sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen

Lari Kotilainen: Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen. WSOY, 2009. 118 s.

Suomen rajojen ulkopuolella olevia suomenkielisiä lienee toista miljoonaa, Suomessa reilu viisi miljoonaa. Maailman kielten mättäiköissä suomi kuuluu 300 suurimman joukkoon. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää. Ei myöskään kieli.

Ei tarvitse katsoa kuin länsinaapuriin, jossa satoja vuosia elinvoimaisena pysynyt metsäsuomalaisten savo 1800-luvulla hävitettiin vuosikymmenissä. Lähemmäksi tätä päivää tullessa 1960- ja -70 -lukujen suurmuuton myötä Keski- ja Länsi-Ruotsin teollisuuskeskuksiin virtasi puolisen miljoonaa suomenkielistä. Ruotsin radion joitakin vuosia sitten tehdyn selvityksen perusteella suomenkielisiä olisi lähes miljoona Ruotsissa. Missä se näkyy? Koulujen, kirjastojen, median ja muun yhteiskunnallis-taloudellisen toiminnan perusteella aktiivisten suomen käyttäjien määrä lienee kymmenissä tuhansissa ja se on selvästi laskemaan päin luonnollisen poistuman myötä.

Suomessakin englanti on viime vuosina vallannut kielen käytön alueita. Työpaikoilla kieleksi on valikoitunut englanti, radioista soi englanninkielinen musiikki, tieteilijät rustaavat artikkelinsa englanniksi... lainasanat takertuvat englannista. Anglo-amerikkalainen kulttuuripiiri, Yhdysvallat etunenässä, on tieteellis-taloudellis-kulttuurinen voimapesä, jonka tuottama edistys sinkoilee ja säteilee koko maailmaan. Myös kielellisesti. Latina oli joskus vastaava maailmankieli, joka kosketti laajasti ja muokkasi muita kieliä. Joten syytä huoleen ei sinänsä ole.

Lari Kotilaisen Suomensuojelija. Ohjekirja kielen pelastamiseen sisältää seitsemän ohjetta kielen hengissäpitämiseen.

Tiivistettynä hänen mukaansa kielellä saa leikitellä, se on huumorin väline. Hauskaa kieltä ei kukaan tahdo tappaa. Omaan puheeseen pitää luottaa. Ei saa hävetä murteellisia ilmaisujaan, ne rikastavat ja voimaannuttavat kieltä. Kirjakieltä ei sovi unohtaa. Sitä saa arvostaa. Kotilainen kannustaa tunnustamaan väriä. Tällä hän tarkoittaa myönteistä suhtautumista ja kannustavaa otetta kieleen ja sen uusiutumiseen. Hän kehottaa käyttämään suomea kaikissa rekistereissä, mutta samaan aikaan ei saa pelätä muita kieliä. Muut kielet kulkevat sovussa rinnalla. Lopuksi hän käskee pitämään meteliä. Toisin sanoen olemaan moninaisesti aktiivinen kielenkäyttäjä: ottamaan kantaa kielellisiin seikkoihin, käyttämään kirjastoa.

Lari Kotilaiselle kieli on enemmän kuin pelkkä kommunikoinnin väline. Tässä kohtaa en ole yhtä fundamentalisti. Minulle on sinänsä ihan sama millä kielellä ihmiset itsensä ilmaisevat, kunhan tekevät sen mahdollisimman ymmärrettävästi ja luovasti.

Kirja antaa varmasti erityisesti ulkosuomalaisille paljon ajateltevaa. Etenkin ruotsinsuomalaisille, jotka pääosin oma-aloitteisesti ovat luopuneet kielestään ja sulautuneet ruotsinkieliseen valtaväestöön. Yksilötasolla sulautuminen on ollut luontevaa taktiikkaa. On luovuttu kielestä, jolla ei ole ollut käyttöalueita eikä mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti. Yhteisön tasolla kehitys on ollut tuhoisaa, kun ei ole luotu  kestäviä yhteisöllisiä kielipintoja, joilla kommunikoida suomeksi. Tämä on aiheuttanut syöksykierteen ja nopean kielellisen kansanmurhan. Vaikka tilanne on vakava, vielä on toivoa. Kuolleitakin kieliä on elvytetty. Esimerkiksi heprea. Porvaripuolueiden valtakaudella Ruotsissa on otettu monta askelta yhteiskunnan puolelta eteenpäin. Loppujen lopuksi kielen tulevaisuus on kuitenkin kiinni sen käyttäjissä, heidän asenteissa ja kyvyssä sopeuttaa kieltä aikaansa kaikissa rekistereissä.

Veijo Meri: Peiliin piirretty nainen

Veijo Meri: Veteen piirretty nainen. Otava, 1970. 267 s.

Veijo Merestä ei voi olla pitämättä. Vaikka Veteen piirretyssä naisessa yksi henkilöhahmoista, kirjailija, kiistääkin modernistisen kirjallisuuden, on Meren tuotanto monessa mielessä puhtaimmillaan juuri sitä.

