sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Daniel Defoe: Robinson Crusoe. Otava, 2012. 718 s.

Daniel Defoen Robinson Crusoe on klassikko, jonka tarinan tuntevat kaikki. Se on innoittanut lukuisiin muunnelmiin ja muihin teoksiin. Viime lukemasta on vierähtänyt pitkä tovi, joten kun Akateemisen kirjakaupan alennusmyynnissä oli pokkariversio tuoreimmasta suomennoksesta, jossa on molemmat osat yhdessä, tarjouksessa parilla eurolla, niin olihan kirja pakko saada omaan kirjahyllyyn.

Varmasti valtaosaa ihmisistä on joskus kutkuttanut ajatus omasta saaresta paratiisissa. Robinson Crusoe sellaisen saa, tahtomattaan. Nuori mies karkaa merille ja joka matka on epäonninen. Alkuun jo kärsitään ihan kotirannoilla, sitten hän joutuu vangiksi Afrikassa. Brasiliasta hän päätyy nykyisen Venezuelan edustalle saarelle, joka muistuttaa muodoiltaan ja sijainniltaan Tobagoa.

Haaksirikkoutunut miesparka jää ainoana henkiin 1600-luvun lopulla Karibian saarelle. Laiva on ajautunut kauaksi laivareiteiltä tutkimattomille seuduille. Onneksi hänelle jää haaksirikosta kaikenlaista tarpeellista, jonka avulla uusi yksinäinen elämä on mahdollista aloittaa.

Teos on tutkielma ihmisen sopeutumisesta ja sinnikkäästä selviämisestä. Nykyisen kaltainen maailma on muotoutumassa ja asutus ja yhteydet tiivistymässä. Eletään globalisaation nopeaa kehitysvaihetta, jossa kulttuurit kohtaavat paikoin verisestikin.

Defoe ottaa kantaa uskontoon ja tuomitsee espanjalaisten raakamaisuudet Amerikassa. Orjuuteen hän suhtautuu suopeasti, mutta kuitenkin yksilöä kunnioittaen. Samoin luontoa kohdellaan hellävaroen.

Crusoe viettää saarellaan 28 vuotta törmäten lopulta intiaaneihin. Yhden hän pelastaa ensin, myöhemmin toisen ja yhden espanjalaisen. Laivakaappauksen ansiosta hänen luonnistuu paeta takaisin Eurooppaan. Käy ilmi, että hänestä on tullut rikas ja nyt on aivan toisenlaiset ongelmat edessä.

Jatko-osassa palataankin saarelle ja kerrotaan miten sinne jäänyt siirtokunta on muotoutunut. Samalla ympätään uskonnollista pohdintaa paljon. Sen lisäksi kierretään Aasian kautta Venäjän halki takaisin Eurooppaan. Jatko-osan Crusoe on paikoin ristiriitainen hahmo, jonka teot ja moraali poukkoilee. Välillä hän on estämässä kansanmurhaa, välillä sitä suorittamassa. Kiintoisaa oli pohdinta matkareitistä. Esimerkiksi Suomeen hän ei uskaltautunut.

Etenkin yhteen asiaan kiinnittää huomiota: naista ei Robinson tunnu kaipaavan. Kyllä hän menee naimisiin palattuaan takaisin ja saa pari lasta, mutta asia kuitataan parilla lauseella. Joka tapauksessa nautinnollista luettavaa.

Paljon huomiota saa ravinnonhankinta ja onhan se itsellekin yksi mielenkiinnon kohteista tässä elämässä  niin nautinnolla lukee ja riemuitsee ruuista mitä Robinson onnistuu hankkimaan.

Kuten olen maininnut joskus aiemminkin, niin olen pyrkinyt sellaiseen ravintoon mitä esi-isämme ovat popsineet. Tosin ihmisen vahvuus on ollut kyky syödä melkein kaikkea. Mutta omalla yksinkertaisella järjellä olen todennut ruuansulatuselimistön sopeutuneen parhaiten metsästäjä-keräilijöiden dieettiin. Siihen eivät kuulu sokeroidut ateriat. Olen siis pyrkinyt monipuolistamaan ruokavaliotani ravinteikkailla siemenillä ja marjoilla. Toisin sanoen syön chiaa, inkamarjoja, chlorellaa ja spirulinaa, pakurikääpää yms. superruokaa. Näillä leveysasteilla D-vitamiinia on vaikea saada riittävästi ruuasta ja auringosta, joten nautin 100 mikrogramman lisää talvisin. Terveenä olen pysytellyt.

