmäisten elämään.

Kiltteyttä onkin erilaista. Motiivit voivat olla tiedostamatta tai tiedostetusti itsekkäitä, ne voivat altruistisia. Me myös koemme toisen kiltteyden eri tavoin ja ymmärrämme ehkä tahattomasti toisen tavoitteet väärin. Esimerkiksi itse joskus heräsin onnellisena aamulla ja päätin jakaa iloani kehumalla ensimmäistä kohtaamaani naispuolista tuttavaani erityisen kauniiksi tänään. Pieleen meni. Vastaukseksi sain vihaisen purkauksen ettei hän ollut kiinnostunut minusta eikä tule koskaan olemaan. Hyvä ettei syyttänyt seksuaalisesta häirinnästä. Arvokas oppitunti siitä miten omaa kiltteyttään täytyy osata rajata miten sitä ilmaisee.

Einhorn tarjoaa lukijalle ajatuksia herättävää pohdiskelua. Kiltteys kannattaa. Hän korostaa, että me vaikutamme lähipiirimme kautta kuin aallot kauas muihin. Emme saa tietää tekojemme seurauksista. Kiltit teot voivat kaukua vuosikymmenten päästä takaisin eteemme. Aivan yllättäen.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina

Jung Chang: Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina. Otava, 1993. 571 s.

Jung Changin Villijoutsenet. Kolmen kiinattaren tarina on ravisuttavaa luettavaa. Se lihallistaa maailmanhistoriaa.

1900-luku oli maailmanhistorian verisin ja julmin. Yksi aate oli pahin: kommunismi. Sosialistiset maat kattoivat pahimmillaan valtaosan maapallosta ja suuren osan väestöstä. Neuvostoliitto ja sen satelliitit, Kiina ja aasialaiset versiot punatotalitarismista, afrikkalaiset kokeilut... Uhriluku kohoaa kymmeniin, jopa satoihin miljooniin. Kommunismi alisti ja tuhosi ihmiselämiä, repi perheitä ja pakotti katastrofaalisiin pöhköyksiin ja tyhmyyden ylistykseen.

Jung Chang läpivalaisee Kiinan kipeää 1900-lukua oman sukunsa kautta. 1900-luvun alun Kiina oli siirtomaavaltojen alistama entinen suurvalta, jossa vallitsivat feodaaliset tavat ja kulttuuri, joka muun muassa sitoi naisten jalat ja jaloista rikottiin luut, etteivät ne kasvaisi. Japanin miehitystä vastustamaan nousivat niin kommunistit kuin kansallismieliset. Yhteisen vihollisen lisäksi he kamppailivat keskenään. Kansallismieliset hävisivät ja pakenivat Taiwaniin. Lopulta toisen maailmansodan jälkeen kommunistit saivat haltuunsa koko monikulttuurisen maan. Alkoivat puhdistukset ja Maon henkilökultin rakennus. Maolaiset vihasivat koulutusta ja sivistystä. Mao usutti kansanryhmät toistensa kimppuun. Luotiin mielivaltainen luokkayhteiskunta, jossa jokaisen asema oli sidoksissa esi-isien asemaan menneisyydessä ja sen perusteella leimattiin loppuelämäksi.  Kaikki vanha tuhottiin kulttuurivallankumouksen nimissä ja ihmisiä lähetettiin pakkotöihin järjettömiin projekteihin. Talouselämä rampautettiin pistämällä koko kansa tuottamaan samaa ja jättämällä kaikki muu työ tekemättä.

Kirjassa on karmaisevia kohtia. Historiattomuus rehottaa Maon Kiinassa. Jung Chang kuitenkin alkaa epäillä ettei kaikki ole kuten väitetään. Hänen silmänsä vähitellen aukeavat järjestelmän järjettömyydelle.  Hänet pelastaa pääsy opiskelemaan englantia ja vaihtoon Iso-Britanniaan. Tätä kirjaa hän alkoi kirjoittamaan vasta kymmenen vuoden maanpaon jälkeen, kun oma äiti pääsi vierailemaan Iso-Britanniassa ja kertoi suvun tarinan. Siihen asti tapahtuneesta oli vaiettu.

Suosittelen kirjaa kaikille. Etenkin nuorille.

Kari Hotakainen: Bronks

Kari Hotakainen: Bronks. WSOY pokkari, 2011. 217 s.

Kari Hotakaisen Bronks sijoittuu Helsingin kaltaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Skifistinen sekavuus saa lukijan hämmennyksiin. Pohjimmiltaan se lienee kaupungistumisen jälkeisen ajan kritiikkiä. Rikkinäinen rakenne tekee siitä tasoltaan epävakaan. Näkökulmaa ja kertomistekniikkaa vaihdetaan. Selkeää juonta ei ole, jos ei laske sellaiseksi maansiirtäjä Raimo Kallion pirstoutumista Joutomaalta Keskustaan.

En saanut kunnollista otetta tällä(kään) kertaa. Hotakaisen tuotannon tyypillisiä peruselementtejä on toki mukana. Hotakaiselle ominaista ovat pakkomielteiset, omapäiset henkilöhahmot, jotka toteuttavat elämää suurempaa projektia muista piittamaatta häiriintymisen asteelle asti. Kallion suku tonkii maata psykoottisesti.

Ehkä kirjan voisi lukea rakennemuutoksen kritiikkinä. Siitä miten ruumiillisen työn tekijät pakotetaan pois lähiöistä keskustojen toimistokarsinoihin. Siitä miten työnkuva muuttuu ja muuttaa tapaamme hahmottaa maailmaa.

Toiset pitävät Bronksia erinomaisena satuna suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kärkkäänä kritiikkinä. Onhan se varmasti sitäkin, mutta omassa suussa se ei maistunut yhtä täydelliseltä. Ehkä vertaan liikaa kirjailijan muuhun tuotantoon, mikä sinänsä on väärin, koska jokaista teosta pitäisi kai arvioida omana itsenään. Kirjan viesti tuntui vesittyvän toistoon. Tiivistetymminkin olisi voinut toisin sanoen sanoman ilmaista. Nyt tuntui vähän väkisin pitkitetyltä. Typistettynä toimisi kenties paremmin. Tai ehkä vain olen nykyisen nopean mediakulttuurin ilmentymä, joka ei kykene kunnolla keskittymään pidempään jaaritteluun.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Kirja kirjoista. Otava, 2008. 255 s.

Lukukirja. Kirja kirjoista on kuin sukeltaisi villisti virtaavaan jokeen. Vaikka kirjaa on jäsennelty teemoittain soljuu kirjailijat ja kirjat värikkäänä virtana verkkokalvolle. Teoksia on kymmeniä. Keskeisten kirjailijoiden tuotantoa luonnehditaan muutamilla lauseilla, toisaalta tarkastellaan miten kirjailijat ovat käsitelleet jotain tiettyä tematiikkaa tuotannossaan.

Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen painopiste ovat kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta havaintoja on laajemmaltikin. Kirja kurottaa ruotsalaiseen kirjallisuuteen ja noukkii nobelisteja. Runous ja proosa limittyvät. Lainauksia on kummastakin suunnasta runsaasti.