Suoraviivaisia, lakonisia lauseita tiputellaan kuin pommeja pommikoneesta. Lauseissa yhtyy luonto nykyaikaan: "Järvi oli tyyni kuin teräspelti" (s. 123).

Teoksessa paetaan modernia maailmaa maaseudulle - ja palataan takaisin. Ensimmäisessä osuudessa oleskellaan muuttuvassa Helsingissä. Väliin kuvaukset ovat laajapiirteisiä, vauhdin hiljentyessä yksityiskohtaisempaa selostusta. Duudson-meininki lävistää kirjan. Katajanokkalaisessa huoneistossa kaasutellaan moottoripyörällä, myöhemmin sekoillaan maaseudulla.

Manillaköyden tavoin kirja koostuu kaskuista ja sisään upotetuista novelleista. Niiden myötä vajotaan historiassa sotiin. Taisteluiden tohinan sijaan jatkosodan selustan maanpetoksellinen realismi tunkee esiin. Sota näyttäytyy ihmisten itsekkyytenä ja julmuutena asetovereitakin kohtaan. Hankaumaa haetaan sisällissodan karmeuksista. Veteen piirretyssä naisessa manillaköyden roolia toimittaa taksikuski, joka vaipuu usein taustalle, mutta liittää kertomukset yhteen. Näkymä naisista on raadollinen. Kirjan seksuaalisuus on ähkivää suoritusta ilman suurempaa tunnelatausta.

Ensimmäisessä osassa ollaan levottomia pääkaupungissa, toiseen osaan vauhtia tuo taksikuskin saunareissu, joka venyy kyytiin hyppäävien juopottelevien asiakkaiden kirjailijan ja insinöörin takia. Joudutaan taiteilijan residenssiin maaseudulle järven tuntumaan - kuolevassa järvessä ei voi edes uida. Paluumatkan katkaisee taiteilijan ilmeisesti väärinkäsitykseen perustuva itsemurha.

Kerrostuneisuus näkyy muun muassa taksikuskin lukiessa taiteilijalle talvisodan sarastuksessa osoitettuja rakkauskirjeitä ja taiteilijan lausuessa omaa kirjoitelmaansa.

Mitenkään lohdullista luettavaa kirja ei ole. Se paiskaa lukijan kasvoille siloittelemattoman kuvan ihmisyydestä. Vähän mieleen tulee Raamatun saarnaaja. Viesti on samanhenkistä. Ihminen ei opi ja tavoittelee omaa etuaan. Vuosisadoista huolimatta. Tarpeet ovat samat. Toteuttajat toiset.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin

Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin. Tammi, 2010. 612 s.

Nimimerkin takaa kirjoittavan Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on alkuasetelmista huolimatta puuduttavaa kahlattavaa. Kirja lähtee räväkästi lentoon, mutta hiipuu leimahduksesta ja kytee hitaasti ilman suurempia intohimoja. Kärsivällinen lukija jää odottamaan trillerille ärhäkkää, alun kaltaista toimintaa, mutta joutuu pettymään tarinan sakatessa tyhjäkäynnille ilman yllättäviä ja äkkinäisiä käänteitä.

Kehyksen muodostaa sveitsiläinen klassisten kielten opettaja Raimund Gregorius, joka on elellyt elämänsä tyynesti ja kunnollisesti. Suoraan sanoen vaatimattomasti. Eräänä päivänä hän kohtaa salaperäisen portugalilaisen naisen, joka häipyy hahmona sittemmin kokonaan kirjasta. Gregoriuksen käsiin päätyy portugalilainen omakustanne, jota ystävä kääntää pätkän ja Gregorius saa siitä salamaniskun. Kesken oppitunnin hän poistuu luokasta ja lähtee Lissaboniin selvittämään kirjan kirjoittajan kohtaloa.

Alkuasetelmat ovat siis herkulliset. Lissabonissa paljastuu kirjoittajan jo kuolleen ja olleen lääkäri, joka pelasti  vihatun kiduttajan hengen. Yhteisön käännettyä selän lääkärille, lääkäri liittyi vastarintaliikkeeseen. Lääkäri oli älykäs mies, joka rakasti kirjoja ja kirjoitti kaikenlaista filosofista.

Tarinaa kerrotaan lähinnä kahdessa tasossa, kahdesta näkökulmasta. Ollaan tässä hetkessä ja selvitellään menneitä sosiaalisia suhteita ja niiden kautta upotaan fasistiseen aikaan, toisaalta luetaan pätkiä lääkärin kirjasta ja muista kirjoituksista. Rakenteellisesti ei siis mitään uutta. Samanlaisia kirjoja on kirjallisuus täynnä. Filosofisuutta tuputetaan, eikä ajatuksen raakileet ehdi kypsyä kunnollisiksi.

Lääkäri ja opettaja sekoittuvat ja alkavat muistuttaa toisiaan. Siinä mielessä teos on eksistentialistista, että kuljetaan Gregoriuksen minuuteen. Henkilöhahmona hän ei kuitenkaan erityisemmin kehity, eikä ole kovinkaan luonteva.

Keskinkertainen kirja, josta olisi saanut typistettynä ja viilattuna kenties erinomaisen.