Hanna Järvi: Tarhuri Antti

Hanna Järvi: Tarhuri Antti. Otava, 1919. 72 s.

Hanna Järven Tarhuri Antti on tolstoilainen ylistys vetäytymisestä maaseudun rauhaan hoitamaan puutarhaa. Lämminhenkisen kasvutarinan tarkoituksena lienee innostaa nuoria luonnonhoitoon ja yksinkertaiseen elämään.

Antti on köyhissä oloissa kasvava yksinhuoltajan poika, joka avustaa puutarhuria. Antilta kuolee äiti ja hän hakeutuu isoisäpuolen luokse Keski-Suomeen. Oikeat isovanhemmat ovat kuolleet. Talossa on myös isoäitipuoli. Äidin istuttama omenapuu riutuu. Antti keskittyy puutarhan laajentamiseen ja lopulta asettuu kukoistavalle tilalle loppuelämäkseen.

Teoksessa kiinnittää huomiota sen aikaisen Suomen heikkoon sosiaalihuoltoon. Toisaalta teos on hyvinkin moderni puuskahdus luontoaktivismin puolesta.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Helsingin pitäjä. Helsinge. 2014

Helsingin pitäjä. Helsinge. 2014. Vantaa kaupunkina 40 vuotta. Helsingin pitäjä 50 vuotta. Vantaa-Seura-Vandsällskapet ry, 2013. 272 s.

Vantaanseutua on asutettu tiiviisti tuhansia vuosia, mutta äkkikasvu on tapahtunut vasta sotien jälkeisinä vuosikymmeninä lähinnä pääradan varrelle. Vantaa on ollut iso kunta, mutta siitä on revitty osia eri suunnista. Lähinnä Helsinkiin. Muotoutuneet keskusalueet ovat siirtyneet kuntarajojen toiselle puolen. Ehkä juuri siksi; nopean kaupungistumisen ja selkeän keskuksen puutteessa, on vantaalainen identiteetti hivenen hukassa.

Asiaa ei helpota se, että uusille kaupunkilaisille ei ole yhteistä tarinaa kerrottavana ja näytettävänä. Vantaalta puuttuu kaupunginmuseo missä uudet asukkaat ja turistit voisivat perusnäyttelyn kautta saada juuret Vantaalle ja kokea kuuluvansa johonkin historialliseen yhteyteen. Olemassa ei ole myöskään kunnollista filmiä Vantaasta.

Vantaalaiset koostuvat huomattavalta osin muualta muuttaneista, lähinnä omiin lähiöihinsä jumittuneista yksilöistä ja yhteisöistä, joilla on keskenään vähän yhteistä tekemistä ja kosketusta. Itä- ja Länsi-Vantaa ovat omat maailmansa  kuten myös jokainen lähiönsä suhteessa toisiinsa. Tikkurila ja Myyrmäki ovat kaksi alueellista keskusta, joista Tikkurilaan tällä hetkellä oikeasti panostetaan paljon ja se on muovautumassa todelliseksi keskukseksi Vantaalle lähivuosina.

Yhtenä vantaalaisen identiteetin luojana on ja on ollut Vantaa-Seuran vuosikirja. Se on sikermä kaikenlaisia ja tasoisia kirjoituksia aiheista, jotka tavalla tai toisella ovat sidoksissa Vantaaseen. Historiallisen materiaalin osuus on aina huomattava. Siitä on turvonnut 50 vuoden aikana lehdestä paksu kirja.

Vuoden 2014 kirja käynnistyy Jukka Hakon pikakelauksella Vantaan historiaan. Kiintoisaa toki sekin, mutta heti seuraava, runsaskuvituksinen Lauri Leppäsen artikkeli vantaalaisista työpaikoista on kiehtovaa luettavaa. Muutos on ollut huikeaa viimeisten vuosikymmenten aikana. Maisemat ovat muuttuneet ja teollisuus ja muut elinkeinot siirtyneet ja väistyneet. Suurpellot on pirsottu talojen pihoiksi. Tikkurilan tiivis teollisuus on osin säilynyt, osin hävinnyt. Hieman samaa aihetta sivuaa Jukka Kullberg artikkelissaan Vantaan kasvun vuosikymmenistä. Sen ilmakuvat ovat hätkähdyttäviä.