Kirjaa voi lukea niin vinkkikirjana, koosteena kunnollisesta kirjallisuudesta kuin pikaperehdytyksenä ja kertauksena kirjallisuuteen. Paljon lukenut voi vertailla omia havaintoja, vähemmän lukenut saa paljon ajatuksia mitä voisi seuraavaksi poimia käsiinsä.

Kerrassaan kelpo kirja kirjoista!

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Ulvi Wirén: Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!)

Ulvi Wirén: Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!) ja yli 1 000 muuta viron kielen riskisanaa. Gummerus, 2008. 96 s.

Suomi ja viro ovat kieliopiltaan ja sanastoltaan samankaltaisia kieliä. Onhan kielillä yhteinen alkuhistoria. Ajan myötä vain viron sanat ovat kuluneet ja suomessa samanasuiset sanat ovat saaneet eri merkityksen. Suomalainen ja virolainen saattavat luulla ymmärtävänsä toisiaan, vaikka oikeasti käsittävätkin toisensa aivan väärin.

Ulvi Wirénin Hääd pulmapäeva! (Hyvää hääpäivää!) ja yli 1 000 muuta viron kielen riskisanaa on hauska kuvitettu sanasto, joka johdattelee mahdollisten väärinymmärryskuoppien äärelle.

Moni viron sana on edelleen lähellä suomen merkitystä, mutta sen ala saattaa olla kapeampi tai laajempi. Esimerkkejä voisi nostaa useita. Raamat on kirja, madu on käärme, halb on huono, hukas on pilalla; hunningolla, linn on kaupunki, hoone rakennus, naine on vaimo...

Mielenkiintoista on havaita joidenkin ilmansuuntien vaihtaneen paikkaa kielissä. Edel on lounas ja lõuna on etelä.

Paljon on myös täysin eri asiaa tarkoittavaa sanastoa. Huvitada on kiinnostaa, hallitus on home, ase on sänky, koristaja siivooja, eramaa yksityisalue...

Kaikille eestiläisten kanssa tekemisissä oleville pakollista luettavaa. Samalla kiinnostava kurkistus yhteiseen kielihistoriaan ja siihen miten aika ja välimatka ovat hioneet kieliä omiin suuntiin.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala, 2012. 245 s.

Suomalaisesta on aina mielenkiintoista kuulla mitä muut meistä ajattelee. Ei se ole ainutlaatuista. Esimerkiksi portugalilaiset utelivat helmikuussa siellä käydessä mitä Suomessa ajatellaan Portugalista ja miltä portugalin kieli kuulostaa suomalaisen korvaan.

Saksalainen Wolfram Eilenberger päätyi Suomeen suomalaisnaisen perässä. Minun suomalainen vaimoni kertoo lämminhenkisen humoristisesti kulttuurien välisistä kohtaamisista ja siitä miten saksalainen kokee suomalaisuuden. Häiritsevää on paikoittainen epätarkkuus ja hutilointi, mutta siitä huolimatta (kunhan kirjaa ei käytä lähteenä) se on kiehtovaa kamaa. Esimerkiksi Mannerheimia tituleerataan kenraaliksi. Hän myös väittää ettei Suomessa ole saksanpaimenkoiria (vaikka se on toiseksi suosituin koirarotu Suomessa) ja että suosituin olisi suomenpystykorva, joka oikeasti ei edes ole kymmenen suosituimman listalla.

Kirja pursuaa suomalaisuuden ylistystä. Kovin kriittistä asennetta ei ole. Kärjistetty liioittelu on osuvaa. Sisäänupotetut tarinat toimivat. Toisaalta juuri suomalaisten vaikeus ottaa vastaan kehuja noteerataan. Suomalaisen kuuluu vähätellä itseään.

Suomessa on silti suuria yhteiskunnallisia ongelmia joilta ummistamme osin silmiämme. Kenties olemme niihin tottuneet. Uusi-Seelantilaisen ministerin kommentit osuvat monilta osin kohdilleen. Viimeksi tänään Varsovasta palatessa Helsinki-Vantaan lentokentän Alepassa pisti silmään iltapäivälehtien lööpit uusimmasta kouluammuskelusta. Koska kuolonuhreja ei tullut ei sitä uutisoitu laajasti maailmalla. Nopealla haulla löytyy maininta turkkilaisesta lehdestä.

Kliseitä siis käsitellään Wolframin teoksessa, eikä niitä pyritä purkamaan vaan vahvistamaan. Miljöönä on metsäläinen maalaisympäristö. Suomalainen nainen tuntuu täydelliseltä. Suomalaiset naiset näyttävät pörräävän ulkomaalaisten miesten perässä.

Suomalaisena miehenä kokemukset suomalaisista naisista on toisenlaisia. Mukaviakin on, mutta kohdalle on sattunut liian monta kamalaa, ettei voi enää pistää yksittäistapauksiksi vaan voi yleistää. Blogin lukijakunta koostuu lähinnä suomalaisista naisista, joten näillä kommenteilla menetän varmasti monta lukijaa. Mutta jos nainen yrittää tappaa kämppiksensä juopuneen mieskaverin vetämällä sängystä ulos pakkaseen sammumaan kämppiksen ollessa vessassa (joka palatessa luuli miehen lähteneen itse), tai jos lopettaa seurustelun kääntämällä yllättäen mitään sanomatta selkänsä tai viivyttää vastauksia, jättää tulematta treffeille eikä ilmoita eikä sitten vastaa puhelimeen... Elämä jatkuu. En ole katkera. Enkä muistele menneitä. Olette te suomalaiset naiset ihaniakin. Ainakin jotkut.

Jos siis jaksaa lukea humoristista pakinaa, jossa palvotaan suomalaista naista ja nauretaan suomalaiskulttuurin kummallisuuksille, niin luvassa monta naurunpyrskähdystä tämän kirjan parissa.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Tammi, 2012. 247 s.

Ihmismieli on arvaamaton. Aivot on herkkä elin, jonka pienilläkin vaurioilla on vakavia seurauksia. Pahinta on, jos ne on ilmaantuneet salakavalasti eikä itse tajua tarkkailevansa todellisuutta vääristyneenä.

Neurologian professori Oliver Sacksin klassikoksi väitetty kirja Mies joka luuli vaimoaan hatuksi koostuu paristakymmenestä potilaskertomuksesta. Ne ovat kuin esseistisiä novelleja, jotka purkautuvat tosi tapahtumista. Ne kuvaavat ihmismielen herkkyyttä. Siitä miten helposti liukuu normatiivisesta tavasta hahmottaa maailmaa.

Potilaat ovat muun muassa vanhuksia, kehitysvammaisia, autisteja, kasvainten kiduttamia, touretten syndroomasta ja korsakovin oireyhtymästä kärsiviä.

Kun on saanut elää oman käsityksen mukaan ilmeisen normatiivista elämää (senkin voi tietysti muut kyseenalaistaa), on vaikea huomata miten arvokkaita esimerkiksi aistit ovat tietoisuudelle. Kun joku niistä lakkaa toimimasta, ollaan uudessa maailmassa. Sen verran itsestäni tiedän, että luultavasti varhaislapsuudessa päähäni kohdistuneen voimakkaan iskun seurauksena olen osittain sokea. Aivoni eivät sitä käsitä vaan korjaavat automaattisesti kyseisen sokean alueen. Normaalissa arjessa siitä ei ole häiriötä, mutta tarkkuutta vaativissa tehtävissä todennäköisesti saatan möhliä esimerkiksi numerosarjoissa kun aivot täydentävät huomaamatta keskiosaa. Tavanomaisessa näöntarkastuksessa sokeuttani ei oikein havaita, vasta silmälääkärin perusteellisemmissa tutkimuksissa.

