sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet

Katri Karasma: Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet. Finn lectura, 2012. 192 s.

Jossain todettiin, en muista olisiko ollut tässä kirjassa, että kansakunnan sivistystason huomaa siitä miten se kohtelee vähemmistöjään. Suomen ei tässä kohtaa tarvitse hävetä. Suomi on ollut pitkään monikulttuurinen ja -kielinen kokonaisuus. Vuosisatoja. Samaa on ollut esimerkiksi toki Ruotsi, mutta läntinen puolisko ei erossa tunnustanutkaan uusien valtiorajojen sisälle jääneitä kielivähemmistöjä. Pariin sataan vuoteen yhteiskunnallista keskustelua ei ole voinut käydä suomeksi, lasten koulunkäyntiä omalla kielellä on hankaloitettu ja paikoin estetty - vieläkin, vanhukset jätetty hoitamatta. Yhä tänä päivänä moittivat YK ja EU Ruotsia ihmisoikeuksien polkemisesta. Onneksi tilanne on hieman lievittänyt viimeisten vuosien aikana.

Ruotsiin ovat maahanmuuttajat sinänsä tervetulleita, mutta heitä ei haluta eteistä pidemmälle. Virallinen Ruotsi on auttamattoman yksikielinen ja kulttuurinen. Voi olla kuinka multietninen kunhan on sitä ruotsiksi.  Kaikki muu häivytetään näkymättömiin yhteiskunnan taholta, vaikka todellisuus on toinen. Pohjoismaiden suurin kielivähemmistö ruotsinsuomalaiset on mykistetty. Uudet satojentuhansien kokoiset maahanmuuttajayhteisöt vaiennettu virallisista kentistä. Arkitodellisuus ja esimerkiksi se miten ruotsalainen media maalaa yhteiskunnan poikkeavat radikaalisti toisistaan. Paineet purkautuvat syrjäytymisenä, rikollisuutena, väkivaltaisuuksina ja köyhyytenä, mielenterveydellisinä ongelmina, vandalismina ja pahimmillaan terrorismina.

Vaikka Suomi on ollut monikulttuurinen ja kielinen jo kauan, on se käytännössä tarkoittanut ruotsinkielisiä rannikolla ja saamelaisia tuntureilla. Suomessa maahanmuuttajalle opetetaan joko suomea tai ruotsia. Sen verran vahva asema ruotsin kielellä on Suomessa. Heti kun Ruotsissa opetetaan ensimmäisenä kielenä maahanmuuttajalle Keski-Ruotsiin suomalaiskaupungeissa ja Pohjois-Ruotsin meänkielisissä kunnissa suomea tai meänkieltä niin voi väittää Ruotsin olevan aidosti monikulttuurinen ja tunnustavansa oikeasti kielivähemmistönsä. Valitettavasti Suomen saamelaisyhteisö on hupenemassa. Sillä Suomi ei voi kehuskella.

Joten historiallista taustaa vasten Suomessa on esimerkillistä kokemusta yhteiselosta, jota Lähi-idän suunnallakin voisi katsastaa mallina. Ahvenanmaalaiset eivät lähettele ohjuksia Turkuun tai närpiöläiset itsemurhapommita Seinäjokea. Ei tietysti monikulttuurisuus Suomessakaan ole sujunut ilman kahnauksia. Päinvastoin kielikiistoja on käyty paikoin verisestikin.

Vaikka Suomi on ollut pääsääntöisesti maastamuuton maa, on Suomeen suuntautunut koko ajan myös maahanmuuttoa. Erityisen voimakas pyrskäys on tullut viimeisen 10-20 vuoden aikana. Kun aikaisemmin lähtöalueet ovat olleet Euroopassa, on nyt lähdetty Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä Venäjän ja Viron lisäksi. Suomi on saanut parisataatuhantisen maahanmuuttajajoukon, joka opettelee ja käyttää suomea vieraana kielenä, ei toisena kotimaisena.

Suomi toisena kielenä opetustieteen perusteet -kirja on opus maahanmuuttajien parissa työskenteleville. Varsinaisesti se on tarkoitettu opettajille ja opettajiksi opiskeleville, mutta soveltuu laaja-alaisempaankin lukemiseen. Kirjaan on koottu aiheesta tehtyä tieteellistä tutkimustietoa tiivistetysti. Spektri on laaja kuten on maahanmuuttajakuntakin ja suomen kieli ja sen käyttöalueet. Hieman sekava kokoelmahan se on ja valintaperusteet teksteille toisinaan ihmetyttävät. Nimeään se ei vastaa, mutta antaa jonkinlaista osviittaa aiheeseen. Eikä siihen ole huomioitu kaikkea tuoreinta tutkimusta. Mutta kritiikistä huolimatta antaa lukijalle  jotakin siis.

Ensimmäisenä käydään lyhyesti läpi maahanmuuton historiaa ja tuodaan esiin muun muassa teollistuvan Suomen ajan keskieurooppalainen maahanmuutto, jonka seurauksena meillä on lukuisia tunnettuja yrityksiä. Enemmän keskitytään nykyisiin uusiin tulijaryhmiin ja käydään keskustelua kaksi- ja monikielisyydestä.

Erityisen hyödyllinen on luku suomen kielen erityispiirteistä, jotka aina arkitohinan pyörteissä tahtovat unohtua ja sitten pähkäillään miksi tietylle kansallisuudelle jokin rakenne tai äänne on vaikea oppia. Lukuun sisältyy myös vertailevaa kielitiedettä.

Opetussuunnitelmien kehitystä tarkastellaan ja kielenoppimista. Kieliopin tankkauksesta on siirrytty toiminnallisempaan käytännön taitoja aktivoivaan suuntaan.

Parempaankin olisi pystytty ja toiveet olivat korkealla kirjaan tarttuessa. Pienen pettymyksen tuotti, mutta kyllä sitä luki.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

En ihmettele pettymystä tämän kirjan kohdalla. Kirjailija julkisissa kirjoituksissaan ja kannanotoissaan lievästi sanoen sekava. Olen itse äidinkielen opettaja ja tosiaan ollut usein ihmeissäni epäammattimaisesta otteesta. Muta kun itse julkaisee ja luo päältä katsoen uskottavantuntuisia käsitteitä, se ei herätä laajempaa huomiota. Suuri yleisö ei ole perillä siitä että alan tiedeyhteisö kritisoi näitä julkaisuja ja mielestäni perustellusti.