Toisessa pidemmässä artikkelissaan Jukka Hako perehdyttää lukijan Helsingin pitäjä-vuosikirjan historiaan.

Huikean jännä artikkeli kirjassa on myös Vernissatehtaan historiasta ja kadonneista ammateista.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia

Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia. Tammi, 2011. 288 s.

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli mainio kirja ihmismielen herkkyydestä ja haavoittuvuudesta. Oliver Sacksin Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia on itsenäinen jatko tälle kirjalle.

Kirjan painopiste on näkökyvyssä ja ison osan kirjasta haukkaa hänen oma sairauskertomuksensa. Sacks sai melanooman silmäänsä. Hän myös kertoo kyvyttömyydestään tunnistaa kasvoja. Samasta kärsii eriasteisesti jopa kymmenisen prosenttia ihmiskunnasta. Nimikkotarina kertoo kirjailijasta, joka menetti aivohalvauksessa kyvyn lukea ja tunnistaa kirjaimia. Kirjoittamaan hän yhä kykeni.

Ihmisen aistit ovat joustavia sopeutumaan ja täydentämään omia ja toistensa puutteita. Kokemus todellisuudesta voi olla vääristynyt aivojen korjatessa aukkoja.

Kaikilla ihmisillä ilmeisesti on sokea pisteensä, mutta esimerkiksi itselläni on näkökentän keskiosissa vähän suurempi, jonka havaitsee vain silmälääkärin tutkimuksissa. Haittaa siitä on ainoastaan tarkkuutta vaativissa tehtävissä kuten numerosarjojen lukemisessa. Aivoni korjaavat puutteellista informaatiota joskus virheellisesti. Lääkäri epäili osittaisen sokeuteni johtuvan takaraivoon kohdistuneesta iskusta.

Näkökykyni myös heikkeni voimakkaasti varusmiespalveluksen aikoihin. Muutama vuosi sitten korjautin näköni laserleikkauksessa Tallinnassa ja muutama päivä leikkauksen jälkeen minulla oli parin päivän ajan supernäkökyky. Samalla maailma tuntui suurentuneen ja terävöityneen taas. Ilman laseja olin aiemmin melkoisen sumun ympäröimä ja yhtäkkiä näin taas kauas. Hämmentävää oli erottaa satojen metrien päästä kadunnimiä tarkasti. Näkö sittemmin normalisoitui, mutta sekin on ihan riittävää. Silti vielä parin vuoden jälkeenkin saattaa kädet hapuilla silmälaseja ja varsinkin alkuun oli alaston olo ilman laseja. Aivot ovat hassuja kapistuksia.

Sacksin kirjassa voimaannuttavia kertomuksia ihmisistä, jotka ovat menettäneet aistejaan, mutta ovat pärjänneet. Samalla mieleen tulee se miten erilaisia ihmisiä me kaikki olemme ja miten ainutlaatuisia mielikuvamme ympäröivästä maailmasta ovat. Ja kaikille yhtä totta, vaikka peräti päinvastaisia. Värit voivat vaihdella tai olla värittömiä. Syvyysnäköä voi olla tai olematta.

Itsellä on hyvä kyky suunnistaa jopa täysin tuntemattomissa ympäristöissä. Osalta se kyky uupuu. Kykenen myös äänen perusteella päättelemään tulijoita. Se taito on saattanut vahvistua likinäköisyyden aikana.

Sacks kirjoittaa lämpimästi ja runsaasti tieteelliseen tutkimukseen viitaten ja referoiden. Yliopistossa opiskelin mm. neuropsykologiaa ja psykopatologiaa alkeistasolla, joten ainakin minulle riitti kiintoisaa luettavaa siitä miten pienestä osa asioista voi olla kiinni aivokuorella. Kirja sopiikin varmasti mainiosti vanhusten ja vammaisten hoitajille, opiskelijoille ja opettajille sekä yleissivistävästi useimmille pääkopan ihmeellisyyksiä ihmetteleville.