On myös harhaanjohtavaa määritellä mikä on normaali todellisuus. Jokainen meistä tulkitsee aistimaansa maailmaa hivenen eri lailla. Jokaisella on puutteensa, vajavuutensa ja vahvuutensa.

Aistimaailmaamme vaikuttavat sairaudet, päihteet ja vammat.

Sacksin kirja ei täysin vastannut odotuksia. Luettavaa se silti oli. Nimikkotarina oli koskettava kertomus miehestä, joka oli menettänyt otteensa erottaa ja tunnistaa kasvoja. Musiikki piti hänet elämässä kiinni. Muuten hän oli liukunut kummalliseen maailmaan.

Kirjassa on vaikeista muistinmenetyksistä kärsiviä, joiden elämä päättyi vuosikymmenten päähän ja tämä hetki on arvoitus, joka pyyhkiytyy heti pois. Osa jutuista on tahattoman hauskoja, useimmat surullisia kohtaloita kanssaihmisistä, joiden aistit ovat pettäneet.

Jos ei muuta niin kirja kannustaa kaikkia elämään hetkessä ja nauttimaan kokemastaan täysin sielun voimin, koska ei tiedä koska esimerkiksi syöpä muuntaa persoonallisuuden ja estää kokemasta todellisuutta täysipainoisesti.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. 2012 (2. uudistettu painos), 191 s.

Elämme valheessa. Meitä pyritään puijaamaan, me itse puhumme palturia. Pontimet voivat olla taloudellisia tai inhimillisiä kasvojen suojauksia.

Media suoltaa muunneltua totuutta. Toimittajilta unohtuu lähdekritiikki kiireessä tai tahallisesti, ettei hyvä juttu laimentuisi. Toisaalta joku taho voi haluta mustamaalata ja ajaa etujaan. Internet rehottaa epärehellisyyttä.

Ari Turusen kirja on katsaus ihmisyyteen. Turusen kirjan mukaan meidät sosiaalistetaan valehteluun jo lapsuudessa. Kasvamme valheeseen. Valehtelemme jopa itsellemme valehtelusta. Itsepetoksessa on helpompi elää.

Turusella on hauskoja huomioita valehtelun historiasta. Esimerkiksi Napoleonin tiedotteet olivat enemmän romaanikirjallisuutta ja sisälsivät toiveita asioista, joiden haluttiin olevan totta. Poliitikot puhuvat palturia paljon. Kun Neuvostoliitto ampui alas amerikkalaisen vakoilukoneen 1960 Yhdysvaltain presidentti vakuutti virallisesti kyseessä olleen reitiltä eksyneen säähavaintokoneen. Neuvostojohto puolestaan joutui selittelemään muutaman vuoden kuluttua vakoilukuvista paljastuneita ohjuslaivoja, jotka olivat matkalla Kuubaan. Alkuun neuvostoliittolaisten mielestä heillä ei ollut mitään tarvetta hakea sijoituspaikkoja valtakunnanrajojen ulkopuolelta.

Ihminen solmii sopimussuhteita, joita ollaan valmiita rikkomaan. Ihmisten organisaatiot muistuttavat apinaurosten kamppailua vallasta. Alfaurosten ympärille ryhmittäytyy mielistelijät ja itsepetoksessa rypevät, kunnes alfa syrjäytetään ja unohdetaan. Sitten taas juoruillaan ja valehdellaan. Ihminen teeskentelee alistuvansa. Esimerkiksi vuonna 1171 valitettiin Paaville suomalaisten epäluotettavuudesta. Suomalaiset kun uhan vallitessa vannoivat uskollisuutta kristinuskolle, mutta tilanteen hälvetessä hylkäsivät ja vainosivat pappeja.

Kilpailu muokkaa meitä juonikkaiksi. Epämääräisillä käsitteillä valehtelemme kiertoteitse. Kauniilla nimikkeillä johdetaan harhaan. Ranskan vallankumouksen jälkipyörteissä Yhteishyvän valiokunta hämärin perustein teloitti 35 000 ihmistä. Markkinoinnissa hyödynnetään järjestettyjä petoksia. Uutta muusikkoa tuodaan valokeiloihin palkattujen kirkujien ja pyörtyvien tyttöjen voimalla. Esimerkiksi Frank Sinatra aloitti uransa näin.

Juoruista johtaa lyhyt tie joukkopsykoosiin, joka voi olla tuhoisaa lynkkausta pahimmillaan.

Imartelulla pääsee pitkälle. Mutta johtajan kannalta on nyökyttelijöiden armeija ympärillä kuitenkin alku katastrofiin. Totuudenpuhujia tarvitaan, vaikka totuus tekee joskus kipeää. Ryhmä rankaisee toisinajattelijoita ja voi vaipua ryhmäitsepetokseen. Sokeudutaan tavallaan tahallaan.

Kelpo kirja kaikille!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Markku Henriksson: Kanada. Vaahteralehden maa

Markku Henriksson: Kanada. Vaahteralehden maa. Gaudeamus, 2006. 414 s.

Useimpien mielikuvat lienevät Kanadasta positiivisiä; vauras, hyvinvoiva, suvaitseva ja kaunis maa.

Henkilökohtaisesti Kanada on ollut lähellä sydäntä. Maa on ollut yksi vaihtoehto asuinmaaksi. Ainakin haaveissa. Kanadassa sanataiteeni on otettu vastaan parhaiten. Toistaiseksi ainoat palkinnot kirjoituksistani olen saanut sieltä päin. Unelmissa on ollut myös matkustaa mantereen halki rautateitse joskus. Tähän asti Kanada on jäänyt välilaskupaikaksi matkalla muualle. Viimeksi Halifax, huhtikuussa Toronto.

Markku Henrikssonin Kanada. Vaahteralehden maa tarjoaa suomuja silmiltä ravistelevan lukukokemuksen. Kanada ei enää näyttäydy yhtä monikulttuuriselta onnelalta, vaan kärjistyvän luokkajaon nurkkakuntaiselta anglo-ranskalaisen rasismin kyllästämältä identiteettinsä hukanneelta orvolta.

Henrikssonin kirja jakautuu karkeasti ottaen kahteen osaan: tietopuoliseen faktaosuuteen ja tunnepuoliseen matkakuvaukseen. Lisänä on Henrikssonin itsensä ottamat kuvat.

Kanada asutettiin varhain. On vaikea sanoa milloin ensimmäiset ihmiset tulivat, mutta nykyisessä Kanadassa on asuttu vähintään tuhansia vuosia. Eurooppalaisten tullessa Kanadan alueella asui kymmenkunta kansaa. Nopeasti suhteet kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi ja alkuperäisasukkaita tuhottiin sekä verisesti että maahantunkeutujien tuomilla taudeilla.

Eurooppalaiset jakoivat uutta maata häikäilemättömästi alkuperäisasukkaista välittämättä. Levottomuutta lisäsivät eurooppalaisten keskinäiset kahinat, joihin alkuperäisamerikkalaisiakin värvättiin. Euroopan sodat heijastuivat Pohjois-Amerikkaan ja rauhan aikana rähinöitiin. Iso-Britannia paisui työntäen muita siirtomaamahteja pois. Voimatasapainoa muutti Iso-Britannian siirtokuntien sisällissota, jonka seurauksena Kanadan eteläpuolelle syntyi uusi valtakunta Yhdysvallat. Ranska vähitellen joutui luopumaan alueestaan ja tappelupukareiksi päätyivät Iso-Britannia ja Yhdysvallat, jotka kävivät toistensa kurkussa 1800-luvun loppuun asti - eikä vieläkään ole kokonaan saatu rajasta Kanadan ja Yhdysvaltojen välille selvyyttä.

On epäselvyyttä milloin Kanada varsinaisesti itsenäistyi. Onhan Kanadan valtionpäämies yhä Iso-Britannian kruununhaltija. Kivuliaan prosessin voidaan nähdä juontavan Yhdysvaltain itsenäistymiseen, jolloin imperiumin kannattajat jäivät rajan pohjoispuolelle. Erilaiset sopimukset ja käytännön realiteetit ovat muokanneet maasta valtion. Ehkä valtiollistumisen voi nähdä alkaneen ensimmäisestä maailmansodasta ja viimeistään vuoden 1982 perustuslaista. Toisaalta itsenäistymisprosessia voi ulottaa 1800-luvun dominio-järjestelyihin.

Kanadan talous pyöri pitkään tapulituotteiden varassa. Esimerkiksi ensimmäisen ryntäyksen Kanadaan toi kalastus, sitten turkikset. Kapitalistinen koneisto tunkeutui Kanadaan aseistautuneiden kauppayhtiöiden muodossa. Nämä kävivät taisteluja keskenään että alkuperäisasukkaiden kanssa. Alkuperäisasukkaat tungettiin reservaatteihin. Luontoa riistettiin niin, että kalat ja eläimet katosivat lähes kokonaan. Hävitys oli hurjaa.

Kaksi kieli- ja kulttuuripiiriä on ylimielisesti määrännyt Kanadassa unohtaen muut. Virallisesti Kanada oli alkuun kaksikielinen maa, 1970-luvulla määriteltiin protestien jälkeen maa monikulttuuriseksi. Juopa ranskankielisten ja englanninkielisten välillä on syvä ja ranskankieliset ovat olleet viimeiset vuosikymmenet hilkulla irtautua Kanadasta. Tulee vähän mieleen Ruotsi, jossa saa olla kuinka monikulttuurinen tahansa kunhan on sitä yhdellä, maan valtakielellä. Silti maa nauttii maineesta suvaitsevana. Toisaalta kaksikielisyydestä mieleen vertautuu Suomi.

Kanadan asutus on keskittynyt etelärajan pintaan ja maan yhdistää vesi-, rautatie-, ja maantieverkko. Kaupungit eivät ole suuria. Suurimmat suurten järvien kupeessa ja muodostavat miljoonien metropolialueen.

Talous on monipuolinen. Kaivosteollisuus on osin ehtynyt, mutta kanadalaiset ovat korkeastikoulutettuja ja omaa kulttuuriteollisuutta tuetaan vastavoimaksi yhdysvaltalaiselle kulttuuri-imperialismille. Kanadakin on kärsinyt maailmantalouden rakennemuutoksesta ja teollisuutta on hävinnyt. Köyhien ja kodittomien määrä on lisääntynyt. Väestönkasvu lepää siirtolaisuuden varassa. Ilman sitä väkiluku kääntyisi laskuun. Pisteyttämällä halukkaat valitaan maahanmuuttajista paremmisto.

Nimistö kertoo paljon valloittajien maailmasta. Osin nimistöön on sulautettu alkuperäisasukkaiden sanastoa - joskus väärinkuultuna ja äännettynä. Monet hauskat paikannimet säilövät uudisasukkaiden kommelluksia. Kanadakin tulee alunperin irokeesista ja tarkoitti ihmisen asumusta ja oli vain tietyn alueen nimi, josta laajeni myöhemmin tarkoittamaan koko valtakuntaa.

Hyvä kirja kaikille Pohjois-Amerikan historiasta ja oloista kiinnostuneille.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Minna-Riitta Luukka & Pasi Jääskeläinen (toim.): Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus.

Minna-Riitta Luukka & Pasi Jääskeläinen (toim.): Hiiden hirveä hiihtämässä: hirveä(n) ihana kirjoittamisen opetus. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja XLVIII. Äidinkielen opettajain liitto, 2004. 164 s.

Itse opetan päätyökseni korkeintaan peruskoulua käyneille maahanmuuttajille alkeistason suomea. Kirjan aihemaailma menee siis hivenen työsarkani ulkopuolelle, vaikka vähän sitä sivuaakin. On eri asia opettaa äidinkielisille kirjoittamista kuin aikuisille kirjoittamisen alkeita vieraalla kielellä. Tai sitten ei.

Alkeistasolla riittää mielestäni suhteellisen ymmärrettävän perustekstin tuottaminen vuoden opiskelujen jälkeen, kun liikkeelle on lähdetty ummikkoasteelta. Uusiin aakkosiin harjaannuttaa kopiointi ja sanelut. Myöhemmin yksinkertaisten viestien mallintaminen. Vaaditaan myös runsaasti toistoa tietyn syklin kuluessa ennen kuin opitut taidot jäävät selkärankaan.

Keskitasolle soveltuu äidinkielistenkin käyttämät metodit. Lukeminen ja kirjoittaminen kytkeytyvät selvästi toisiinsa ja tukevat toisiaan. Runsaasti lukemalla tutustutaan tekstilajeihin ja sosiaalistutaan vallitseviin käytänteisiin. Luovuutta nähdäkseni ruokitaan esimerkiksi lukemalla hyvien kirjoittajien tekstejä ja yrittämällä matkia heidän ääniään. Heidän tekstejään voi myös muokkailla. Toinen keino koittaa taitojaan on kirjoittaa eri genreissä samasta asiasta. Esimerkiksi auto-onnettomuus poliisiraportissa, romaanissa, sanomalehdessä, sähköpostissa, tekstiviestissä... Yksittäisistä sanoista voi esimerkiksi yrittää kirjoittaa pikanovelleja. Vertaisoppimista parhaimmillaan on ruotia pienryhmässä tekeleitään. Keinoja kyllä keksii.

Äidinkielen opettajien vuosikirja XLVIII esittelee miten kirjoittamista voisi opettaa ja miltä se näyttää opettajien, opiskelijoiden ja tutkijoiden silmin.

Minna-Riitta Luukka perehdyttää lyhyesti kirjoittamisen ja kirjoittamisen oppimisen teorioihin. Karkeasti ne voidaan jakaa kahteen ryhmään sen perusteella miten teksti niissä mielletään ja miten kirjoittaminen ymmärretään. Perinteinen käsitys perustuu ajatukseen yksilöllisten kirjoitustaitojen vahvistamisesta. Hyvät osaavat, huonot eivät. Palautetta saa vasta tuotoksen jälkeen - ja siitä opitaan, jos opitaan. Luova kirjoittaminen puolestaan nostaa esiin yksilön. Teksti on tulosta yksilön luovasta prosessista ja rinnastuu puheeseen.

Kirjoittaminen nähdään nykyään kognitiivisena prosessina. Enää ei ajatella, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla paljon. Sen sijaan korostuu aktiivisen oppijan rooli ja systemaattisuus. Sosiokulttuurisen näkökulman nousu on tuonut muun muassa Australiassa kehitetyn genre-pedagogiikan muoti-ilmiöksi. Luukkaan mukaan "siinä kirjoittaminen määritellään yhteisöllisten puhetapojen, erilaisten tekstilajien ja kirjoitetun ilmaisutavan käytänteiden hallintana". Hyvä kirjoittaja on siis sellainen joka hallitsee yhteisönsä eri rekisterit.

Luukka tiivistää teorioiden tekniikat. Perinteisessä opetuksessa hänen mukaansa opitaan kantapään kautta kielimuodon hallinta. Itseilmaisua korostavassa opetuksessa hän toteaa oppimisen tapahtuvan kokeiluilla ja ilmaisuharjoituksilla. Arviointi ei ole ensisijaista, opettaja pyrkii luomaan innostuneen ja vapautuneen ilmapiirin. Kognitiivisissa tavoissa korostuu kirjoittamisen yhteys ajatteluun ja ongelmanratkaisuun. Sosiokulttuurisissa tavoissa tavoitteena on sopeutua yhteisön puhetapoihin. Kasvetaan kirjoitettuun tekstiin.

Anna Räty kuvailee yhdeksäsluokkalaisten mielipidekirjoituksia. Kuten oletettavaa oli, osan argumentointi ja ydinajatus harhailivat. Monet upottivat pikkukertomuksia eli hyödynsivät narratiivisia tekniikoita. Anna Räty pohtikin miten mielipidekirjoittamista pitäisi opettaa.

Pasi Jääskeläinen pohtii miten opettaa lukiolaisia kirjoittamaan. Hänen näkemys on, että kirjoitustaito kehittyy jatkuvilla pikkuharjoituksilla, joita ei välttämättä edes arvioida. Myös motivaatio merkitsee. Palautteen antoon hän on kehittänyt virhekoodisysteemin, jollaista omakin äidinkielen opettaja lukiossa hyödynsi.

Antologiassa on lukuisia muitakin mielenkiintoisia artikkeleja, joihin kannatta kyllä kirjoittamisesta kiinnostuneiden perehtyä.

lauantai 25. helmikuuta 2012

Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012

Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja & Minna Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012. Siltala, 2012. 532 s.

Stockmann herättää heti voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Kaikille suomalaisille on muodostunut vahva mielikuva perinteikkäästä yhtiöstä. Mielikuvat istuvat sitkeässä. Suhde vaihtelee. Stockmann on merkittävä työllistäjä. Moni nainen on aloittanut työuransa Stockmannilla ja jatkanut muualle eteenpäin. Instituution aseman kulttuurikentässä saavuttaneena tapahtumien ja tilaisuuksien järjestäjänä se on vaikuttava tekijä. Siitä on tullut (etenkin Helsingin tavaratalosta) kaupunkilaisten olohuone, jonne mennään viettämään aikaa, tutustumaan ajan henkeen ja uusiin virtauksiin, hankkimaan herkkuja ja ylellisyysesineitä, lahjoja ja käyttötavaroita, vaatetusta ja kirjallisuutta... melkein mitä vain mitä mieli tekee.

Yhden miehen yrityksestä on kasvanut 150 vuodessa kansankapitalismin esikuva ja toiminta on laajentunut kymmeniin maihin useille aloille.

2000-luvun loppupuolella Helsingin tavarataloa uudistettiin ja laajennettiin reilusti. 2008 aloitin viikonloppusiivoojana siellä. Ajattelin, että elämänkokemuksena näkemys kyseisestä rakennuksesta olisi vertaansa vailla. Onhan mielessä muhinut myös Stockmannin tavarataloon sijoittuva dekkaritrilogia. Pian päädyin palveluohjaajaksi ja satunnaisesti tein muitakin vuoroja erilaisissa työtehtävissä. Lähes sadantuhannen neliön kiinteistön kolot tulivat tutuksi. Työ oli haastavaa ja kuluttavaa - eikä palkkaus parhaimmasta päästä. Reilun vuoden olin vakituisesti viikonloppuisin töissä, sittemmin tahti harveni ja lopulta vaihdoin vuokrafirman leipiin, jonka kautta olin pitkän tauon jälkeen muutama viikko sitten Stockmannin 150-juhlissa töissä.

Stockmannilla näkee läpileikkauksen suomalaisesta luokkayhteiskunnasta. Tosin kuvaa särkee esimerkiksi kaltaiseni harrastajatyöläiset, joita on lukuisia. Tavaratalon ilmapiiri koukuttaa ja siellä on kiintoisaa työskennellä. Monet myöhemmin muualle hyväpalkkaisiin tehtäviin päätyneet extraavat. Voi olla hämmentävää asiakkaan kannalta, jos hän tajuaisi, että häntä palveleva tienaa tosi asiassa moninkertaisesti häneen verrattuna muualla päätoimisesti. Osa kun ei sitä käsitä ja kohtelee työntekijöitä kuin pohjasakkaa. Paljon on oikeaakin proletaaria Stockmannin tavaratalossa töissä, toimeentulon alarajoilla.

Olen saanut monenmoisia kokemuksia, jotka kuulostavat uskomattomilta. Esimerkiksi kerran jahtasin sammakkoa siivoojatyttöjen ja vartijan kanssa hieman ennen tavaratalon aukeamista viidennessä kerroksessa.

Itsellä sekoittuu roolit. Välillä olen asiakas, toisinaan työläinen ja jatkuvasti monien muiden tavoin osakkeenomistaja. Tavaratalossa töissä olevista usea on osakkeenomistaja. Samoin asiakkaista.

Stockmannin juhlavuoden kunniaksi on kirjoitettu pääpainonsa sotien jälkeiseen historiaan pistävä historiikki. Asialla on kovat nimet: Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss. Runsas, huolella valittu kuvitus täydentää kirjaa kivasti.

Hulluja päiviä, huikeita vuosia. Stockmann 1862-2012 kertaa alkuun tarinaa 1800-luvun erikoisammattilaisten työperäisestä maahanmuutosta Suomen suurruhtinaskuntaan. Suomi näyttäytyi tuohon aikaan teollistuvana rajaseudun mahdollisuuksien maana, joka vertautui vaihtoehtona Amerikkaan. Suomi houkutteli yritystensä palvelukseen osaajia, jotka toivat mukanaan tarvittavaa tietotaitoa ja teknologiaa. Heitä olivat muun muassa skotlantilainen James Finlayson, venäläinen Nikolai Sinebrychoff, norjalainen Hans Gutzeit, sveitsiläinen Eduard Fazer ja saksalainen Gustav Paulig. Paulig esimerkiksi värvättiin alunperin Nokia Ab:lle. Mielenkiintoista on ajatella, että samoihin aikoihin Suomesta suuntautui muuttoliikettä Yhdysvaltoihin ja Keski-Euroopasta taas tuli samoilla mielin väkeä Suomeen. Virtaukset menivät ristiin.

Moni alkujaan töiden perässä tullut muutaman vuoden kuluttua siirtyi yrittämään omillaan. Osin talouskriisien pakottamina. 1800-luvun loppupuolella suhdanteet heiluivat voimakkaasti. Ja nälkävuodet kurittivat kansaa.

Saksalainen Heinrich Franz Georg Stockmann (1825-1906) muutti 1852 Suomen suurruhtinaskuntaan. Hän tuli töihin Nuutajärven lasitehtaan konttoriin. Asemapaikka vaihtui pian lasitehtaan myymälään Helsinkiin. 1862 talouskriisin seurauksena myymälä päätyi Stockmannin omistukseen. Myyntitoiminta laajentui nopeasti ja vuodesta 1880 vuoteen 1930 tavaratalo toimi Kiseleffin talossa. Pörssiin yhtiö päätyi jatkosodan melskeissä.

Yhtiö otti isoja riskejä ja rakennutti liikekeskustan laitamille laadukkaan ja ylisuuren uudisrakennuksen, joka valmistui laman keskellä. Samalla hankittiin elintilaa tulevaisuuden varalta koko korttelista. Käytännössä tontti tuli täyteen 2011.

Stockmannin Helsingin tavaratalo on yksi maailman suurimmista ja laadukkaimmista tavarataloista. 1990-luvun hyperautomarket riehassa vanhat perinteiset tavaratalot ovat kuihtuneet monissa maissa. Esimerkiksi näin on käynyt Ruotsissa ja Tanskassa.

Stockmannin strategiana on ollut kolmen hintaluokan tavarat, jotta lähes kaikki kaupunkilaiset löytäisivät jotakin. Myös markkinoinnin täysosuma Hullut päivät on vakiintunut koko kansan ostojuhlaksi. Esimerkiksi KaDeWelta en itse löydä paljoa ostettavaa hintatason takia. Sen sijaan KaDeWen ruokaosasto on paikka, jossa voi viettää tuntikausia ja pikkuravintolat ruokaosastoilla tarjoavat tarvittaessa hiukopalaa. Ylimmän kerroksen valoisa talvipuutarha on nähtävyys ja väljyytensä ansiosta miellyttävä ajanviettopaikka. Stockmannin Helsingin tavaratalo on pyrkinyt jäljittelemään muun muassa KaDeWeeta, mutta omasta mielestä esimerkiksi kahdeksannen kerroksen ravintolamaailma on liian täyteen ahdettu erilaisia ravintoloita ja väkeä on liikaa. Myöskään luonnonvaloa ei juurikaan ole. Stockmannilla on upea henkilökunnan kattoterassi, jonka soisi maksavan yleisön käyttöön.

Aina Stockmannin strategia ei ole ollut kirkas. Päinvastoin. Laajentuminen pikkupaikkakunnille oli kallis harha-askel. Tosin tulo asutuskeskuksiin ei ole ollut helppoa. Stockmannin tuloa on vastustettu ja viivytetty. Välillä yhtiö oli monialakonserni, jolla oli omaa vaateteollisuutta ja puusepänverstaita. Myyntikonttori toimitti tavaroita kaikkialle maailmaan ja diplomaattikunta suosi Stockmannia Moskovassa. Se oli Venäjän toimintojen siemen. Meno Venäjän villeille markkinoille ei ole ollut helppoa. Lunta on tullut tupaan runsaasti. Muiden mahtavien kansainvälisten ketjujen poistuessa markkinoilta Stockmann on kuitenkin pysynyt Venäjällä ja saavuttanut luotettavan maineen. Lindexin osto kalliiseen hintaan 2007 oli kyseenalainen veto, mutta ilmeisen kannattava syklisyyttä vähentävä isku. Päivittäistavarakauppa ei lähtenyt liitoon. Sestosta oli luovuttava. Autokauppa ei kannattanut... Sen sijaan Akateemisen asema kulttuuri-instituutiona on vankka.

Kaupassa käydään kovaa kilpaa asiakasvirroista. Mikään ei ole itsestään selvää. Stockmann on kuitenkin onnistunut vaikeista vuosistakin huolimatta vakiinnuttamaan asemansa ei kenties suurimpana, mutta johtavana ketjuna. Jokainen päivä on silti uusi. Jokainen päivä on vakuutettava asiakas.

Mielenkiintoinen kirja kerta kaikkiaan.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä. Otava, 2010. 95 s.

Mauri Kunnaksen mukaelma Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä on hulvatonta luettavaa. Ostin kirjan Portugalissa asuvalle suomalaistaustaiselle parhaalle ystävälle, joka odottaa ensimmäistään ja unelmoi poikalapsista. Lähinnä lahjaksi, huvitukseksi ja muistoksi hänelle juuristaan. Mutta varmasti tulevat jälkeläisetkin innostuvat opiskelemaan suomea kirjan kiehtovan kuvituksen vetäminä.

Onhan kirja typistetty ja lapsille sovitettu versio klassikosta, mutta se ei menoa haittaa. Upea kuvitus täydentää teosta täydellisesti. Sopii siis niin pienille kuin lapsenmielisillekin sekä ensimmäiseksi johdatukseksi suomalaiseen kirjallisuuteen kuin käteväksi kertaukseksi.

Lastenkirjojen aatelia, sanoisin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Asko Sahlberg: Häväistyt

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

"Olisi tälle voinut antaa Finlandiankin". Siinä päällimmäinen ajatus Asko Sahlbergin tuoreimmasta mestariteoksesta. Tietyt peruselementit hän on säilyttänyt: syrjäytettyjen synkkää eksistentialistista vaellusta kuvataan tässäkin kirjassa. Hahmot ovat tutunoloisia muunnelmia aiemmista kirjoista, samoin miljöö, johon on sulateltu aiemman tuotannon osia.

Genren määrittely menee vaikeaksi. Vahva halu olisi leimata historialliseksi reaalifantasiaksi. Tarinassa liikutaan hyvin samankaltaisissa oloissa kuin Suomessa sisällissodan jälkeen. Piirteitä on myös Saksasta 1930-luvulta. Toisaalta teoksessa mainitaan esineitä ja asioita, jotka ovat yleistyneet maailmassa vasta Korean sodan jälkeen. Kirjassa esiintyvät nimet ovat germaanistyyppisiä; Alfred ja Albert. Aikatasoja ei silti järjestelmällisesti sekoiteta kuten taisi olla Siunauksessa. Mellakat ja levottomuudet, romaneihin kohdistuva vaino voisivat olla kuin tästä päivästä, 2010-luvun Euroopasta.

Näkökulmat leikkautuvat kuin taskulamppujen kiilat elokuiseen yöhön.

Ensin mies, nainen ja poika pakenevat. Ilmeisesti murhaa. Mukaan liittäytyy tyttö. Pako vie kaivosyhteisöön ja kiinniottoon. Uuteen pakoon tulvan saartamasta kylästä. Junamatkaan rannikolle ja salaperäisen Mestarin metsästykseen. Tragikoomiseen juoksupakoon ja pidätykseen. Sitten avaavaan takaumaan ja uusiin henkilöhahmoihin. Tietoisuus yhteiskuntaluokkien kärjistyneistä suhteista repäistään lukijan silmille. Joku voisi jopa puhua luokkatietoisesta proletaarikirjallisuudesta. Antisankari ei tosin ole työläisheros, vaan luokastaan vajonnut nahjus. Yhtymäkohtia on paljon 1800-luvun klassiseen venäläiseen kirjallisuuteen. Välähdyksiä moderniin amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Kielellisesti teos on Sahlbergin tyylille uskollista eli äärimmäisen kaunista ja verevää, miltein minimalistista mutta vahvaa. Kielikuvat ovat rehevän voimakkaita. Yksi asia tökki. Moni asia oli maksoittunut.

Loistavaa kirjallisuutta loisteliaalta kirjailijalta.

torstai 19. tammikuuta 2012

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä

Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä. Avain, 2011. 256 s.

Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä on sarja tarkkarajaisia novelleja. Näkökulmat ovat yleensä yksittäisten henkilöiden, joiden hetki peilautuu ympärillä olevien hahmojen kautta. Elämäntilanteita ei kaivella henkilöhistorioihin syvemmin uppoamatta. Eletään enemmän mentaalisissa tiloissa, menossa olevassa hetkessä.

Novellit liikkuvat Suomessa ja Euroopassa. Henki on mustanpuhuttelevaa kuitenkaan turhia kärjistämättä. Rouhevaa realismia, joka saa lukijan sydämen sykkimään leppeästä myötätunnosta.

Asetelmat pohtivat ihmissuhteiden mystiikkaa. Erityisesti mieleen painui paksuna olevan naisen pakkomielteinen pako sikalaan. Koskettavaa draamaa. Kokonaisuutena kuitenkin keskinkertainen kirja, jonka lukee innolla kerran, mutta tuskin uudestaan.

Jani Saxell arvosteli kirjan Kiiltomatoon. Kannattaa katsoa.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Merja Hutri: Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella

Merja Hutri: Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella. Työpoliittinen tutkimus 232. Työministeriö, 2001. 399 s. (plus noin viisikymmentä numeroimatonta sivua)

Työ kuluttaa tekijäänsä. Työntekijä on ristiaallokossa. Omien odotusten ja vaatimusten, työkavereiden ja työnantajien tahtotilojen, asiakkaiden ja ystävien paineet menevät päällekkäin ja musertavat. Työuupunut yksilö kriisiytyy ammatillisesti ja jopa vaihtaa kokonaan alaa.

Sinänsä kiinnostavaa tutkimusta aiheesta edustaa Merja Hutrin Yksilön ammatillisen kriisiytymisen tunnistaminen stressitekijöiden, työhön liittyvien selitystapojen ja tunteiden perusteella. Kirja koostuu otsikon mukaisesta suomenkielisestä tiivistävästä pääosasta ja neljästä englanninkielisestä sivuosasta, jotka ovat suomenkielisen osan pääasiallisina lähteinä.

Hieman kuivakkaa akateemista esitystapaa "elävöitetään" muun muassa taulukoilla keskiarvoista ja hajonnoista eri klustereissa. Toisin sanoen kirja antaa kapealle lukijajoukolle varmasti paljon, mutta enemmistölle sen esitystapa tuskin aukeaa kovinkaan helposti. Useimmille todennäköisesti riittää tiivistelmän lukeminen.

Pääviestinä oli, että tutkimuksissa kriisiytyneiksi tunnistetut työntekijät olivat naisia ja taustalla oli erilaisia stressitekijöitä. Suurin ryhmä oli ihmissuhdeongelmia työssään kokeneet.

Tutkimuksissa rajattiin ei-akateemisiin taustoihin, mutta kaipa sen tuloksia voi soveltaa laajemminkin. Kirjan tutkimuksista vanhimmat olivat kahdenkymmenen vuoden takaa.

Työelämä on muuttunut ja vaatimukset vaihtuneet.

Esimerkiksi oma työhistoriani on silppumainen tilkkutäkki, jossa on voimakkaita pitkiäkin vuosien juonteita. Työ- ja palvelussuhteita on ollut rinnakkain, pätkittäin ja sivuttain. Olen kartuttanut työeläkettä niin valtiolla, kunnilla, yksityisillä kuin apurahoillakin. Ammatit ovat olleet akateemisia ja matalan osaamisen. Työt ovat loppuneet niin omasta halusta kuin niiden projektimaisuuden ja määräaikaisuuden takia. Työuraa on katkonut varusmiespalvelus ja hetkittäiset työttömyydet. Työuraa on leventänyt samanaikaiset työsuhteet, jolloin töitä on ollut jokaisena viikon päivänä jopa 12-14 tuntia. Väliin on uhannut loppuunpalaminen, josta olen toipunut.

Viimeiset neljä vuotta tietoisesti olen ollut työorientoinut, mutta vähitellen olen siirtänyt painopistettä elämässä muualle. Työn edelle on kivunneet liikunta ja läheiset ihmissuhteet. Tärkeintä oli ponnistaa hyvälle työuralle, joka mahdollistaa muut mukavuudet. Henkisen kestävyyden kannalta elämän perusasioiden tulee olla kunnossa. Muuten ei jaksa (työ)elämän tyrskyissä. Nykyinen päätyö on ajoittain psyykkisesti erittäin rankkaa, mutta moniammatillinen ja koulutuksellinen tausta on auttanut kestämään koettelemuksia antaen perspektiiviä.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Peter Jacobi: Elämäni kirjana

Peter Jacobi: Elämäni kirjana. Like, 2001. 138 s.

Metamorfoosit eivät ole mitään uutta kirjallisuudessa. Antiikissa itse asiassa muodonmuutokset olivat varsin suosittuja teemoja. Peter Jacobin Elämäni kirjana ei siis edusta mitään järisyttävää. Eikä juonikaan ole mikään superseksikäs. Silti se on paikoin hulvattoman hauska romaani, jota ei siksi malta päästää käsistään.

Nenän kirjoissa ikänsä pitänyt viisikymppinen kirjakauppias muuttuu kirjaksi. Tyttöystävä selvittelee hetken ja heivaa kirjaksi muuttuneen miehensä ikkunasta ulos. Erinäisten vaiheiden kautta kirjamies päätyy tuttavan luo kustantamoon ja lopulta takaisin kotiin ja levitykseen. Hykerryttävänä lisänä ovat matkan aikana tulevat tahrat, jotka ovat kuvituksena häiritsemässä lukemista.

Kirja keskustelee lukijan kanssa, pohdiskelee maailmankirjallisuutta ja vertaa itseään jalompiin keitoksiin. Se kommentoi tilaansa ja pyristelee uudessa olomuodossaan edeten reaaliajassa. Syvällisenä kirjana sitä ei voi pitää, mutta menettelee kevyenä viihteenä välissä. Muun painavamman lukemisen ohessa.

Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussa

Arto Luukkanen: Suomi Venäjän taskussa. WSOY, 2010. 190 s.

Arto Luukkasen Suomi Venäjän taskussa on ärhäkkä pamfletti kipeästä asiasta: Suomen ja suomalaisten suhteesta Venäjään ja venäläisiin. Hän käy läpi kriittisesti viime vuosien kärhämiä ruoskien suomettuneisuudesta. Hänen mukaansa rähmälläänolo jatkuu 1990-luvun hetkittäisen vapauden jälkeen.

Luukkasen näkemyksen mukaan Suomi oli osana neuvostojärjestelmää omana autonomisena autoritäärisen demokratian muotonaan. Toisin kuin monissa muissa entisissä neuvostotasavalloissa ja Itä-Euroopan satelliiteissa Neuvostoliiton luhistuminen ei uudistanut poliittista järjestelmää, vaan vanha kaarti jatkoi vallassa. Siksi Kekkosen kauden aikana syntyneen kumartelun hämähäkkejä ei tuomittu, vaan he vaikuttavat yhä yhteiskunnassa. Kaikki eivät tätä näkemystä edes halua tunnustaa ja puolustavat omaa käytöstään ja sukupolveaan. Syytä selvittelyyn ei muka olisi.

Lopputulemassaan hän referoikin paljon Taneli Heikan ja Katja Boxbergin Lumedemokratiaa.

Vähän vastaavia ajatuksia Suomen yhteiskuntamallin demokraattisen pintakuorrutuksen alta löytyvästä mustasta sydämestä ovat laukoneet myös Risto Volanen (sotilaiden vallasta virkamiehistössä) ja Alpo Rusi (salaisen poliisin kuristusotteesta). Heidän tulkintaansa yhteenvetäen suomalainen elää jonkinlaisessa kaksoistodellisuudessa. Armeija, turvallisuuspoliisi ja Venäjä ohjaavat suomalaista nukketeatteria ja vetelevät naruista taustalla. Seurauksena on groteskeja mediasotia, vaikenemista ja ihmisten eristämistä ja leimaamista.

Luukkasen mielestä Suomessa ei ole kunnolla ymmärretty Venäjän muutosta uhoavaan nulikkakapitalismiin. Vanhasta tottumuksesta ministerien sanomisia vääristellään ja tulitukea haetaan Moskovasta. Venäjää rakastetaan ylikaiken huomaamatta venäläisten häikäilemättömyyttä ja suomalaisten hyväuskoisuuden hyväksikäyttöä. Kritiikki tai epäilykin siitä leimataan ja vouhkataan kuvitelluksi venäläisvastaisuudeksi, jonka avulla yritetään käydä sisäpoliittista valtapeliä ja poimia pisteitä venäläisiltä valtiailta.

Suomi on Venäjän hallinnassa, Luukkanen toteaa pamfetissaan. Halusimme tai emme. Olemme Venäjän taskussa.

perjantai 6. tammikuuta 2012

Donald J. Trump & Robert T. Kiyosaki: Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t

Donald J. Trump & Robert T. Kiyosaki: Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t. Plata Publishing, 2011. 224 s.

Elämme länsimaissa aikaa, jossa markkinamasennus tuhoaa talouden perusteita. Ylivarojen elely on tiensä päässä ja nyt on maksun aika. Valitettavasti vain syötyjä rahoja ei investoitu tulevaan, joten valtiot (ja yritykset) ovat vararikossa ilman toiveita tuloista. Tämä pyyhkäisee työpaikat ja toimeentulon tavallisiltakin, asiansa hyvin hoitaneilta henkilöiltä. Taloudellisten verkostojen luhistuessa yhä useampi kysyy mistä töitä, mistä talouskasvua, taloudellista turvallisuutta ja vakautta?

Yksi kelpo vastaus on yrittäjyydestä. Maailma tarvitsee organisaattoreita, jotka panevat talouden pyörät pyörimään ja luovat toimillaan työpaikkoja ja hyvinvointia.

Donald J. Trump ja Robert T. Kiyosaki ovat molemmat olleet menestyksekkäitä yrittäjiä, jotka ovat olleet tietoisia taloudentilasta ja varoitelleet tulevasta tuhosta. Donald J. Trump on luonut luksusimperiumin, jonka haarat leviävät monelle alalle ja jopa talouskirjallisuuteen asti. Robert T. Kiyosaki on puolestaan kovan tien kautta oppinut bisneksen lait. Epäonnistuneista yrityksistä hän on kompuroinut koulutusmaailman vastarannankiiskeksi, joka saarnaa yrittäjyydestä ja maailmantaloudesta. Hän on myös sijoittaja, jonka bisnekset tuovat taloudellista turvaa. Molemmat haluavat jakaa tietotaitoaan laajemmalle yleisölle - ja tietysti tienata siinä sivussa lisää.

Heidän toinen yhteiskirjansa Midas Touch. Why Some Entrepreneurs Get Rich - And Why Most Don´t ilmestyi jo alkusyksystä 2011 ja on lojunut yöpöydällä odottamassa lukuvuoroa. Kokonaisuutena kyseessä on kiinnostava ja opettava - peräti innostava opus. Pientä viilaamista olisi ollut varaa tehdä. Molemmat kirjoittajat sortuvat jaaritteluun ja toistoon, vaikka kannustavatkin nopeuteen ja kokonaisuuksien tiivistämiseen. Rakenteellisesti lukujen loppuun sijoitetut kysymysnivaskat herättelevät yrittäjiksi aikovien aivoja nokkelasti.

Mitä sitten menestyviksi yrittäjiksi aikovilta vaaditaan? Maailma on julma, erityisesti liike-elämä. Huijatuksi tuleminen, petokset ja asiakkaiden palaute - ostamatta oleminen - lyövät maanpinnalle nopeasti. Yrittäjän täytyy verkostua muiden hyvien tyyppien kanssa: solmia liiketuttavuuksia, pyytää mentoriksi ja neuvonantajiksi.

Persoonallisuus ja luonteenlaatu ovat olennaisia menestyksessä. Useimmat meistä on koulutettu hyviksi työntekijöiksi ja kapean alan osaajiksi. Menestyvä yrittäjä on kokonaisuuden katsoja. Hänen ei tarvitse hallita täydellisesti kaikkia osa-alueita, mutta hänellä täytyy olla niiden vankka tuntemus. Täytyy olla rohkeutta hypätä tyhjän päälle ja halua kasvattaa liiketoimintaa. Täytyy olla jotain uniikkia, jolla lyödä kilpailijat. Kilpailijat voivat olla aivan eri aloilla, mutta kamppailevat samojen ihmisten ajasta ja rahoista. Yrittäjän täytyy olla antaja ja silloin hän myös saa takaisin. Hyvä yrittäjä on kuuntelija ja osaa typistää sanomansa olennaiseen. Hyvä yrittäjä hankkii rahoituksensa etukäteen eikä vasta kun konkurssiasiamies kolkuttelee ovea. Hyvä yrittäjä on rehellinen ja hoitaa asiansa viranomaisten kanssa esimerkillisesti. Luottamus ennen kaikkea. Liiketoiminnan täytyy olla ennustettavaa ja jatkuvaa sekä laadukasta. Asiakas saa tänään mitä odottaa, asiakas voi olla varma että saa sitä huomennakin.

Liiketoiminnan malliesimerkkinä he käyttävät monia kansainvälisiä suuryrityksiä, jotka ovat yksinkertaisilla uniikeilla ratkaisuilla mullistaneet markkinat ja turvonneet globaaleiksi vahvoiksi pelureiksi. Yksi näistä on McDonald´s, jossa työskentely on yrittäjälle arvokasta käytännön koulutusta.

Trumpin ja Kiyosakin kirja suuntautuu bisneselämään ja omaan puulaakiin. Yrittäjyyttä voi nähdä myös laajemmissa kehyksissä schumpeteriläisin silmin. Näin ollen jokainen voisi olla oman elämänsä yrittäjä ja kiinteyttää ja voimaannuttaa yhteisöjään.